Chapter Text
Syyttäjä Edgeworthin työhuoneessa oli yleensä varsin hiljaista. Edgeworth saattoi istua tietokoneensa ääressä tuntikausia, oikeuden pöytäkirjoja lukien, muistiinpanoja tehden ja hyvästä teestä nauttien. Silloin tällöin hän turvautui vanhaan kunnon lakikirjaan tai arkistomappiin, jotka olivat täydellisessä järjestyksessä hänen kirjahyllyssään. Jos huoneessa keskusteltiin, se tapahtui luottamuksellisesti, suljetuin ovin. Mutta tänään kyseisessä huoneessa kävi niin vilkas puheensorina, että se kuului oven läpi aina käytävälle saakka.
"Kiitos kutsusta, herra Edgeworth", sanoi etsivä Gumshoe, kaataen itselleen ties monennenko lasin mehua. "Mutta mitä me oikeastaan juhlimme? Syntymäpäivääsi on vielä pitkä aika."
Edgeworth nojautui työpöytäänsä. Kaikki istuimet olivat jo varattuja, joten hän ja Gumshoe olivat tyytyneet seisomapaikkoihin. "Juhlitaan vaikka sitä, että selvisimme kaikki hengissä Hazakuran temppelistä", Edgeworth sanoi.
Edgeworth vilkaisi Phoenix Wrightia, joka istui hänen sohvallaan tutussa sinisessä puvussaan, tutussa hiustyylissään ja varsin hyväntuulisen näköisenä. Maya ja pikkuinen Pearl istuivat Wrightin molemmin puolin ja näyttivät tikahtuvan nauruun. Edgeworth koki olevansa etuoikeutettu. Vaikka hän olikin kohdannut elämässään menetyksiä ja vastoinkäymisiä jo nuorella iällä, viimeisimmästä seikkailusta hän oli selvinnyt vähäisin vaurioin. Siksi hän oli tilannut hotelli Gatewaterin pitopalvelusta tavanomaista suuremman teetarjoilun ja pyytänyt toimittamaan myös kannullisen mehua sekä ison tarjottimen täynnä pikkuleipiä. Tosin jos hän olisi tiennyt Gumshoen mieltymyksen sekamehuun, hän olisi tilannut toisenkin kannullisen. Edgeworth koki velvollisuudekseen tehdä edes jotain niiden eteen, joita tapahtumat olivat koskettaneet henkilökohtaisemmin. Lisäksi oli eräs henkilö, jota hän halusi kiittää aivan erityisesti tämän avusta.
Franziska von Karma istui tuolilla, joka yleensä toimi Edgeworthin työtuolina. Jalka oli aseteltu sirosti toisen päälle, ja käsi piteli teeasettia vaivattoman näköisesti. Puhtaanvalkoisessa puhvihihaisessa paidassaan ja koristeellinen rusetti kaulassaan Franziska oli kuin yksi niistä posliininukeista, joita hän oli lapsena keräillyt. Edgeworth oli jo ehtinyt huolestua huomatessaan Larryn hivuttaneen tuolinsa aivan Franziskan viereen, mutta nämä kaksi näyttivät tulevan juttuun yllättävän hyvin – oikeastaan hieman liiankin hyvin. Edgeworth ei pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla Larry mittaili Franziskaa samalla kun kehui tämän kauniita silmiä. Sääli, että Edgeworth oli antanut Franziskan ruoskalle portikiellon, sillä nyt hän melkein toivoi Larryn saavan näpeilleen. Franziska osasi olla todellinen raivotar. Sen tiesivät kaikki, jotka olivat koskaan joutuneet kohtaamaan hänet oikeussalissa, tuomari mukaan lukien. Franziska oli pienestä pitäen ollut kuumaverinen. Pikkuleivät muistuttivat Edgeworthia siitä kerrasta, kun pikku Franziska oli päättänyt leipoa pikkuleipiä. Leipominen oli tietenkin perheen kokin työtä, mutta Franziska oli ehdottomasti halunnut kokeilla itse. Edgeworthkin oli saanut maistaa lopputulosta, joka oli ollut varsin maukas. Mutta viimeinen pikkuleipä, se kaikista isoin, jonka Franziska oli säästänyt viimeiseksi, oli kadonnut salaperäisesti. Franziska oli syyttänyt Edgeworthia, joka ei ollut suostunut tunnustamaan rikosta. Ei edes silloin, kun pikkuinen Franziska oli kaatanut seitsemän vuotta vanhemman Edgeworthin maahan, istunut hänen päälleen hajareisin ja hutkinut häntä ratsupiiskallaan.
