Work Text:
"Jos eletään, niin varmasti tavataan."
Niin oli Koskela sanonut, ennen kuin sairasauto oli lähtenyt kuljettamaan pois näkönsä menettänyttä kersantti Hietasta.
"Pirä huol ittestäs."
Niin oli Hietanen sanonut, ennen kuin vihollisen panssarivaunu oli lähtenyt kulkemaan kohti toivonsa menettänyttä luutnantti Koskelaa.
Sota sammui suuriin menetyksiin. Kaiken sen kärsimyksen ja tarkoituksettoman kuoleman keskellä, arvaamatta, jokin suurempi voima halusi pitää näistä kahdesta sotilaasta huolta.
Vastoin kaikkia odotuksia ja todennäköisyyksiä, he elivät. Ja he tapasivat.
- - - -
Vilho Koskela käveli hiekkatiellä hiljaisella kylänraitilla. Kevätpäivä oli pilvinen, mutta ilmassa leijui lempeänä lähestyvän kesän lämpö. Koivuihin oli jo ilmestynyt pieniä vihreitä hiirenkorvia ja tien vierellä haalean, vielä rusehtavan nurmikon seasta esiin puski ujosti kevään ensimmäisiä vihertäviä kukanvarsia.
Linja-auto oli jättänyt Koskelan Turun laitamille punaiseksi maalatun maitolaiturin viereen. Pysäkiltä hän oli jatkanut jalan joitakin kilometrejä maisemia verkkaisesti katsellen. Hän oli matkalla maatilalle, kohti puista taloa ja sen tiluksia, jotka kuuluivat Urho Hietasen perheelle.
Koskelan askelten rytmi oli määrätietoinen ja miehen ilme oli tyyni, mutta mieleltään hän oli levoton. Hän ei ollut kuullut Hietasesta lainkaan sodan päätyttyä, eikä tiennyt, mitä edessä odottaisi. Millainen mies häntä tervehtisi, vai tervehtisikö lainkaan?
Sen Koskela sentään tiesi varmaksi, tai ainakin lähes varmaksi, että Hietanen oli elossa. Ajatukset Hietasta kuljettaneen sairasauton mahdollisesta kohtalosta eivät olleet jättäneet häntä rauhaan, ja sodan päätyttyä Koskela oli selvittänyt, että haavoittunut kersantti Urho Hietanen oli kirjattu Turun lääninsairaalaan ja oli ollut siellä potilaana useita kuukausia. Silmävammoja hoitavalta osastolta mies oli myöhemmin kirjattu kotiutetuksi tähän varsinaissuomalaiseen pitäjään, jonka hiljaisessa iltapäivässä Koskela nyt kulki.
Hietanen oli haavoittunut sodan loppuvaiheilla pahasti, peruuttamattomasti, mutta Koskela oli silti antanut pienen toivon kipinän elää mielensä perukoilla. Entä jos kranaatin sirpaleiden sokaisemat silmät olikin saatu sotasairaalassa leikattua ja näkö kuntoon? Edes toisesta silmästä, edes osittain?
Sisimmässään Koskela tiesi toiveensa mahdottomuuden. Ei tarvinnut antaa ajatuksen harhailla kuin hetken, ja mieleen piirtyi yhä aivan liian selkeänä kuva sotatoverista makaamassa paareilla verinen side silmillään ja musertavan kivulias ilme kasvoillaan. Alusta asti oli ollut selvää, ettei sirpaleiden repimillä silmillä enää koskaan näkisi.
Koskela oli monet kerrat koettanut kirjoittaa Hietaselle sotasairaalaan ja myöhemmin tälle kotiin. Hän oli koettanut lähettää perheelle viestiä pahoitellakseen heitä kohdannutta surua ja pojan haavoittumista. Hän oli yrittänyt pukea sanoiksi kohteliasta tervehdystä ja toivotuksia Hietaselle, muttei koskaan ollut saanut sanoja paperille. Ei ainuttakaan.
