Work Text:
Kristoph Gavinin asianajotoimisto sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, historiallisen tornitalon ylimmässä kerroksessa. Tilat eivät olleet järin suuret. Kristophilla oli oma työhuoneensa ja sitä vastapäätä sijaitsi muiden työtekijöiden työtila. Huoneita yhdisti aula, jossa oli kahvinurkkaus ja sohvaryhmä kahvin nauttimiseen. Kristoph oli aina halunnut keskittyä laatuun määrän asemesta. Toimisto otti hoitaakseen vain asiakkaat, joilla oli kyky maksaa sen henkilökohtaisesta palvelusta. Eikä Kristoph ottanut töihin ketään, jonka mahdollisuuksista hän ei ollut täydellisen vakuuttunut. Työhakemuksia tuli tulvimalla, ja monet arvovaltaiset kollegat soittelivat Kristophille henkilökohtaisesti puhuakseen jonkun sukulaisensa puolesta. Kristoph oli luvannut kaikille harkitsevansa asiaa. Silti hän oli lopulta valinnut Apollo Justicen, täydellisen tuntemattomuuden, jolla ei ollut minkäänlaisia suhteita. Kristophilla oli vahva tunne, että Apollo oli muutakin kuin pelkkä nätti naama. Hänessä oli... Miten se sanottiinkaan... Je ne sais quoi. Sitä paitsi hän oli mestari käyttämään toimiston uutta kahvikonetta.
"Yksi latte-kahvi, olkaapa hyvä", Apollo sanoi ja asetti kupin Kristophin eteen sohvapöydälle. "Miltä maistuu?"
"Hmm", Kristoph äännähti hyväksyvästi. "Parempaa kuin monissa kahviloissa."
"Kiitos, herra Gavin", Apollo sanoi. Hän haki oman kahvinsa ja istuutui sohvalle Kristophia vastapäätä.
"Mutta älä luulekaan, että palkkasin sinut tänne vain kahvia keittämään", Kristoph sanoi. "Haluan kuulla, miten oikeudessa meni tänään."
Apollolla ei ollut vielä ollut yhtään omaa juttua, mutta hän oli usein Kristophin mukana oikeudenkäynneissä. Tänään hän oli avustanut firman nuorempaa osakasta, neiti Stylesia. "Tänään todistajana kuultiin lääkäriä", Apollo sanoi. "Hän hermostui syyttäjä Paynen kysymyksiin pahan kerran."
"Erikoista", Kristoph sanoi. Lääkärithän toimivat usein todistajina oikeudessa ja osasivat yleensä käyttäytyä arvonsa mukaisesti. "Oliko hänellä jokin syy hermostua?"
"No... Syyttäjän kysymykset olivat aika perustavanlaatuisia. Oliko uhri varmasti kuollut, oliko hänellä pulssia, hengittikö hän ja niin edelleen."
Kristoph nyökkäsi. "Eivät ne ole mitenkään poikkeuksellisia kysymyksiä. On tärkeää selvittää tarkka kuolinaika, ja lääkäreillä on joskus tapana puhua hieman vaikeaselkoisesti... ainakin mitä joihinkin tuomareihin tulee."
Apollo oli äkkiä nytkähtänyt niin että kahvi meinasi läikkyä yli reunan. Hänellä vaikutti olevan vaikeuksia pitää ilmeensä vakavana. "Anteeksi kamalasti, herra Gavin... Tiedän, ettei vakaville asioille saisi nauraa, mutta kyseinen lääkäri oli oikeuspatologi. Hän ei tarkistanut uhrin pulssia, koska tämän aivot olivat lasipurkissa hänen pöydällään."
Kristoph hymähti huvittuneena. "Hyvä on. Uhri oli siis varmuudella kuollut."
"Itse asiassa..." Apollo aloitti, nyt jo lähes kaksinkerroin taipuneena. "Lääkäri sanoi, että... että ilman aivojakin saattoi hyvinkin pystyä yhä toimimaan syyttäjänä!"
"Winston parka", Kristoph sanoi pudistaen päätään. Se oli mokomalle maanvaivalle aivan oikein.
