Chapter Text
Hiljaisen illan herätti henkiin yksinäisen kerrostalon asunnosta kuuluva paukahdus. Sen jälkeen kuului toinen ja kolmas. Fisun pää nojasi kaksionsa betoniseinää vasten kädet ja otsa ruhjeilla. Kyyneleet valuivat hänen silmistään vuolaana virtana täynnä surua, katkeruutta ja inhoa itseään kohtaan. Hän iski vasemman nyrkkinsä seinään ja parahti kivusta. Hänellä teki pahaa olla olemassa.
Fisu veti keuhkonsa täyteen henkeä ja päästi sydäntä särkevän parkaisun. ”MIKSI? MIKS MÄ OON TÄMMÖNEN!?” Hän hujautti päätään betoniseinään ja kipu syöksähti hänen ruumiinsa läpi ja sumensi Fisun näön hetkeksi. Taas hänen kasvonsa tulivat mieleen. Fisu näki hänen nauravan, mutta ei kuullut ääntä. Hän iski taas nyrkkinsä seinään. Jos seinä ei olisi betonia, se olisi varmaan pettänyt alta.
”PERKELE!” Fisu karjaisi kivusta. Hän tunsi veren valuvan rystysiltään sormilleen ja kuuli pienen tihkuttavan äänen, kun pieniä pisaroita putoili maahan. Miksi mun pitää olla näin mielenvikainen? Näin sairas! Hän sätti itseään ajatellen kuvottunutta ilmettä, joka nousisi tämän rakastaman miehen kasvoille, jos saisi tietää, että Fisu haluaa häntä. Hän näki kuin omin silmin Rauskin naaman vääntyvän inhoon. Hän iski molemmat nyrkkinsä seinään ja Fisun jalat pettivät alta.
Kipu oli sietämätön hänen käsissään, mutta Fisu ei välittänyt oikestaan. Kyyneleet tipahtelivat hitaasti Fisun syliin ja kämmenille. Hän katseli tuhoa, jonka hän oli aiheuttanut itsellensä. Hän katseli vereslihalla olevia rystysiään ja hengitti katkonaisesti kakoen, kuin ei saisi enää henkeä ja siltä hänestä tuntuikin. ”Hel..vetti…” Fisu kirosi ääneen katsellessa tuhoa. Hän nosti kätensä otsalleen ja kipu syöksähti uudelleen, kun hän hipaisi kärsinyttä otsaansa. Otsalla oli valmiiksi ollut jo miltei parantuneita mustelmia parin päivän takaa.
Fisu huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi verisellä kämmenselällään kyyneliä kasvoiltaan. Fisu otti tukea seinästä ja nousi ylös. Hänen päässään jyskytti ja häntä huimasi, mutta hänen sisällään mylläävä tuska oli sanoinkuvaamaton. Hän katsoi seinää ja siihen oli jäänyt useita pieniä veriroiskeita nyrkkien jäljiltä. Näky kuvotti häntä syvällä vatsanpohjalla. Fisu kääntyi hitaasti ympäri ja koetti karistaa Rauskin mielestään. Hän vihasi itseään. Hän ei voinut sietää kuka oli ja miksi oli olemassa. Fisu hoiperteli olohuoneen läpi ja oli kompastua lehtikasaan ja pöydän kulmaan. Hän horjahti keittiöön ja vetäisi jääkaapin oven auki ja otti sieltä viina pullon, uuden parhaan ystävänsä, joka tosin ei koskaan osoittanut julmuudeltaan empatian poikastakaan.
Normaalisti hän ei juonut viinaa, mutta nyt hän ei jaksanut alkaa litkittämään monta kaljaa päästäkseen humalaan, hän ei ollut jaksanut moneen päivään. Fisu pukkasi oven kiinni ja avasi pullon. Hän otti ison huikan vahvaa ystäväänsä ja lampsi irvistäen pakasteelle. Vaikka humala olisi hyvä puudutus kipuihin, se ei helpottaisi tarpeeksi nopeasti, joten Fisu nappasi pakasteesta kylmäpussin, jota piti siellä säilössä näiden tilanteiden varalta. Tästä alkoi tulla jo paha tapa, eikä Fisu enää välittänyt käydä töissä turhaantuneisuudeltaan, joten hän pystyi juomaan kännit arkisinkin. Ei töissä kellään ollut Fisun olemassaolo muutenkaan kiinnostanut.
Fisu löhsähti keittiön jakkaralle ja otti toisen ison huikan viinaa. Hän laski kylmäpussin otsalleen ja se kirpaisi miltei yhtä paljon, kuin iso annos julmuutta, joka poltti vatsassa joka huikalta. Hän katseli riutunutta kättään turhaantuneena. Käsi oli arvilla, täynnä tuorehkoja nirhautumia itsensä hakkaamisesta. Tätä oli kestänyt jo pitkään eikä Fisu uskonut kestävänsä kauaa. Hän ei vain ollut jaksanut tehdä lopullista loppua tälle kaikelle, hänestä tuntui muutenkin sen tulevan pian. Hän otti kaksi huikkaa peräjälkeen viinapullosta. Fisu tiputti kylmäpussin syliinsä ja painoi päänsä käsiinsä. Mitä hän oikein teki itselleen? Tappoi itseään hitaasti, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi munaa päästää itseään kokonaan hengiltä.