Koskela oli sodan aikana kirjoittanut kymmeniä suruvalittelukirjeitä kaatuneiden sotilaiden läheisille. Miten eloon jääneelle tervehdyksen kirjoittaminen tuntuikin niin paljon vaikeammalta?
Lukuisina iltoina Koskela oli istunut pirtin pöydän ääressä ja tuijottanut kynttilän valossa tyhjää kirjepaperia. Muodollisuudet tai kirjalliset kohteliaisuudet eivät sopineet hänelle, ne kuulostivat vain teennäisiltä ja vaivaannuttavilta. Koskelasta tuntui, ettei hän osannut mustaa valkoisella olla oma itsensä. Kaikki tuntui vain harmaalta, ja jokaisena iltana oli kynttilä ehtinyt palaa loppuun, ennen kuin Koskela oli saanut ajatuksiaan paperille.
Koskela ajatteli Hietasta usein. Viikottain, joskus päivittäinkin hän eksyi pihatöiden lomassa miettimään rintamalla hänelle läheiseksi tullutta miestä. Hän halusi kysyä Hietaselta tämän vointia, kertoa selvinneensä yhtenä kappaleena sodan lopusta ja palanneensa kotitilalleen Pentinkulman kylään. Koskela halusi ehdottaa sitä käyntiä, jonka oli heidän viimeisellä tapaamisellaan Hietaselle luvannut. Silti koskaan pidellessään kynää kädessään Koskela ei tiennyt, mitä kirjoittaa.
Koskela tahtoi osoittaa sanansa suoraan Hietaselle, mutta eihän tämä pystyisi kirjettä itse edes lukemaan. Sanat lukisi vieras hoitajatar sairaalassa tai jompikumpi Hietasen vanhemmista, kenties sisko, joku muu terveillä silmillään. Mitä tahansa Koskela kirjoittaisikin, sanat puhuttaisiin äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Yksinkertainen tervehdyskin kaikui hänen mielessään vieraana ja vaikeana.
Rypistettyjä kirjepapereita oli päätynyt sytykkeiksi Koskelan tilan pieneen kakluuniin koko pitkän ja kylmän talven.
Viikkojen venyessä kuukausiksi Koskela oli jo onnistunut työntämään Hietasen etäämmälle ajatuksistaan. Hän oli päättänyt ja vannottanut itselleen, että kenties näin oli parempi. Heidän osansa oli vain jatkaa elämiään, kumpikin tahollaan, siihen verkkaiseen tahtiin, jonka maailma oli heille valmiiksi sanellut.
Lumien sulettua Koskela ei kuitenkaan enää voinut jäädä toimettomaksi. Kevään ensimmäisinä päivinä roudan runnomasta harmaasta maasta tilan pihalla oli puskenut esiin leskenlehti. Koskela oli pysähtynyt katsomaan talon vierustalla paistatellutta kukkaa ja se oli tuonut hänen mieleensä jälleen vahvasti Hietasen. Sen valoisan, periksiantamattoman ja eloisan miehen, jonka hän oli vuosien kuluessa oppinut tuntemaan paremmin kuin kenties kukaan muu. Sen miehen, joka kirkkaana kevätpäivänä oli nauranut huolettomasti ja säteillyt hymyllään, kun oli pujottanut kirkkaankeltaisen leskenlehden Koskelan rintataskuun, sydämen puolelle.
Muisto sai Koskelan jättämään pihatyöt sikseen. Hän haki reppunsa, pakkasi ja lähti tapaamaan tuota miestä.