Kristophin puhelin, jonka hän oli jättänyt sohvapöydälle, alkoi vilkkua ja väristä. Vilkaistuaan soittajan nimeä hän nappasi puhelimen käteensä ja hörppäsi kahvin nopeasti loppuun. "Kiitos kahvista", hän huikkasi Apollolle astellessan omaan toimistoonsa, puhelin tiukasti kädessään. Kuuma kahvi poltteli yhä suussa. Kun huoneen ovi oli turvallisesti kiinni, hän karautti kurkkuaan ja henkäisi syvään ennen kuin vastasi: "Phoenix."
"Terve", kuului linjan toisesta päästä. Tuntui hyvältä kuulla Phoenixin ääni pitkästä aikaa. Hän kuulosti hengästyneeltä, aivan kuin olisi ollut kävelemässä. Taustalta kuului puheensorinaa, musiikkia ja satunnaisia kolahduksia.
"Missä oikein olet?"
"Salilla", Phoenix sanoi. "Mitä ajattelit tehdä tänä iltana?"
"On perjantai", Kristoph totesi. "Töitä tietenkin." Hän oli oma pomonsa ja siten aina töissä. Mutta jos Phoenixilla sattuisi olemaan jotain muita ehdotuksia, työt saisivat tietenkin odottaa.
"Minulla on vapaailta."
"Niinkö?" Kristoph kysyi paljastamatta kasvavaa innostustaan.
"Jep. Trucy on menossa kaverin luokse yökylään, eikä kukaan halua kuulla pianonsoittoani Borssiklubilla."
Kristoph yritti ajatella nopeasti. Tällaista tilaisuutta tulisi harvoin. "Haluaisitko –"
"Olen siellä vartin päästä."
"Mutta –", Kristoph aloitti. Kellohan ei ollut vielä neljääkään. Mutta Phoenix oli jo lopettanut puhelun. Kristoph henkäisi syvään. Tyypillistä Phoenixia.
Kristoph tarkasti peilikuvansa ja, kuten yleensä, piti näkemästään. Hän suki hiuksensa ojennukseen ja suoristi rusettinsa. Kaikki oli kunnossa. Kristoph kurkisti toimiston ovesta aulaan. Seuraavaksi hänen piti huolehtia harjoittelijastaan. Apollo istui tietokoneensa ääressä, syventyneenä kirjoittamaan. Pöytä oli oikeuden pöytäkirjojen peitossa.
"Onpa kello jo paljon", Kristoph sanoi kevyesti. Apollo näytti luonnollisesti hieman hämmentyneeltä, sillä olihan Kristoph tehnyt selväksi odottavansa alaisiltaan samaa työmoraalia kuin itseltäänkin. "Olet tehnyt ylitöitä joka ilta. Voit aloittaa viikonlopun hieman aiemmin."
"Kiitos, herra Gavin. Hoidan vain tämän DL-66-yhteenvedon ensin. Tarvitsette sitä ensi viikolla."
Kristoph kokosi pöydälle levitetyt paperit siistiin nippuun. "Voit aloittaa viikonlopun hieman aiemmin", hän toisti.
Apollo vaikutti viimein ymmärtävän yskän. "Selvä on, herra Gavin", hän sanoi. Hän tallensi työnsä, sulki tietokoneen ja ryhtyi keräämään tavaroitaan.
"Hyvää viikonloppua", Kristoph toivotti ennen kuin palasi toimistoonsa. Hän toivoi ehtivänsä viimeistellä vielä yhden työasian ennen Phoenixin ilmaantumista. Toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä juuri silloin ovisummeri soi.
Phoenix oli pukeutunut tapansa mukaan verkkareihin ja pipoon. Olalla keikkui kulahtanut urheilukassi. Kristoph suikkasi pusun Phoenixin valmistautumattomille huulille. "Hei, komistus."
