Work Text:
Sirius juoksi, niin että tanner tömisi. Hän laukkasi kieli suupielestä roikkuen ja loikkasi suoraan keskelle syksynväristä lehtikasaa.
Kuivia lehtiä!
Hän pelmusi kasassa selällään, kyljellään, kirsu viistäen punaisia, keltaisia, ruskeita lehtiä. Kaikkialla tuoksui maa ja kuivankirpeä, syksyinen ilma.
Hänen häntänsä vispasi ja levitti omalta osaltaan värikästä iloa ilmaan. Ja kun hän nauroi, nauru kupli ulos haukahduksina. Näin hauskaa hänellä ei ollut ollut vuosikausiin! Vaikka puisto oli pieni ja sen laidalla häämötti Kalmanhanaukio kaksitoista, se oli ulkona eikä sisällä. Se oli vapaata riistaa kaikille, myös hänelle.
Lehtikasa alkoi huveta, mutta hän möyri yhä syvemmälle hännänhuippuaan myöten ja raaputti riitteisellä kamaralla kutiavaa selkäänsä. Hän vingahteli mielihyvästä ja oli niin keskittynyt touhuihinsa, ettei kuullut lähestyviä askeleita. Mutta kun hän kuuli naurun, hän ponnahti ylös. Hänen murinansa tarttui jonnekin kurkun perälle, kun hän jäi tuijottamaan paikalle saapunutta Harrya, joka nauroi pää takakenossa hänen metkuilleen.
Iloista, vapautunutta, roihuavaa naurua.
"Nuuhku, mitä sinä teet?" Harry kysyi heti kun sai taas henkensä kulkemaan.
Sirius haukahti ja heilautti häntäänsä. Hän loikkasi jälleen, kaatoi pahaa-aavistamattoman Harryn lehtipeitteelle ja nuoli tämän nauravan naaman märäksi.
Tämä oli koiranelämää parhaimmillaan!