Work Text:
Ulkona satoi. Veden pieksämä asvaltti heijasteli katulamppujen ja näyteikkunoiden valoja, ja puuskittainen tuuli viskoi sadepisaroita niiden harvojen jalankulkijoiden niskaan, jotka olivat uskaltautuneet ulos säätä uhmaamaan. Eräs heistä oli mies, jolla oli erityisen paljon menetettävää: nimittäin vitivalkoiset nahkakengät. Hän seisoi suuren, mustan sateenvarjon alla ja tarkasteli tien toisella puolella sijaitsevaa venäläistä ravintolaa. Ravintola oli nimeltään Borssiklubi, mutta nimestään huolimatta se ei ollut erityisen kuuluisa borssikeitostaan. Sen maine perustui historiaan, sillä se oli aikoinaan toiminut peiteyrityksenä hämäräperäisille puuhille. Nuo ajat olivat takanapäin, ja nykyisin paikka oli lähinnä turistien suosiossa. Näin matkailukauden ulkopuolella ravintolassa näytti olevan hiljaista. Ikkunapöydässä nuokkui mies, pipo päässään, ainoana seuralaisenaan pullo.
Miehen nimi oli Phoenix Wright, ja hän ei ollut kukaan. Hän oli pelkkä luuseri, joka oli palkattu Borssiklubille soittamaan pianoa parina iltana viikossa. Phoenix kääntyi katsomaan heijastustaan sateen raidoittamasta ikkunasta ja tuskin tunnisti itseään. Kuka oli tuo väsyneen näköinen mies, joka ei ollut edes viitsinyt ajaa partaansa?
Keittiön heiluriovi avautui. Ulos asteli vaalea nainen, joka oli pukeutunut tunnelman mukaisesti turkissomisteiseen palttooseen ja karvalakkiin. Käsissään hän kantoi kahta lautasellista höyryävän kuumaa punertavaa keittoa. "Asiakas soitti", hän sanoi pyyhältäessään Phoenixin ohi. "Ei kuulemma pääsekään tänään tulemaan."
Phoenix huokaisi. Hän oli vasta 28-vuotias ja hänen uransa oli jo ohi. Vielä vuosi sitten kaikki oli ollut toisin. Hän oli ollut varsinainen asianajaja-ässä. Olisi ollut helpompaa, jos hän ei olisi koskaan valmistunut lakikoulusta ja päässyt maistamaan menestystä. Mitä korkeammalta ihminen putosi, sen pahempaa jälkeä tuli. Kollegat ja tuttavat, joita hän oli kuvitellut ystävikseen, olivatkin olleet hänen puolustusasianajajan pinssinsä ystäviä. Nykyisin he vaihtoivat kadun toiselle puolelle tai alkoivat tutkia puhelintaan välttyäkseen kiusalliselta kohtaamiselta. Siksi Phoenix käyttikin nykyään aina pipoa. Ilmeisesti hänen piikikkäät hiuksensa olivat hänen ainut tuntomerkkinsä, sillä harva enää tunnisti häntä. Kamalinta kuitenkin oli, että hänellä oli pari todellistakin ystävää. Sellaisia, jotka kysyivät kuulumisia, olivat huolissaan ja tarjosivat apuaan. Heitä Phoenix vältteli aivan itse, sillä niin hyvää seuraa hän ei ollut enää ansainnut.
Samassa puhelin Phoenixin hupparin taskussa alkoi hälyttää. Kun Phoenix vilkaisi puhelimen näyttöä, hymy valaisi hänen kasvonsa. "Hei, kulta", hän vastasi.
"Heippa iskä", Trucy sanoi. "Pyysit soittamaan sitten kun kaikki läksyt on tehty."
"Hmm-m", Phoenix vastasi. Tarjoilija kulki jälleen hänen ohitseen, tasapainotellen tarjotinta, joka oli lastattu suolakurkuilla ja vodkashoteilla. Ulko-ovi kilahti, kun uusi asiakas astui sisään.
"Kaikki läksyt on tehty!"
"Hienoa", Phoenix sanoi. "Pääsen tänään ajoissa kotiin tarkistamaan ne."
Linjan toisessa päässä oli hetki hiljaista. "No sitten minun pitää varmaan tehdä myös matikan läksyt."
"Kyllä", Phoenix sanoi kärsivällisesti. "Sinun pitää tehdä myös matikan läksyt." Trucy mutisi jotain vaikeroivalla äänellä, mutta Phoenix oli armoton. "Kiität minua sitten kun olet isompi. Nähdään kohta."