Phoenix tokeni yllätyksestään nopeasti. Hän antoi kassin tipahtaa lattialle, kiersi käden Kristophin selän taakse ja veti tämän itseään vasten. Kosketus tuntui luontevalta, vaikka viime kerrasta olikin jo aikaa. "Näytät hyvältä", Phoenix sanoi hymyillen. Tietenkin Kristoph näytti hyvältä. Silti hän halusi kuulla Phoenixin sanovan sen. Joka ikinen kerta. "Kämppä tyhjänä, vai?" Phoenix kysyi vilkaisten ympärilleen.
"Meitä lukuun ottamatta", Kristoph vahvisti.
Phoenix painoi kasvonsa Kristophin kaulalle. "Harmi. Ja minä kun luulin, että olisit viimein valmis esittelemään poikaystäväsi, kodittoman pummin." Phoenixin täytyi tietää, miten kutkuttavalta tuntui, kun hän puhui tuollaisella pehmeällä äänellä aivan Kristophin korvan juuressa. Hän olisi voinut sanoa mitä hyvänsä ja silti saanut Kristophin polvet pettämään.
"Hmm", Kristoph äännähti. "En tiennytkään, että minulla on poikaystävä."
"Tänä iltana sinulla on", Phoenix sanoi ja painoi suudelman Kristophin huulille. Olisi ollut ihanaa uppoutua Phoenixiin täysin, mutta se ei ollut ihan vielä mahdollista.
"Phoenix..." Kristoph sanoi perääntyen askeleen. "Takkini rypistyy."
Phoenix nauroi. "Riisutaan se sitten pois."
"Minun on aivan pakko hoitaa yksi työjuttu. Sen jälkeen olen... täysin käytettävissäsi."
Phoenix huokaisi ja heittäytyi sohvalle. "Okei..."
Kristoph tiesi kyllä olevansa Phoenixin vietävissä. Phoenix tuli ja meni miten häntä huvitti, Kristoph järjesti työnsä sen mukaisesti. Pahus vieköön, hänhän järjesti jopa alaistensa työt Phoenixin menojen mukaan. Mutta hän oli luvannut lähettää tarjouksen erään julkkiskaunottaren avioerosta vielä tänään. Tuon jutun hän halusi ehdottomasti. Toimeksianto ei ollut ehkä samalla tavalla jännittävä kuin henkirikos, mutta julkisuus oli aina hyväksi.
Kristoph oli hädin tuskin ehtinyt istua työpöytänsä ääreen, kun Phoenix oli ovensuussa. "Minulla on tylsää."
"Lehtitelineessä on lukemista", Kristoph sanoi nostamatta katsettaan. "Kahvikoneesta saa kuumia juomia. Jääkaapista kylmiä."
Phoenix ei ottanut hänen ehdotuksiaan kuuleviin korviinsa. Sen sijaan hän ryhtyi katselemaan maisemia työhuoneen ikkunasta. Näkymä kaupungin yli oli upea mutta ei jaksanut kiinnostaa Phoenixia kuin hetken. Pian Kristoph tunsi jonkun kädet harteillaan. "Teet aivan liikaa töitä", Phoenix sanoi, hieroen kevyesti Kristophin hartioita. Tähän keskusteluun Kristoph ei halunnut lähteä mukaan. Työ oli hänen intohimonsa. Silti hän ei halunnut muistuttaa Phoenixia siitä, että tämäkin oli joskus toiminut puolustusasianajajana. Se pilaisi tunnelman.
"Lopeta..." Kristoph pyysi. Hartiahieronta tuntui kieltämättä mukavalta, mutta oli mahdotonta kirjoittaa samaan aikaan.
"Heti kun lopetat näyttämästä noin kuumalta", Phoenix sanoi ja alkoi painaa suudelmia Kristophin niskaan. Se sai sekä kylmät että kuumat väreet juoksemaan Kristophin selkää pitkin samanaikaisesti.
"Phoeniiix..." Kristoph vaikeroi. "Minun pitää... vielä.... hoitaa tämä tarjous." Hän yritti torjua Phoenixin suudelmat kädellään, joten tämä siirtyi suukottelemaan hänen kättään.
"Mutta entä minun tarjoukseni?" Phoenix kysyi. "Poikaystävä. Tänä iltana."