- - - -
Nyt hän seisoi maatilan pihalla. Keskikokoisen tilan pihapiiriin kuului puisen asuintalon lisäksi navetta, aitta ja sauna. Pihapiirissä kasvavat pihlajapuut odottelivat vielä loppuja lehtiään ja ympäröivät pellot kevätvehnän kylvämistä. Keskellä pihaa oli kaivo, ja sen luona Koskela näki vanhemman naisen nostamassa vettä. Naisella oli hiekanvaaleat hiukset, laineikkaita suortuvia puski kurittomasti esiin päähän sidotun huivin alta. Kasvot olivat valppaat, mutta lempeät. Tämän täytyi olla Hietasen äiti.
Nostettuaan sangon ylös kaivosta nainen huomasi tulijan ja katsahti tähän yllättyneenä. Koskela rykäisi ja suoristi takkinsa kaulusta. Suusta tulevat sanat olivat kohteliaita, mutta tuntuivat kömpelöiltä.
"Päivää, rouva. Asuuko Urho Hietanen täällä?" Koskela kysyi, vaikka tiesi olevansa oikeassa paikassa.
Hän oli aikeissa esitellä itsensä, mutta nainen ehti puhumaan ensin.
"Täsä taloshan hää asuu! Mahratteks te mitenkkä olla luutnantti Koskela?" nainen kysyi hyväntuulisesti. Hän oli huomannut arvomerkit Koskelan takissa.
Koskela nyökkäsi ja naisen ilme kirkastui.
"Teist onki meiä Urho puhunu paljo, siks mää teiät tunsi heti", nainen sanoi. Ääni oli kirkas ja puhe ilmeikästä ja nopeaa, aivan kuten Hietasella.
Koskela ei tiennyt, mitä vastata, joten hän päätyi taas vain nyökkäämään ja hymähtämään hieman vaivaantuneena. Tämän ystävällisen naisen kohdatessaan Koskelasta tuntui typerältä, kuinka pitkään oli viivytellyt vierailuaan.
"Niin", Koskela sai sanottua. "Sopisiko häntä mitenkään tavata?" hän kysyi jäykästi.
Hietasen äiti hymyili.
"Vallan mieluust, ei meil paljo noin hienoi vierait ol täälpäin käynykkä. Urho on tuvas, tulkka vaan sisäl mun kans ni mää laitan teil sumpit!" hän kehotti reippaasti.
Nainen nosti ämpärin kaivon reunalta mukaansa, käveli Koskelan luo ja ojensi vapaan kätensä hänelle.
"Maria Hietane", nainen esittäytyi. He kättelivät. Naisen kädenpuristus oli rivakka ja hän hymyili lämpimästi kasvoillaan, joiden piirteissä oli paljon samaa itse Hietasen kanssa. Äidin hymy ei kuitenkaan yltänyt aivan silmiin saakka. Ystävällisen katseen takaa Koskela tunnisti häivähdyksen syvälle kätkettyä surua.
Sota oli jättänyt jälkensä myös tähän naiseen, Koskela mietti, samoin kuin se oli jättänyt jälkensä naisen ainoaan poikaan. Ja aivan pian Koskelakin tapaisi jälleen tuon pojan, nyt ensimmäistä kertaa sodan jälkeen.
”Tulkka vaan peremmäl, teil onki varmast paljo puhuttavaa”, Maria Hietanen hymyili Koskelalle ja viittoi häntä perässään kohti taloa.
Koskelan vastaus jäi jumiin jonnekin kurkun perukoille, ja hän sai jälleen vain nyökättyä ja hymähdettyä hiljaa. Koskela seurasi Hietasen äitiä vaitonaisena puutalon ovelle ja tunsi kihelmöivän odotuksen ja hermostuksen puristavan rintaansa.
- - - -
Radiossa soi iltapäivän viimeinen kuunnelma. Kuvitteellisen perheenäidin ja kotiapulaisen käymä dialogi täytti turkulaisen tuvan ja peitti alleen kaappikellon lyönnit. Urho Hietanen istui sohvalla kuuntelemassa Suomisen perheen elämää ja hymähti välillä itsekseen tapahtumille.