Phoenix jäi katsomaan puhelintaan oudon onnellisena. Maailmassa oli sentään yksi ihminen, jolle hän merkitsi jotain. Joku, joka tarvitsi häntä. Kohtalo ei ollut julma. Se oli vienyt hänen pinssinsä mutta antanut vastineeksi Trucyn.
"Herra Wright?" joku tiedusteli.
Phoenix vilkaisi hajamielisesti miestä, joka oli lähestynyt häntä. Pitkä ja hoikka, pitkät vaaleat hiukset, silmälasit. Ehkäpä hän saisi sittenkin asiakkaan tänä iltana? Joskus he tulivat hetken mielijohteesta. "Tulitko kuuntelemaan kun soitan pianoa?" Phoenix kysyi.
Kysymys näytti tulleen täytenä yllätyksenä. "En tiennytkään, että soitat pianoa. Osaatko soittaa Chopinia?"
Phoenix katsoi tulijaa vihdoin tarkemmin. Vai että ihan Chopinia? Eihän Phoenix osannut soittaa edes Ukko Nooaa. Pianonsoitto oli pelkkä peitetarina, sillä todellisuudessa Phoenixin asiakkaat tulivat Borssiklubille pelaamaan pokeria. Tämä tyyppi ei tainnutkaan olla asiakas. Oikeastaan hän näytti etäisesti tutulta.
"Herra... Gavin?", Phoenix tapaili pahaa aavistaen. "Eikö niin?"
"Pitää paikkansa. Kristoph Gavin", mies sanoi. "Satuin kävelemään ohitse ja näin sinut ikkunasta."
Phoenix kääntyi tuijottamaan ulos kadulle. Pipo ei ollut tällä kertaa toiminut. Mitä herra Gavin halusi hänen sanovan? Hänhän oli juristi ja tiesi Phoenixin tilanteen varsin hyvin. Jos Phoenix oikein muisti, herra Gavin oli viime aikoina voittanut muutaman merkittävän jutun. Kristoph Gavinin veli oli toiminut syyttäjänä oikeusjutussa, joka oli maksanut Phoenixille hänen toimilupansa. Mutta toisaalta Kristoph Gavin oli ollut ainut, joka oli puolustanut häntä. Se oli varsin ystävällinen ele, ottaen huomioon että he tuskin tunsivat toisiaan.
"Haittaako, jos istun hetkeksi?"
Phoenix huokaisi. "Eipä kai." Oikeastaan hän olisi mieluummin lähtenyt kotiin, mutta elämä oli opettanut, ettei ketään kannattanut kohdella tylysti ennen kuin tämä oli antanut siihen hyvän syyn.
"Kaikki hyvin?" herra Gavin kysäisi ripustaessaan päällystakkiaan naulakkoon.
"Jep", Phoenix vastasi kääntämättä katsettaan ikkunasta. Kaikkihan oli aivan mahtavaa.
Herra Gavin istuutui Phoenixia vastapäätä ja risti sormensa toistensa lomaan. "Minusta... sinua kohdeltiin liian ankarasti. Kaikkihan me teemme virheitä. Olisit ansainnut toisen mahdollisuuden."
Herra Gavin ei ollut tullut pelaamaan pokeria. Mutta kun hän istui siinä niin sopivasti... ei Phoenix voinut itselleen mitään. Kun pelasi riittävän pitkään, koko maailma alkoi näyttää peliltä. Herra Gavin keskusteli sävyisästi ja hymyili kohteliaasti, mutta piti selvästi kätensä omana tietonaan, kuten kunnon asianajajan kuuluikin. Mutta kenenkään pokerinaama ei ollut täydellinen. Pienimmätkin eleet, silmien räpäytys tai katseen suunta saattoi paljastaa bluffin. Juuri nyt herra Gavin oli vilkaissut pöydällä olevaa pulloa.
"Mehua", Phoenix sanoi. Hän ei halunnut herra Gavinin kertovan kollegoilleen, että Phoenix Wright oli ratkennut ryyppäämään. Niin alas hän ei sentään ollut vielä vajonnut.
Herra Gavinin olemus oli huoliteltu ja vaikutti tarkoin harkitulta. Kuinka vanha herra Gavin mahtoi olla? Vain hieman Phoenixia nuorempi. Riittävän vanha. Phoenixilla ei ollut tapana jäädä tuijottamaan hyvännäköisiä naisia tai miehiä, mutta nyt hän teki poikkeuksen. Herra Gavinia katseli ilokseen, ja hän näytti tiedostavan sen itsekin.Trucy saisi lisäaikaa läksyjen kanssa. Phoenix saattoi olla yksinhuoltaja, mutta nyt hän oli vapaalla ja halusi pitää vähän hauskaa.