Nyt Kristophin ajatukset olivat viimeistään aivan hajallaan. "Mitä nopeammin saan tämän valmiiksi, sitä nopeammin pääsemme lähtemään. Ajattelin..." Kristoph jäi hapuilemaan sanoja. "Haluaisitko... jäädä yöksi?" Viimeiset sanat olivat tulleet ulos pelkkänä kuiskauksena. Phoenix ei koskaan jäänyt yöksi. Hänellä oli lapsi huollettavanaan. Mutta tämä yö oli harvinainen poikkeus. Kristophista olisi ollut ihanaa herätä joku aamu Phoenixin kainalosta, mutta hän pelkäsi tunteen olevan yksipuolinen. Mitä Phoenix vastaisi?
Phoenix oli jähmettynyt paikoilleen. Lopulta hiljaisuus oli venynyt niin piinallisen pitkäksi, että Kristophin oli käännyttävä katsomaan mistä kiikasti. Phoenix tuijotti tietokoneen näyttöä ja luki keskeneräistä tarjousta ällistynyt ilme kasvoillaan. Tämä oli paha juttu. Phoenix esitti usein olevansa vähän yksinkertainen eivätkä ihmiset mitään muuta hänen kaltaiseltaan hupparihepulta odottaneetkaan. Mutta Kristoph tiesi paremmin. Phoenixin oli täytynyt aikoinaan kirjoittaa tarjouksia itsekin. Vaikka hänen uransa oli alkanut lupaavasti, hän oli silti ollut pelkkä parikymppinen aloittelija. Kristoph, jolla oli takanaan yli kymmenen vuoden kokemus, pystyi laskuttamaan aivan toisenlaisia summia.
Kristoph pienensi tekstitiedoston ja nousi ylös. Phoenixin ilme oli äkkiä niin vakava, että Kristoph pelkäsi tämän muuttaneen mieltään. Hänen olisi keksittävä jotain ja äkkiä. "Phoenix... Odotahan..." Kristoph alkoi vetää auki työpöytänsä laatikoita. "Tässä... Katso mitä kiitollinen asiakas lähetti minulle."
"Punaviiniä", Phoenix sanoi vaisusti.
"Ei mitä tahansa punaviiniä", Kristoph sanoi. "Tämä on Domaine de la Romanée-Contia. Avataanko?"
Phoenix ei näyttänyt innostuneelta. "Enpä tiedä..."
"Edes maistiainen? Olisi kurjaa joutua juomaan tämä aivan yksin." Kristoph marssi päättäväisesti kahvinurkkaukseen ja etsi korkkiruuvin. Avattuaan pullon hän kaatoi juomaa lasiin, ojensi lasin Phoenixille ja jätti pullon sohvapöydälle. "Viisitoista minuuttia", hän sanoi ja veti toimistonsa oven kiinni.
Ei hätää, rouva Richman, Kristoph ajatteli. Kristoph Gavin pitäisi kyllä huolen, että herra Richman katuisi jokaista syrjähyppyään katkerasti: sihteeriä, kodinhoitajaa, koiranhoitajaa, rouvan parasta ystävätärtä, rouvan sisarta... Mutta oli vaikea keskittyä rouvan huoliin, kun mielessä pyöri vain mielikuva Phoenixista pelkkään pipoon pukeutuneena. Kristoph pujotti langattomat kuulokkeet korviinsa ja laittoi soimaan lempivalikoimansa Chopinin pianokappaleita. Se auttoi aina keskittymään. Rouva Richman saisi pitää kaikki lahjaksi saamansa korut ja turkikset. Lisäksi hän saisi vapaa-ajan asunnon Bretagnessa pöytähopeineen ja arvotaiteineen, tuliterän Teslan, alpakkatallin, paikan Richman Partners -yhtiön hallituksessa sekä yksinhuoltajuuden Keikoon, pariskunnan japaninpystykorvaan. Ja Kristoph saisi... kohtuullisen korvauksen vaivannäöstään. Kristoph liitti tarjouksen sähköpostiin ja sammutti tietokoneensa. Aikaa oli lopulta mennyt puoli tuntia. Huoli hiipi Kristophin mieleen, kun hän avasi toimistonsa oven. Toivottavasti Phoenix ei ollut huonolla tuulella tai... vielä pahempaa. Toivottavasti hän ei ollut häipynyt.