Nyt kun kevät oli koittanut, istui Hietanen tavallisesti paljon myös ulkona. Hän piti lintujen lauluista ympärillään, kevyestä tuulenvireestä kasvoillaan ja auringonvalon lämmöstä. Tänään radiossa oli kuitenkin kerrottu sään olevan pilvinen ja Hietanen oli halunnut jäädä sisälle. Hän taputteli sormillaan epätasaista rytmiä puista sohvankaidetta vasten samalla kun radiossa käytiin eloisaa keskustelua taloon saapuneiden vieraiden kesken.
"Ei se elämä ihan silmienkään varassa ole."
Niin oli luutnantti Koskela sanonut Hietaselle pitkän aikaa sitten. Sodanjälkeiseen elämäänsä totutellessa Hietanen oli saanut huomata, ettei eläminen tosiaan vain näön varassa ollut. Moni asia kuitenkin oli.
Lukuiset työt, itsenäisesti kulkeminen, maatilasta huolehtiminen, päivän lehden lukeminen, korttipelit ystävien kesken. Lukemattoman monet Hietasen rakastamat asiat olivat jääneet jonnekin tämän aiempaan elämään. Arki kulki pimennossa verkkaisemmin kuin ennen.
Hietanen osasi pitää mielensä kepeänä, mutta kaipasi usein hymyjä, taivaanrannan värejä auringon noustessa ja laskiessa ja ilmeikkäitä kasvoja. Kirkkaita ja ääneti viestiviä katseita, peltojen reunoilla kasvavia kukkia. Taivaan tähtiäkin, vaikka turhia tekeleitä olivatkin, ja valkean kuun valaisemia iltoja. Ystävien ja perheen näkemistä.
Ne ja monet muut asiat Hietasella oli nyt vain muistoissaan. Näköä ei oltu sotasairaalassa saatu kuntoon. Onnettomuuden jäljiltä hänellä ei ollut oikeastaan edes ollut jäljellä silmiä, joita korjata.
Toivorikkauttaan Hietanen ei kuitenkaan ollut menettänyt. Sama tavallisen suruton poika hän oli nyt niin kuin ennenkin, vaikka nykyään suruja olikin toisinaan vaikeampi pitää loitolla. Hietasella oli yhä sama luja tahtonsa, myötätuntonsa, terävä kielensä ja huumorinsa. Se hänet oli kantanut läpi kaikesta. Kivut sotasairaalaan tullessa olivat olleet hirveitä, aluksi sietämättömiä, mutta Hietanen ei ollut antanut periksi, ja vähitellen hän oli kuntoutunut.
Aika kulki nyt verkkaiseen tahtiin ja Hietasen elämä tuntui olevan sidottuna kotitilaan. Arkisin Hietanen kävi kylällä Sotainvalidiliiton kurssilla, jossa kuntoutuksessa olevia rintamamiehiä autettiin oppimaan uudelleen erilaisia taitoja ja työntekoa. Siellä hän jutteli ja metkotti entiseen kärkkääseen tapaansa ja laski leikkiä miehille, jotka olivat sodassa menettäneet kukin mitäkin. Hietanen oli luonteensa ansiosta pidetty ja oli ystävystynytkin monen miehen kanssa.
Kotona yksinäisyys kuitenkin vaivasi. Reipasta ja kepeää elämän asennetta ei riittänyt jokaiselle päivälle, ja tulevaisuus tuntui tyhjältä. Täällä Hietasen oli oltava, aloillaan samassa paikassa, perheensä huolehdittavana, oman tulevaisuutensa kyydistä pois jätettynä.
Sotaa ja sen kauheuksia Hietanen ei kaivannut pennin vertaa, mutta tovereitaan ja ystäviään rintamalta hän ikävöi ja muisteli usein. Erityisesti hän kaipasi Koskelaa. Sitä vaitonaista ja vakaata miestä, josta oli tullut hänelle mittaamattoman tärkeä. Miestä, jolla oli ollut tapana hymyillä silmillään, muttei juuri koskaan suullaan, paitsi silloin harvoin, kun he olivat olleet aivan kahden.