"Tykkään tyylistäsi", Phoenix sanoi.
Herra Gavin oli selvästi otettu kohteliaisuudesta. "Kuuluu toimenkuvaan", hän sanoi vaatimattomasti.
Oli totta, että asianajajat kiinnittivät huomiota ulkoiseen olemukseensa. Mutta eivät kaikki siitä silti nauttineet. Itse asiassa suurin osa Phoenixin entisistä kollegoista oli tälläytynyt vain tavan vuoksi, ja halusivat mieluummin tulla muistetuiksi nokkelista vastalauseistaan ja voitetuista jutuistaan, eivät ulkomuodostaan. Herra Gavinille hyvin pukeutuminen oli päämäärä itsessään. Hänen kaksirivinen, violetinsävyinen puvuntakkinsa oli poikkeuksellinen valinta, eikä edes sateinen sää ollut saanut häntä luopumaan valkoisista kengistään.
"Olet ensimmäinen tapaamani mies, joka käyttää kynsilakkaa", Phoenix sanoi. Kynsilakka oli väritöntä, mutta Phoenixin tarkoilta silmiltä mikään ei mennyt ohi.
Herra Gavin risti käsivartensa puuskaan ja korjasi silmälasejaan. "Olet ensimmäinen tapaamani mies, joka on huomannut."
Phoenix tunsi jännityksen värähtävän sisällään. Siitä, kun hän oli viimeksi flirttaillut, oli ikuisuus. "Tiesit varmaan, että Borssiklubi oli ennen rikollisliigan päämaja", hän sanoi ja nousi ylös. "Täällä on kaikenlaisia salaovia ja pakoreittejä. Haluatko nähdä?"
Herra Gavin loi Phoenixiin arvioivan katseen. "Kuulostaa jännittävältä", hän sanoi lopulta, hymyillen vienosti.
"Yksi on täällä flyygelin takana. Laita kätesi tähän", Phoenix opasti. Phoenix laittoi kätensä herra Gavinin hyvinhoidetun käden päälle ja painoi napakasti. Seinäksi naamioitu ovi päästi naksahduksen ja aukesi. Oven takaa paljastuivat kapeat, alas johtavat portaat. "Sinun jälkeesi", Phoenix sanoi.
Portaat johtivat karuun kellarihuoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin pöytä ja muutama tuoli. Minimalistisuudestaan huolimatta paikka oli turistien lempikuvauskohde.
"Tervetuloa Piilopaikkaan", Phoenix sanoi. "Täällä kokoontuivat salakuljettajat, väärentäjät ja murhamiehet." Nykyisin huonetta käytettiin enää pokerin pelaamiseen.
Herra Gavin hymähti. "Lain kouran ulottumattomissa."
Herra Gavin tuoksui hienostuneelta partavedeltä, jota Phoenix ei voinut vastustaa. Oli aika paljastaa kortit. Vaikka Phoenix olisikin erehtynyt, ei hänellä ollut mitään menetettävää. Tässä pelissä panoksena oli vain hänen maineensa, ja se oli jo mennyttä. Mutta hän ei erehtynyt koskaan. Hän tarttui herra Gavinia olkapäästä ja työnsi tämän seinää vasten. "Täällä on hyvä äänieristys, eikä puhelin löydä tukiasemaa. Täällä voisi tapahtua mitä tahansa."
"Herra Wright..." herra Gavin sanoi. Oli vaikea sanoa oliko äänensävy nuhteleva vai kenties omahyväinen, mutta yllättynyt se ei ollut. "Mitä oikein ajattelit täällä tapahtuvan?"
"Mitä haluaisit, että täällä tapahtuisi, Kristoph?" Phoenix pystyi tuntemaan, kuinka Kristophin katse arvioi hänen ulkoista olemustaan alkaen turkoosista piposta ja päättyen rantasandaaleista pilkistäviin paljaisiin varpaisiin. Vai niin. Eikö hän näyttänyt riittävän edustavalta herra hienohelmalle? "En ole mikään koditon pultsari", Phoenix puolustautui. "Kävin aamulla suihkussa. Vaihdan vaatteeni. Käyn yhä kuntosalilla."
Kristoph kohotti yllättäen kätensä ja silitti Phoenixin sänkistä leukapieltä. Viileä kosketus sai Phoenixin värähtämään odotuksesta. Kristoph kallisti päätään ja hymyili suloisesti. "Pidän sinusta vähän rähjäisenä, Phoenix."