Kristophin helpotukseksi Phoenix istui yhä sohvalla. Hän oli riisunut hupparinsa. Hyvin istuva T-paita korosti hartioita ja käsivarsia, joita Phoenix oli käynyt kuntosalilla kurittamassa. "Anteeksi, että jouduit odottamaan", Kristoph sanoi. Hän riisui takkinsa ja laskosti sen nojatuolin käsinojalle. Sitten hän kävi istumaan Phoenixin viereen. Hän sipaisi hiukset silmiltään ja liu'utti kätensä Phoenixin reidelle. "Toivottavasti pystyn korvaamaan sen jotenkin."
Phoenix kääntyi hymyilemään hänelle. Kristoph odotti jotain nokkelaa vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Phoenix vain istui ja hymyili. Se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Yleensä tässä vaiheessa Phoenix oli jo painanut Kristophin alleen eikä enää kuunnellut tämän vastalauseitaan, joita ei tietenkään ollut kuunneltaviksi tarkoitettukaan. Phoenixin hengitys haiskahti alkoholilta. Lasi pöydällä oli tyhjä. Tarkemmin ajateltuna Kristoph ei ollut koskaan nähnyt Phoenixin juovan muuta kuin mehua. Tästä tulisi mielenkiintoista. Käsi yhä Phoenixin reidellä, Kristoph kurottautui kohti Phoenixin huulia. Phoenix näytti viimein havahtuvan. Hän nojautui eteenpäin niin äkkinäisesti, että he suorastaan törmäsivät toisiinsa.
"Anteeksi..." Phoenix mutisi hämillään. "Taidan olla hiukka tuiterissa."
Kristoph naurahti ja suoristi silmälasinsa, jotka olivat saaneet pienen tällin. "Ei se mitään. Sait vähän etumatkaa. Parempi että minäkin maistan." Kristoph tarttui viinipulloon. Hänen yllätyksekseen se tuntui lähes tyhjältä. "Phoeniiix..." hän voihkaisi. "Kännäsitkö sinä minun vuosikertaviinini?"
"Anteeksi..."
"Ei se mitään..." Kristoph sanoi nopeasti. Pikkujuttuhan se oli. Ei missään nimessä mitään sellaista, jonka vuoksi kannattaisi alkaa kinastella. "Unohdetaan se, Phoenix. Suudellaan. En jaksa odottaa enää hetkeäkään."
"Kristoph..."
Yleensä Phoenix oli heistä aktiivisempi ja Kristoph se, joka nautti hänen käsittelystään. Mutta alkoholi oli selvästi turruttanut Phoenixin aloitekyvyn. Kaikki toivo ei kuitenkaan ollut vielä mennyttä. "Hys", Kristoph sanoi. Hän nousi ja tarttui Phoenixin käsivarteen. "Käy selällesi."
"Kristoph..." Phoenix aloitti, mutta noudatti kuitenkin pyyntöä.
Kristoph kävi hajareisin Phoenixin päälle ja nojasi kämmenensä tämän olkapäihin. Phoenix oli raamikas mies, mutta ei Kristophkaan mikään keijukainen ollut. Tässä asennossa hän tunsi voivansa sanella ehdot. "Nyt teet juuri niin kuin sanon."
Phoenix tuijotti häntä kasvoillaan täysin eksynyt ilme. "Olen pahoillani..." hän ähkäisi. Otsa rypistyi ja huulet puristuivat yhteen. Lopulta, Kristophin suureksi järkytykseksi, hän purskahti itkuun. "En pys-ty-hy-hyy..."
Kristoph silitti Phoenixin märkää, sänkistä poskea. Miten tässä nyt näin kävi? "Phoenix... Muru... Ei mitään hätää."
Kristoph päästi Phoenixin otteestaan. Phoenix nousi ja jäi istumaan pää painoksissa nyyhkäysten ravistellessa koko kehoa. "Ensimmäinen vapaailtani pitkään aikaan... Pilasin kaiken."