Larry oli noussut seisomaan. "Sinulla on numeroni, Franzy", hän sanoi ja teki kädellään puhelinta muistuttavan eleen. "Soitellaan."
"Näkemiin, herra Butz", Franziska vastasi poikkeuksellisen kohteliaasti. Sananvaihto ei mennyt ohi Wrightilta ja Mayalta, jotka loivat toisiinsa kummastuneen katseen.
"Heippa!" Larry huikkasi ja lampsi ovesta ulos.
"Hetkinen", Edgeworth sanoi kiiruhtaessaan Larryn perään. Tämä ei voinut jäädä tähän. Hän sulki työhuoneensa oven ja katsoi että he olivat käytävällä kahdestaan ennen kuin sanoi: "Jätä Franziska rauhaan."
Larry purskahti nauruun. "Voi Edgey, osaat sitten näyttää niin uskomattoman tuimalta. Tiedän että hän on pikkusiskosi mutta minkäs minä sille voin, jos Amorin nuoli on lävistänyt sydän parkani?"
"Hän on liian nuori."
Larry virnisti. "Ei hän miltään lapsukaiselta näytä. Ja se ruoskakin vielä... Grr!"
Larry heilautti kättään ja kääntyi kannoillaan. Edgeworth jäi katsomaan etääntyvän hahmon perään oudon harmistuksen kaihertaessa mieltään. Tietenkin hän halusi Franziskan harjoittavan itsehillintää, mutta ei Larrya kohtaan! Larryn sydämeen oli jo ehtinyt osua niin monta Amorin nuolta, että elimestä oli tuskin jäljellä enää muuta kuin pelkät veriset riekaleet. Vaikka Larry käyttäytyi keskenkasvuisesti, hän oli silti Edgeworthin ikätoveri. Franziska puolestaan oli suorittanut opintonsa pikavauhtia ja toiminut syyttäjänä jo useamman vuoden. Mutta pikkuvanha ihmelapsikin oli silti lapsi.
Kun Edgeworth avasi työhuoneensa oven, hän oli törmätä Gumshoehun. "Täytyy mennä", Gumshoe sanoi. "Kiitos mehusta, herra Edgeworth."
"Meidänkin on aika jatkaa matkaa", Wright sanoi ja nousi ylös sohvalta.
Edgeworth halusi sanoa Wrightille jotain. Että oli mukavaa, että hän oli tullut. Että oli tärkeää, että hän piti huolen Mayasta ja Pearlista, nyt kun molemmat olivat kokeneet kovia. Että Edgeworth oli helpottunut, että Wright itse seisoi siinä, täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Mutta Edgeworth ei sanonut mitään. Kun Wright hymyili ja taputti häntä olalle, sanat tuntuivat turhilta.
"Gatewaterin aukiolla on huomenna markkinat", Wright sanoi. "Tule meidän kanssamme."
Maya veti henkeä ja näytti keräävän hieman rohkeutta ennen kuin lähestyi Franziskaa. "Meistä olisi mukavaa, jos sinäkin tulisit, neiti von Karma", hän sanoi. "Markkinat ovat iso nähtävyys."
Franziska nyökkäsi. "Tietenkin tulen. Täytyyhän jonkun vahtia pikkuveljeäni."
"Ihanko totta?" Maya ihmetteli. "Nähdään sitten huomenna." Edgeworth oli hieman närkästynyt siitä, ettei kukaan tuntunut enää kiinnittävän mitään huomiota Franziskan raivostuttavaan tapaan kutsua Edgeworthia pikkuveljekseen.
"Huomiseen", Wright sanoi iloisesti, vaikka Edgeworth ei tarkalleen ottaen ollut vielä myöntynyt tulemaan. Pakkohan hänen oli tulla, sillä jonkun täytyi vahtia Franziskaa.
Wright ja Maya olivat jo käytävällä, mutta Pearl viivytteli ovensuussa. "Pikkuleivät olivat tosi hyviä, herra Edgeworth", hän sanoi ujosti ennen kuin kiiruhti muiden perään.