Siitä miehestä Hietanen ei ollut sodan päätyttyä kuullut mitään. Hietanen ajautui joka viikko miettimään, mitä Koskelalle oli heidän teidensä erkaannuttua tapahtunut. Hän oli kaivannut edes yhtä lyhyttä tervehdystä tai vähäsanaista kirjettä koko pimeän syksyn, laahaavan talven ja koleana alkaneen kevään, mutta Koskelasta ei ollut kuulunut sanaakaan. Yksinäisinä päivinään Hietanen suri sitä hiljaisuutta rutkasti enemmän kuin sokeuttaan.
Sen Hietanen tiesi, että Koskela oli selvinnyt sodasta ja palannut kotitilalleen. Hän oli sotasairaalassa ollessaan jutellut paljon lempeä-ääniselle hoitajattarelle joukkueenjohtajastaan ja pyytänyt tätä selvittämään, mitä miehelle oli sodan päätyttyä tapahtunut.
Hietanen tahtoi päästä juttelemaan Koskelalle, ehkä pyytää häntä käymäänkin, jos tämä tohtisi tulla. Koskelan perheen tilalla ei ollut puhelinta ja hoitaja oli ehdottanut Hietaselle, että tämä sanelisi joukkueenjohtajalleen kirjeen.
Mitä mää sil sanosi, oli Hietanen mutissut, ja asia oli jäänyt sikseen.
Ei Koskelakaan ollut hänelle kirjoittanut. Ehkei tämä ollut edes miettinyt Hietasta sodan päätyttyä, olihan Koskelalla oma elämänsä ja vastuunsa kotitilallaan. Ei Hietanen järin innostavaa nähtävääkään varmasti olisi ollut, jos Koskela olisi tullut häntä tapaamaan. Ehkä Hietanen oli Koskelalle vain muisto jostakin menneestä, jotain sellaista, jota tämä ei liiemmin enää halunnut ajatella. Muisto kaikesta siitä, mitä oli ollut, eikä enää tulisi olemaan.
Joulukuussa hoitajatar oli kysynyt Hietaselta, tahtoisiko tämä lähettää joulukortin jollekin. Hietanen oli pudistanut päätään ja pysynyt hiljaa, kun hoitajatar kuvaili hänelle ulkona sankasti satanutta lunta.
- - -
Ulko-ovi kolahti ja Hietanen havahtui ajatuksistaan takaisin keväisen iltapäivän raikkauteen. Radion kuunnelma oli vaihtunut rauhalliseen iskelmäsäveleen ja raollaan olevasta ikkunasta tulvi sisään lämmennyttä kevätilmaa. Äidin tomera ääni kuului eteisestä.
"Urho, sul o vieras!"
"Vieras?" Hietanen kysyi hämmentyneenä. Hän kurotti kätensä radion pyöreälle säätimelle ja käänsi musiikkia hiljemmalle.
"Kuka siel o?" hän tiedusteli ja käänsi päänsä olohuoneen oven suuntaan. Eteisestä päin kantautui kahden lähestyvän jalkaparin äänet.
Toiset askelista olivat tutut ja rivakat äidin askeleet. Toiset olivat ryhdikkäät ja maltilliset. Nekin olivat rytmiltään Hietaselle tutut, mutta niitä askelia hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut kotonaan. Ei ollut kuullut pitkään aikaan missään.
Askeleet olivat armeijan vakaan, mutta vaatimattoman upseerin.
Askelten äänet lakkasivat, kun äiti ja odottamaton vieras pysähtyivät, kaiketi olohuoneen ovelle. Hietanen kallisti hieman päätään kuullakseen paremmin. Äiti puhui, ja sanat saivat Hietasen jähmettymään paikalleen.