Kristoph silitti Phoenixin selkää. "Et ole pilannut mitään..."
"Häpeätkö sinä minua?" Phoenix kysyi äkkiä.
Kristoph nojautui taaksepäin ja huokaisi syvään. "En... en tietenkään", hän sanoi. Oli totta, ettei hän halunnut julkista suhdetta, mutta ei se ollut niin yksinkertaista. "Mehän olemme puhuneet tästä. Sinä et halua sekoittaa perhettäsi uusilla ihmisillä. Minä... minä en halua sekoittaa uraani uusilla ihmisillä."
Phoenix sulatteli sanoja hetken, ennen kuin kysyi: "Tapailetko sinä sitten muitakin... näin?"
Kristoph nipisti suunsa kiinni. Tuota kysymystä kumpikaan ei ollut koskaan esittänyt ääneen, eikä nyt ollut oikea hetki keskustella siitä. Phoenixin mieli oli aivan liian suuren myllerryksen keskellä. Jompikumpi saattaisi sanoa jotain peruuttamatonta.
"Parempi vain ettet vastaa", Phoenix jatkoi, kuin lukien hänen ajatuksensa. "Tiedän kyllä, että voisit saada kenet tahansa. En tajua, mitä edes näet minussa. Olen täysi nolla."
"Phoenix..." Kristoph oli viimein paikallistanut lähimmän nenäliinan, joka oli hänen takkinsa taskussa. Hän haki nenäliinan ja ojensi sen Phoenixille. "Minulle sinä olet täysi kymppi."
Phoenix niisti nenänsä äänekkäästi. "Minulla ei ole koskaan rahaakaan", hän sanoi. "Voisin olla tähtitieteellisiä summia laskuttava juristi, mutta mokasin kaiken. Haluaisin joskus ostaa Trucylle jotain kivaa. Haluaisin viedä hänen jonnekin muuallekin kuin kirjastoon tai uimahalliin."
Juopuneella oli selvä sydän, väitettiin. Olihan Kristoph aavistanut, ettei Phoenix ollut täysin sinut rennon olemuksensa kanssa. Mutta kaikki tämä epävarmuus ja itsesyytös... Kuvitella. Phoenix salli Kristophin maksaa yhteisiä ravintolalaskuja tai taksimatkoja, mutta siinä kaikki. Kerran Kristoph oli halunnut muistaa Phoenixia tämän syntymäpäivänä ja erehtynyt sujauttamaan Phoenixin taskuun tukun seteleitä kirjekuoressa. Phoenix oli loukkaantunut niin, ettei ollut vastannut Kristophin viesteihin puoleen vuoteen. Puoleen vuoteen! Se oli ollut ajaa Kristophin hulluksi. Miksei Phoenix voinut vain niellä ylpeyttään ja ottaa hänen rahojaan?
Kristoph nousi ylös. Ongelmat eivät ratkenneet niissä vellomalla vaan toimimalla. "Tuon sinulle lasin vettä", hän sanoi. "Olosi paranee kyllä, kunhan pääsi selviää."
"Kiitos. Kristoph. Kiitos. Olet ihana. Olet... ihana", Phoenix toisteli, näyttäen valmiilta kyynelehtimään hieman lisää, tällä kertaa silkasta ilosta.
Kristoph kumartui ja näpäytti Phoenixin nenää kevyesti sormellaan. "Tiedän."