Vaikka Edgeworth oli iloinen siitä, että vieraat näyttivät viihtyneen, oli hän aivan yhtä iloinen, että he olivat viimein lähteneet. Hän ei ollut koskaan nauttinut tällaisista vapaamuotoisista tilanteista. Jäljellä oli enää Franziska, eikä häntä oikeastaan laskettu. Hän oli lähes perheenjäsen. He kaksi olivat asuneet useamman vuoden samassa taloudessa ja kun Edgeworth oli muuttanut omilleen, hän oli alkanut kirjoittaa Franziskalle sähköposteja. Kirjeenvaihto oli jatkunut näihin päiviin asti. Edgeworth kirjoitti seikkaperäisesti oikeusjutuistaan ja matkoistaan. Franziska raportoi omista tapauksistaan, joihin Edgeworth uppoutui mielellään. Silloin tällöin hän lisäsi mukaan juoruja sukulaisistaan, erityisesti Adelheid-tädistään, jonka Edgeworth muisti hyvin lapsuudestaan.
Franziska asetti tyhjän teekuppinsa työpöydälle. "Kiitos, Miles", hän sanoi. "Oikein mukava pikku tilaisuus. Nämä kukat toivat hieman viihtyisyyttä..." Edgeworth oli sanomassa, ettei työpöydällä komeileva leikkokukka-asetelma suinkaan ollut hänen hankkimansa, mutta Franziska oli jo saanut kukkien alkuperän selvitettyä. "Rakkaalle Edgey-puppelille, terveisin Wendy..." Franziska luki kukkiin kiinnitetystä kortista. "Kuka on Wendy?"
"Minulla on ihailija", Edgeworth tyytyi sanomaan.
Franziska hymähti. "Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta poikien kuuluu antaa kukkia tytöille, ei toisinpäin." Edgeworth olisi ollut huvittunut, ellei Wendy Oldbag olisi ollut niin piinallisen sinnikäs tapaus.
Tee ja mehu oli juotu, mutta jäljellä oli vielä yksi pikkuleipä. "Saako olla?" Edgeworth kysyi ojentaen tarjotinta Franziskan suuntaan.
Franziska ei kursaillut. "Kiitos", hän sanoi. Mutta juuri kun Franziska oli tarttumassa pikkuleipään, Edgeworth nappasi herkun ja tunki sen suuhunsa. Franziska henkäisi ällistyksestä. Sitten hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. "Miles... Edgeworth..."
"Tosi hyvää", Edgeworth mumisi, suu täynnä pikkuleipää, joka oli tosin vähällä juuttua hänen kurkkuunsa, sillä äkkiä Franziskan kädessä oli ratsupiiska. Edgeworth nosti tarjottimen eteensä suojaavan kilven tavoin. "Minähän nimenomaan pyysin sinua..."
"Pyysit jättämään ruoskan kotiin", Franziska sanoi. Hän hymyili pahaenteisesti näpäyttäen piiskalla kämmentään. "Et sanonut mitään piiskasta. Arvasin, että sille tulisi vielä käyttöä." Franziska teki äkkinäisen liikkeen, kuin hyökkäävä miekkailija. Edgeworthin onnistui torjua pisto tarjottimella. "Sinä... senkin... pikku... leipä... rohmu!" Franziska tahditti sanojaan sivaltaen Edgeworthia vuorotellen molempiin olkavarsiin. Edgeworth perääntyi askel askeleelta, kunnes törmäsi sohvaansa ja kellahti istumaan, tarjotin yhä suojanaan.
"Franziska..." Edgeworth sai sanotuksi nauruaan pidätellen. "Armo-a-ha-haa..." Tuntui hyvältä nauraa niin hillittömästi.
"Olet maailman surkein pikkuveli!" Franziska kivahti.
"Auu!" Edgeworth älähti. Franziska oli vahingossa – tai kenties täysin tahallisesti – lyönyt häntä sormille.
"Myönnä jo viimeinkin! Sinä söit minun viimeisen pikkuleipäni! Sen kaikkein suurimman!"
Edgeworth tarttui piiskaan, ennen kuin se ehti sivaltaa uudemman kerran, yrittäen nykäistä aseen Franziskan kädestä. Franziska horjahti eteenpäin niin, että joutui ottamaan tukea sohvan selkänojasta. Äkkiä hänen kasvonsa olivat aivan Edgeworthin nenän edessä, posket kiihtymyksestä punastuneina, silmät salamoiden... Franziskan hienostuneen hajuveden tuoksu ympäröi Edgeworthin, ja hän joutui muistuttamaan itseään siitä, ettei herrasmiehen sopinut vilkaista yhtään alemmas, Franziskan rintoihin.
"Ei", Edgeworth sanoi. "Sitä pikkuleipää minä en syönyt."
"Tietenkin söit", Franziska sanoi, yrittäen turhaan kiskoa piiskaansa Edgeworthin otteesta. "Kuka muukaan se olisi voinut olla?"