Rähjäisenä? Ei kai hän nyt niin kamalalta sentään näyttänyt? Mutta jos se tepsi Kristophiin, niin ei hän aikonut vastaankaan väittää. Vihdoinkin. Yksinhuoltaja verkkareissaan ei ollut lainkaan niin kiinnostava kuin skarppi juristi, mutta vihdoinkin Phoenix Wright pääsisi taas pussailemaan. Kun hän nojautui eteenpäin, Kristophin käsi ehti väliin estäen hänen aikeensa.
Kristoph käänsi päänsä ujosti syrjään. "Phoenix..." hän sanoi anteeksipyytävästi. "En kaipaa elämääni poikaystävää."
Phoenix tunsi sydämensä hakkaavan. Hän oli jo niin lähellä, ettei suostuisi perääntymään. Hän painoi kasvonsa Kristophin kaulalle. Se sai Kristophin henkäisemään tavalla, joka kertoi riittävästi. Molemmat halusivat tätä aivan yhtä paljon. "Kaipaisitko elämääsi pikku salaisuutta?" Phoenix kuiskasi Kristophin korvaan. "Osaatko pitää ne omana tietonasi?"
Kristophin huulille nousi arvoituksellinen hymy. "Siinä olen oikein hyvä."
Phoenix ei enää kyennyt hillitsemään itseään. Hän tarttui Kristophin leukaan ja painoi huulensa hänen huulilleen. Kristophin keho taipui Phoenixin otteessa, ja hän maistui huumaavan hyvältä. Kaikki nuo hienot kankaat, huolitellut saumat, silitetyt laskokset, napit ja rusetit. Vaikka Kristophilla oli päällään monta kerrosta erilaisia vaatteita, se ei estänyt Phoenixia haaveilemasta, mitä niiden alta paljastuisi. Kristoph oli kuin huolella kääritty lahjapaketti, jonka Phoenix halusi päästä avaamaan. Kristoph piteli Phoenixin päätä käsiensä välissä. "Mmh... " hän ynähti, kun Phoenix liu'utti kätensä selkää pitkin hänen pakaralleen. Miten hykerryttävän ihanalta se kuulostikaan. Phoenixin täytyisi ehdottomasti selvittää, miten Kristophin saisi huokailemaan ja voihkimaan toden teolla. Kristophin käsi siirtyi hyväilemään Phoenixin niskaa ja sujahti hänen piponsa alle. Phoenix jähmettyi ja tarttui pipoonsa molemmin käsin.
"Mitä nyt?" Kristoph kysyi.
Phoenix otti askeleen taakse päin. "Pidän sen mieluummin päässäni."
"Aina?"
Phoenix virnisti. Jos he kaksi tekisivät lähempää tuttavuutta, hän voisi kuvitella luopuvansa rakkaasta myssystään. "Toistaiseksi." Kristophin ilme oli hämmentynyt. Jos joku näytti rähjäiseltä, se oli Kristoph Gavin, jonka hiukset olivat hajallaan ja kaulukset vinossa. Rintakehä kohoili hengästyksestä, ja kasvoille oli noussut varsin terve puna. "Anteeksi vain, mutta minua odotetaan kotona", Phoenix sanoi ja ryhtyi solmimaan Kristophin rusettia, joka oli auennut kaiken touhuamisen keskellä. Hän ei suinkaan ollut unohtanut lupausta, jonka oli antanut Trucylle. Sitä paitsi oli huono tapa ahnehtia liikaa kerralla. Eikö kärsivällinen odottaminen tehnyt lahjojen avaamisesta erityisen nautinnollista?
Kristoph henkäisi syvään. "Anna kun minä", hän sanoi sysäten avuliaat kädet syrjään.
Piilopaikan seinällä roikkui vanha peili, jonka yli kulkeva särö oli syntynyt jossain menneiden aikojen käsikähmässä. Phoenix odotti kärsivällisesti, kun Kristoph puhdisti silmälasinsa, sitoi rusettinsa ja suki enkelimäiset hiuksensa ojennukseen. Sitten hän ohjasi Kristophin takaisin ravintolasalin puolelle.
Kristoph ryhtyi pukemaan päällystakkiaan. "Oli mukava nähdä, Phoenix", hän sanoi, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Aivan kuin he olisivat vain vaihtaneet kuulumisia.
Phoenix hymähti. "Tule joskus toistekin."
"Ehkäpä", Kristoph sanoi. "Jos satun olemaan täällä päin."
"Jep", Phoenix sanoi. Tuon bluffin läpi oli helppo nähdä. Kristoph Gavin tulisi kyllä hakemaan lisää. Hän tulisi hakemaan lisää vielä monta kertaa.