Mahtoiko Phoenix itse tapailla muita? Ainut sopimus heidän välillään oli, ettei mitään sopimusta ollut. Jokainen tapaaminen saattoi jäädä viimeiseksi. Näin oli ollut jo vuosia, ja ehkä juuri se oli heidän pitkän suhteensa salaisuus. Kristophin ensimmäiset kokemukset miesten kanssa olivat tapahtuneet hänen ensimmäisessä työpaikassaan. Hänen kaltaisensa nätti harjoittelijapoika oli ollut vastustamaton herkkupala vanhemmille kollegoille, jotka käyttivät kokemustaan ja asemaansa häikäilemättä hyväkseen. Kun Kristoph oli viimein oppinut vetämään rajat, ne olivat olleet sellaiset, joita hän ei uskonut kenenkään pystyvän ylittämään. Mutta Phoenixin kanssa kaikki oli tuntunut heti oikealta. Kaikesta härnäämisestä ja kiusoittelusta huolimatta Phoenix tiesi aina tarkalleen, milloin lopettaa. Kristoph ei välittänyt siitä, että Phoenix pukeutui aina samaan huppariin. Hän oli nähnyt riittävästi pukumiehiä ja -naisia ymmärtääkseen, että jokainen oli, loppujen lopuksi, vaatteidensa alla alasti. Kristoph saattoi pukea päälleen parhaan pukunsa, laittaa tukkaansa ja lakata kyntensä, mutta ei se häntä miksikään muuttanut. Ja vaikka hänen veljensä oli ihka oikea rokkitähti, tämä oli samaan aikaan se ärsyttävä pikkuveli, jonka kanssa Kristoph kinasteli joka ikisissä sukujuhlissa. Kristophilla ei ollut elämässään muita miehiä kuin Phoenix, eikä hän enempää kaivannutkaan. Mutta sitä hän ei aikonut Phoenixille myöntää. Oli parempi pitää Phoenix varpaillaan, tai tämä alkaisi pitää Kristophia itsestäänselvyytenä.
Kristoph seisoi toimiston kahvinurkkauksessa niin ajatuksissaan, ettei heti muistanut, mitä oli ollut tekemässä. Phoenix. Lasi vettä. Hän otti astiakaapista lasin ja laski sen täyteen kylmää vettä. Phoenix oli sillä välin käpertynyt sohvalle ja sulkenut silmänsä.
"Phoenix..?"
Kristoph laski vesilasin sohvapöydälle. Hän ryhtyi avaamaan Phoenixin lenkkareiden nauhoja ja veti kengät varovasti tämän jaloista. Hän asetteli torkkupeiton Phoenixin suojaksi ja sammutti lopuksi toimiston kirkkaat loisteputket. Laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat huoneen. Kun kaikki oli valmista, Kristoph asettautui nojatuoliin ja kaatoi viinipullon lopun lasiinsa. Sitä riitti juuri ja juuri yhteen lasilliseen.
"Kiitos kun jätit vähän minullekin", hän sanoi ja kohotti lasiaan sohvalla nukkuvaa miestä kohti. "Tchin-tchin."
Maku oli mustaherukkainen, tumman kirsikkainen, hennon laventelinen... Eipä ihme, että Phoenixin oli tehnyt mieli hieman lisää. Ilta ei ollut mennyt aivan Kristophin suunnitelmien mukaan, mutta ei hän siitä niin pahoillaan ollut. Phoenix oli joka tapauksessa halunnut käyttää harvinaisen vapaailtansa hänen seurassaan ja ajatushan oli lopulta tärkein. Samassa valonpilkahdus herätti Kristophin huomion. Se oli peräisin Phoenixin hupparin taskusta. Kristoph kaivoi Phoenixin puhelimen esiin. Phoenix näytti saaneen uuden viestin, mutta lukitusnäytöltä ei selvinnyt keneltä se oli. Kristoph tarttui hellästi Phoenixin oikeaan käteen ja asetti tämän etusormen puhelimen sormenjäljenlukijaan. Niin helppoa se oli.
Löydettyään mukavan asennon nojatuolissa Kristoph syventyi tutkimaan puhelimen sisältöä. Uusi viesti oli Phoenixin adoptiotyttäreltä, joka oli lähettänyt kuvan itsestään verinen vessapaperitollo toisessa sieraimessaan. Puistattavaa. Kristoph ei ollut ikinä pitänyt lapsista.
