Chapter Text
Tinga piteli kiinni Rikimarun kädestä ja kuunteli ympäriltään kuuluvia ääniä. Sokeana hän ei luonnollisesti kyennyt näkemään mitä ympärillä tapahtui, mutta hän tiesi ympäriltä kuuluvien äänien ja mukanaan olevien perheenjäsenten ja henkivartijoiden kertoman perusteella, että he olivat Hebigakuren satamassa. Juuri nyt alueella liikkui paljon ihmisiä, minkä saattoi päätellä siitä, että joka puolelta kuului keskustelun ääniä. Lisäksi kuului pienten aaltojen loiske laituria vasten, puisten laivojen natinaa sekä laivoja lastaavien miesten huutoja, kun nämä huutelivat toisilleen ohjeita. Aika ajoin näiden äänten yli saattoi kuulla lokkien tai muiden merilintujen kirkaisuja, kun ne kaartelivat sataman yllä, helpon ravinnon toivossa. Vähän matkan päässä selkeimpänä kuului kuitenkin isän ääni, kun tämä puhui Kirikaze-sedän kanssa, joka seisoi jo laivan kannella Ryoujinin kanssa. Kiitos kaikkien muiden äänten, Tinga ei erottanut sanoja, mutta eipä hänen tarvinnut niitä erottaakaan. Hän ymmärsi sen verran, että isä antoi vielä viimeisiä ohjeita Kirikaze-sedälle, ennen kuin laiva lähtisi matkaan ja Ryoujin lähtisi harjoitusmatkalleen Kirikazen kanssa, joka oli yksi isän lähimmistä alaisista. Pian myös äidin ääni liittyi keskusteluun ja sanoi jotain, mikä oli selkeästi tarkoitettu Ryolle. Vaikka ei kuullutkaan sanoja, Tinga saattoi arvata tämän kehottavan Ryoujinia olemaan varovainen ja tottelemaan Kirikaze-setää, jos jotain sattuisi.
Sillä välin, kun äiti ja isä hyvästelivät Ryoujinia, Tinga itse seisoi laiturilla Rikimaru-sedän vieressä, odottamassa, että isä ja äiti liittyisivät takaisin heidän seuraansa. Tinga oli viimeisten viikkojen ajan saanut kuulla kyllästymiseen asti kaksosveljensä intoilua tulossa olevasta matkasta ja siitä, kuinka tästä vihdoin koulutettaisiin ninja. Kyllin vanhaksi tultuaan tämä voisi heidän vanhempiensa tavoin suojella kylää ja suorittaa tehtäviä. Jopa jotkut aikuiset tuntuivat olevan asiasta ilahtuneita ja Tinga oli useammin kuin kerran kuullut näiden puhuvan, kuinka olisi hienoa nähdä omin silmin millainen ninja pojasta kasvaisi. Vaikka ei halunnutkaan myöntää sitä, hän oli kateellinen veljelleen siitä, kuinka muut ihmiset puhuivat tästä ylistävään sävyyn, mutta hänen nimensä tullessa esiin, saattoi olla varma siitä, että puhujan suusta tulisi vain säälivää voivottelua siitä, kuinka surullista oli, että hän oli syntynyt sokeana.
"Rikimaru-setä? Miksen minä voi mennä Ryon ja Kirikaze-sedän mukaan? Minäkin tahdon olla ninja", Tinga kysyi lopulta vaisusti. Hetken oli hiljaista, aivan kuin Rikimaru olisi miettinyt miten lapselle oikein tulisi vastata. Pian Tinga tunsi kuitenkin liikettä, kun Rikimaru kyykistyi hänen viereensä, laski kätensä hänen olkapäilleen ja käänsi häntä varovasti. Vaikka Tinga ei nähnytkään edessään olevaa miestä, hän tiesi heidän olevan kasvokkain. Hän ei ihan ymmärtänyt miksi, mutta näkevillä ihmisillä vaikutti usein olevan tarve nähdä hänen kasvonsa kyetäkseen puhumaan hänelle.
"Ninjan pitää kyetä näkemään silmillään neiti. Olisi liian vaarallista lähettää teidät heidän mukaansa", Rikimaru sanoi tunteettomalla äänellä. Joku ulkopuolinen olisi helposti voinut tämän tunteettoman sävyn vuoksi kuvitella, että Rikimarua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa pitää seuraa vieressään seisovalle lapselle, mutta Tinga oli jo varhain oppinut, että Rikimaru oli tunteeton aina ja kaikille. Se ei ollut mitään henkilökohtaista, se oli vain millaiseksi Rikimaru oli kasvatettu.
"Mmh...", Tinga päästi vastaukseksi pettyneen äännähdyksen ja laski kasvojaan alaspäin peittääkseen sen, että olisi sillä hetkellä halunnut vain itkeä. Vaikka Rikimaru selkeästi teki parhaansa muotoillakseen asian hänelle niin lempeästi kuin tunteettomana salamurhaajana vain kykeni, Tingasta tuntui silti, että vaistosi mitä mies olisi todella halunnut sanoa. Hänestä ei ikinä tulisi ninjaa, koska hän oli sokea ja hän pääsisi sitä helpommalla mitä nopeammin hyväksyisi asioiden laidan.
Keskustelu ei jatkunut enempää ja kun Tinga ei ryhtynyt tapansa mukaan inttämään vastaan, Rikimaru nousi taas seisomaan ja he jatkoivat vaitonaisina odottamista. Pian Tinga vaistosi äidin ja isän lähtevän liikkeelle ja kului hetki, kun hän kuuli vanhempien askelet laiturilla, kun nämä liittyvän takaisin heidän seuraansa. Vähän matkan päästä alkoi kuulua, kun laivan ankkuria alettiin nostaa ja kiinnitysköysiä alettiin irrottaa laiturista. Vanhempien askelten pysähtyessä hänen ja Rikimarun viereen, ei kestänyt kauan, kun Tinga tunsi isän kumartuvan hänen puoleensa ja nostavan hänet syliinsä, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tietenkin. Äiti ja Rikimaru-setä sentään jotenkin aina ilmaisivat olevansa hänen lähellään ja antoivat hänen ottaa itse kiinni, jos hän halusi, sen sijaan, että olisivat nostelleet häntä kysymättä.
"Älä nyt näytä noin surulliselta. Veljesi tulee kyllä takaisin vielä", isä koetti lohduttaa. Tämä vaikutti luulevan, että hän vain ikävöi Ryoa jo nyt, vaikka todellisuudessa tämä ei olisi voinut olla enempää väärässä. Ei kyse ollut siitä, sillä totta kai Ryo palaisi joskus takaisin. Mutta miten hän oikein selittäisi isälle, että halusi ninjaksi kuten muutkin? Tai olla edes jotenkin hyödyksi kylälle kuten ystävänsä ja perheenjäsenensä? Hän ei halunnut olla riippuvainen muiden avusta, kuten sillä hetkellä oli.
"Niin...", Tinga vastasi vaisusti, korjaamatta isän käsitystä hänen alakuloisuutensa syystä. Tuntui, että isältä olisi turhaa odottaa ymmärrystä.