Work Text:
Ronin täytyi myöntää, että Harry oli luonnonlahjakkuus. Millään muulla tavoin ei voinut kuvata sitä, miten hyvältä tämän huulet tuntuivat. Kuinka ne välillä kiristyivät ja puristivat, välillä heltyivät ja hellivät, suorastaan hyväilivät.
Niiden väri myös muuttui. Eniten Ron piti niistä, kun ne olivat punaiset ja herkullisen kosteat. Tai kun Harry avasi silmänsä ja lipaisi alahuultaan. Virnisti tavalla, joka sai odotuksen muljahtamaan Ronin vatsanpohjassa. Se oli tietävä ilme. Silloin Ron oli varma, että joutuisi vielä kerjäämään ja vaikertamaan ja haluamaan enemmän ja kovempaa sitä, mitä ikinä olikaan saamassa.
Eniten Ron kuitenkin piti Harryn kielestä. Se oli notkea ja kuuma. Se saattoi hetkessä muuttua leveästä, pehmeästä tyynystä kiinteäksi, kovaksi puikoksi, joka ylsi uskomattoman syvälle pienimpiinkin koloihin! Se pyöri ja lipoi kuin irrallisena Harrysta itsestään ja ajoi Ronin hulluuden partaalle.
Juuri tälläkin hetkellä se viisti Ronin äärimmäisen herkän alavatsan yli, pysähtyi sipaisemaan joka ikistä raskausarpea; Ron ei ollut saanut korjauttaa niitä pois. Se kostutti matalalle valahtaneiden boksereiden vyötärönauhan alle katoavaa punaista karvavanaa, kaivautui sen keskelle, lipoi hetken ylemmäs ja palasi jälleen takaisin.
Kaikkein parasta Harryssa oli kuitenkin se, että kun kaikki oli ohi ja Ron kykeni tuskin ajattelemaan, saati sitten puhumaan, Harry piti hänestä huolen. Peitteli, kietoutui, kuiskutti korvaan sanoja, niitä kaikkein parhaimpia. Rakasti.