"Iskä ei voi nyt vastata", Kristoph sanoi kohdistaen sanansa puhelimelle. "Katsos kun iskäkin on yökylässä, ja iskälle kävi vähän hassusti. Iskä tinttasi pullon punkkua ja sammui... rakastajansa toimiston sohvalle." Kristoph hykersi omalle nokkeluudelleen ennen kuin jatkoi: "Ja se on sinun syytäsi. Tiedätkö miksi? Te lapsukaiset olette kuin säkkejä, jotka ripustautuvat vanhempiinne näiden loppuelämän ajaksi. Säkkejä pullollaan riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. Eipä ihme että iskällä on välillä vähän vaikeaa." Kristoph vilkaisi Phoenixia, joka nukkui yhä sikeästi, ja maistoi lisää viiniä. "Ja toiveet uudesta äidistä voit unohtaa", hän sanoi. "Jos se ei jo käynyt selväksi, niin iskä tykkää miehistä. Iskä tykkää mittatilauspuvuista, sveitsiläisistä rannekelloista ja kalliista partavesistä... Mutta kun hänellä ei ole niihin varaa muutoin kuin toisen miehen päällä. Ja vaikka iskällä on välillä vähän vaikeaa... Ja vaikka iskällä ei ole koskaan rahaa... Iskä on silti parempi kuin oikea isäsi, joka jätti sinut aivan yksin. Ei iskällä muuta. Pidähän hauskaa. Heipparallaa."
Seuraavaksi oli aika selvittää, tapailiko Phoenix muita. Kristoph alkoi käydä läpi puhelimen viestisovelluksia. Eniten viestittelyä oli Maya-nimisen naisen kanssa. Se ei Kristophia huolettanut, sillä naisia kohtaan Phoenix ei ollut koskaan osoittanut romanttista kiinnostusta. Ilmeisesti hän oli oppinut läksynsä jonkin nuoruuden hairahduksen jälkeen. Kristoph ei löytänyt puhelimesta mitään merkkiä muista miehistä, ja hyvä niin. Kristoph ei suostuisi jakamaan Phoenixia kenenkään kanssa. Hän sujautti puhelimen tyytyväisenä takaisin hupparin taskuun.
Ilta alkoi hämärtyä, ja viini oli loppu. Kristoph katseli nukkuvaa Phoenixia hellä hymy huulillaan. Phoenix oli säälittävä ja juuri sellaisena Kristoph hänestä piti. Mitä epävarmempi Phoenix oli, sitä tiukemmin hän takertuisi Kristophiin. Kristoph nousi ja polvistui Phoenixin viereen. Phoenix hengitti tasaisesti, suu aavistuksen verran raollaan. Suljettujen luomien alla silmät liikkuivat. Mistä Phoenix mahtoi uneksia? Kenties paremmista ajoista, jännittävistä oikeudenkäynneistä, tuomarin nuijan kopautuksista...
Kuinka tutuiksi nuo kasvot olivat vuosien varrella käyneetkään. Kumpikaan heistä ei ollut enää nuori muttei vielä lähestyvän keski-iän kangistamakaan. Elämä oli keskipäivässä. Kristoph veti Phoenixin pipon varovasti tämän pään ylitse. Alta paljastui pikimusta, kiiltävä tukka, jonka piikikkyyttä edes pipo ei kyennyt kesyttämään.
"Phoenix Wright..." Kristoph sanoi hiljaa.
Hän upotti sormensa varovasti Phoenixin hiusten sekaan ja huokaisi. Hän rakasti sitä, miltä Phoenixin hiukset tuntuivat. Phoenix Wrightista olisi voinut tulla legendaarinen puolustusasianajaja, ellei hän olisi niin lapsellisen luottavainen. Sen sijaan Phoenixin parhaat vuodet valuivat hukkaan yksinhuoltajana, joka hankki epävarman elantonsa pokeripöydässä. Asianajajan täytyi tarpeen tullen osata olla myös häikäilemätön. Se oli koitunut Phoenixin kohtaloksi. Kristoph Gavin oli koitunut Phoenixin kohtaloksi. Kristoph rakasti Phoenix Wrightia, ja hän vihasi Phoenix Wrightia. Nykyinen järjestely tyydytti molemmat tarpeet.
Phoenixin tasainen hengitys oli katkennut. "Krstfff..." hän mutisi, yhä unessa.
Kristoph painoi suukon Phoenixin huolesta kurtistuneelle otsalle. "Nuku vain, muru", hän kuiskasi. "Kaikki hyvin."