Kuumat kyyneleet alkoivat valumaan Fisun kämmenille ja kasvoille. Häntä turhautti, hän oli niin lopen uupunut. Hän rakasti niin paljon sitä helvetin miestä, että tuntui ettei hän saisi henkeä. Useimmat päivät, kun Fisu näki Rauskia, joko kavereiden kanssa tai kaksin hän ei saanut katsettaan kuriin. Hän ei saanut mielikuvitustaan kuriin. Jos hän näkisi jonkun muun tekevän näin itselleen tai..tai Rauskille hän varmaan hakkaisi homouden ulos siitä saastasta. Hän laski toisen kätensä kasvoiltaan ja nappasi sillä ystävänsä pullonkaulasta ja veti useamman kulauksen kylmiltään. Fisu miltei paukautti sen takaisin pöydälle puhtaasta turhaantuneisuudesta ja parahti.
Hänen kätensä tärisivät ja hän tunsi viinan nousevan hiljalleen päähän. Hän nousi yhtäkkiä ylös tuolista turhautuneena paikallaan oloon ja oli menettää tasapainonsa ja tiputti kylmäpussin vahingossa lattialle jättäen sen siihen. Hän nosti viinapullon taas huulilleen ja joi onnettomuuteensa. Humalassa hän oli hyvin ennalta-arvaamaton ja tunteenvarainen. Häntä turhautti ja ahdisti. Kyyneleet olivat kuivettuneet miehen poskille ja uudet virtasivat niiden paikalle veri tahrojen sekaan. Hän pyyhki naamaansa verisellä kädellään ja sen ei voinut edes kuvitella auttavan asiaa.
Hän oli jo kitannut miltei puolet pienehköstä pullostaan ja kohotti pullon uudelleen hoiperrellen olohuoneeseen. Hän murahti ärsyyntyneesti ja sitten karjaisi kyyneleet valuen poskille entistä kovempaa tahtia. Hän ei nähnyt kunnolla eteensä, mutta viinapullon paikan hän tiesi ja otti taas useamman kulauksen putkeen. Hän huohotti ahdistuneena ja pyyhkäisi viinavalumat paljaaseen käsivarteensa ja vilkaisi sivusilmällä sitä koristavia mustelmia, joita oli koko väriskaalalta ja näytti rumalta ja kuvottavalta joulukuusen irvikuvalta. Hän ei enää voinut olla ilman pitkähihaista paitaa tai hupparia, koska muuten muut huomaisivat mitä hän oli tehnyt itsellensä. Otsavammat hän oli selittänyt kömpelyydellään, mutta ääni Fisun sisällä sanoi, ettei se menisi kovin kauaa enää läpi. No ei niiden tarvitsisi muutenkaan kuunnella mun valheita pitkään...
Hän horjahti sohvalle ja käänsi itsensä selälleen. Hän ei jaksanut mennä sänkyynsä, hänen ei vain tehnyt mieli. Hänen ei ollut tehnyt mieli pitkään aikaan. Vaikka kuinka monta iltaa hän oli vain sammunut sohvalle viinapullollisen jälkeen, joskus hän oli saanut jopa miltei alas kaksi. Hän vilkaisi kelloa ja se näytti jo yhtä yöllä. Hän tuhahti toivottamana ja lausui selvästi, mutta hiljaa ”Rauski.” Se nimi sai hänet hykertämään onnesta, mutta samalla inhosta ja kuvotuksesta, kun sai näin paljon tyydytystä ystävänsä nimen sanomisesta ääneen. Hän kuvotti itseään. Hän nosti pullon täynnä kylmää pahaa oloa taas huulilleen. Hän oli aina ollut enemmän kaljamiehiä, joten viina upposi häneen liiankin hyvin ja oli aina uponnutkin.
Hän kuuli kännykästään pienen värähdyksen huoneen toiselta puolelta. Hän ei ollut päiviin vastannut kenellekään puhelimen tai muunkaan välityksellä. Fisu oli pyrkinyt erakoitumaan, koska hän ei kestänyt kuulla Rauskin, tai kenenkään ääntä. Ei enää Rauskin pehmeän äänen kuuleminen tuntui hapon juonnilta. Hän rakasti jotain niin kiellettyä, että häneen sattui ja hän tiesi. Hän tiesi että Rauskiinkin sattuisi, jos hän saisi tietää minkälaisia unia Fisu öisin näki Rauskista. Hän pystyi kuvittelemaan kuvotuksesta vääristyneen ilmeen rakkaimpansa kasvoille, jos näkisi tämän sairasmielisen rukan salaiset halut ja unelmat. Hän nosti taas pullon huulilleen ja kittasi siitä niin paljon alas, kuin sai kerralla.
Fisun väsymys alkoi painaa päälle entistä pahemmin viinan takia ja hänen silmänsä alkoivat jo luppasemaan. Kipu tuntui jo todella etäiseltä, niin kuin kaikki muukin. Kellon vaimea tikitys kuului kuin kymmenien metrien takaa. Hän kippasi lopun viinan pullosta alas ja laski tyhjän pullon usean viinapullon ja kaljatölkin viereen sohvan kulmalle. Viimeinen asia, jonka hän muisti ennen nukahtamistaan oli Rauskin rauhoittava laulu, jota hän muisteli kaikista mieluiten. Hän antaisi mitä vain, jos voisi kuolla sen ollessa viimeinen asia, jonka hän kuulee. Viimeinen asia tällä säälittämävällä avaruusroskalla.