"Se oli herra von Karma." Edgeworth oli rikoksen silminnäkijä. Herra von Karma oli tullut ruokasaliin samettisessa tupakkatakissaan etsimään päivän lehteä, napannut pikkuleivän pöydälle jääneeltä lautaselta ja poistunut pikkuleipä suussaan sekä sanomalehti kainalossaan.
"Papa?" Franziska kysyi yllättyneenä. "Mikset heti sanonut?"
Edgeworth oli suojellut todellista syyllistä, koska hän oli kokenut olevansa velkaa herra von Karmalle. Niinpä hän oli ottanut iskut vastaan, kuvitellen sen olevan vain yksi erä hänen loputonta kiitollisuudenvelkaansa.
"Anteeksi häiriö..."
Molemmat kääntyivät katsomaan ovelle, josta ääni oli kuulunut. Se oli Gumshoe. Franziska suoristautui, ja Edgeworth ponnahti jaloilleen. "Me vain... siis..." Edgeworth takelteli keksimättä mitään asiallista selitystä sille, mitä ihmettä sohvalla oli oikein ollut meneillään. Hän oli laskemassa tarjotinta takaisin työpöydälleen, kun huomasi pöydällä lojuvan muovikortin. Se oli Gumshoen kulkukortti. "Etsitkö kenties tätä?" hän kysyi.
Gumshoe näytti huojentuneelta. "Juuri sitä, herra Edgeworth", hän sanoi. Hän tarttui Edgeworthin ojentamaan korttiin, tunki sen trenssitakkinsa taskuun. "Kiitos paljon ja anteeksi vielä kerran, jos häiritsin." Gumshoe sulki oven varovaisesti perässään.
Edgeworth vilkaisi Franziskaa, jonka närkästys näytti jo unohtuneen. "Jos sinulla kerran oli piiska mukanasi... Mikset käyttänyt sitä Larryyn?"
"Miksi olisin?" Franziska kysyi. "Herra Butz oli oikein kohtelias. Toisin kuin eräät."
"Älä nyt ole naiivi", Edgeworth sanoi niin kiivaasti että yllätti itsensäkin.
Hän halusi olla vihainen Larrylle, mutta oliko hän itse yhtään sen parempi? Jossain vaiheessa Franziska oli kasvanut naisen mittoihin ja Edgeworth sattui vain olemaan viimeinen, joka sen oli huomannut. Entä miten hän voisi syyttää Larrya keskenkasvuisuudesta härnättyään itse Franziskaa kuin mikäkin pojannulikka?
"Larry on... sarjaihastuja", Edgeworth sanoi. "Sinulla on niin kauniit silmät ja niin edelleen. Hän sanoo niin kaikille tapaamilleen tytöille."
Franziska risti kätensä puuskaan. "Ehkä heillä kaikilla sattuu olemaan kauniit silmät? Vai väitätkö muka, etteivät silmäni ole kauniit?"
"En... En tietenkään", Edgeworth vakuutti, vaikka ei kyennytkään noita silmiä juuri nyt kohtaamaan. "Sinulla on oikein... kauniit silmät. Kauniit kuin... kuulas pakkaspäivä."
Franziska katsoi Edgeworthia kuin tämä olisi päästään vialla ja alkoi kerätä tavaroitaan. "Nähdään huomenna."
Kun Franziska oli paiskannut oven kiinni perässään, Edgeworth istahti sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. Mitä ihmettä hän oli oikein mennyt änkyttämään Franziskan silmistä? Olivathan ne varsin viehättävät, mutta ei Edgeworthin sopinut sanoa sellaista ääneen. Mitä Franziska mahtoi hänestä ajatella? Edgeworth kävi sohvalle selälleen ja sulki silmänsä. Hän muisti yhä, miten hyviltä Franziskan leipomat pikkuleivät olivat maistuneet. Kuinka päättäväisesti hän olikaan vastustanut kiusausta syödä viimeinenkin. Edgeworth ajatteli pikkuista, kiukusta kihisevää Franziskaa istumassa päällään. Hän oli haistavinaan Franziskan hajuveden tuoksun ja ennen kuin hän huomasikaan, hän ajatteli Franziskaa kumartuneena ylleen. Miltä tuntuisi koskettaa tuota viekoittelevasti kaartuvaa uumaa? Edgeworthin silmät rävähtivät auki. Hän nousi ja rullasi työtuolinsa takaisin omalle paikalleen. Mikään ei pistänyt sopimattomia ajatuksia kuriin niin kuin työnteko.