"Luutnantti Koskela tul sua tapaamaan. Oikke pitkä matkan taka."
Hietasen suu aukesi raolleen ja sydän tuntui jättävän lyönnin välistä. Pirtin vanha puinen lattia narahti hiljaa, kun tulija vaihtoi jalkansa painoa toiselle ja yskäisi vaimeasti.
"Terve", kuului tuttu ääni ovensuusta.
Ääni oli pehmeä, hiljainen ja hillitty. Siinä oli hieman käheäyttä ja selkeästi erottuva sävy kainostelevuutta. Ääni oli samaan aikaan vaisu ja vaatimaton, mutta silti maltillisuudessaan vuoria siirtävän vahva, aivan kuin ääntä kantava mieskin oli. Se mies, jonka Hietanen oli niin uuvuttavan kauan halunnut tavata jälleen.
Hietanen ei alkuun ollut uskoa kuulemaansa todeksi. Unta hän luultavasti vain näki, niin kuin oli monesti ennenkin tuosta äänestä ja miehestä nähnyt. Hiljainen laulu radiossa ja kaappikellon lyönnit tuntuivat yhtäkkiä korvissa utuisilta ja etäisen kaikuvilta ja kädet hikosivat jännityksestä. Suuta kuivasi. Eihän tämä voinut olla totta, ei kai nyt enää, näin pitkän ajan jälkeen.
Hietanen ei ollut saada sanaa suustaan, mutta täytyi hänen saada tietää.
"Onk siäl oikiast Koskela?" hän kysyi aivan hiljaa.
Liian monta sekuntia kuului pelkkiä kaappikellon lyöntejä ja radion vaimeaa musiikkia. Ympärillä oli vain mustaa ja Hietanen pelkäsi pian tuntevansa ympärillään sängyn karheat lakanat, kun hän heräisi unesta. Sitten hän kuuli jälleen tuon tuntemansa äänen, eikä siitä voinut erehtyä.
"Olen minä. Tulin käymään, kun silloin lupasin", ääni vastasi.
Se oli Koskelan ääni.
Hietasen huuli värähti, kun hän hymyili miehen suuntaan.
- - - -
"Mää jätän teidät kahre, teil o varmaan paljo puhumist", Hietasen äiti sanoi ja nyökkäsi Koskelalle ystävällisesti, ennen kuin katosi keittiöön omiin askareihinsa.
Koskela ja Hietanen istuivat vierekkäin sohvalla. Olohuoneen kahvipöydälle oli katettu kupit kahvia ja kermanvaalealle lautaselle oli laitettu pikkuleipiä. Kahvi oli oikeaa tummapaahtoa, ei laihaa korviketta, luultavasti tärkeille vieraille säästettyä. Kahvikupeissa koreili haaleita kultareunaisia pioninkukkia.
Hietanen tapaili kädellään kuppia pöydältä. Koskela halusi ojentaa sen hänelle, muttei kehdannut. Hietanen oli jo rintamalla metkottanut ja kimpaantunut, jos joku koitti auttaa häntä kysymättä tai neuvoa, eikä Koskela uskonut miehen siitä muuttuneen.
Hietanen sai kupista otteen ja nosti sen huulilleen varoen läikyttämästä. Kaappikello löi hiljaisessa huoneessa neljä kumeaa lyöntiä. Kumpikin miehistä oli pitkään halunnut päästä puhumaan toiselle ja sanottavaa oli molemmilla valtavasti, mutta nyt kun he viimein istuivat siinä vierekkäin, ei kumpikaan tiennyt, miten tai mistä aloittaa.
Koskela katseli ääneti Hietasen kasvoja, kun tämä joi kahvia. Sotasairaalan lääkärit olivat tehneet voitavansa, mutta näky oli silti koruton. Siinä, missä hänen katseensa olisi ennen kohdannut Hietasen tummanvihreät valppaat silmät, rosoili nyt punainen ja muhkurainen arpeuma. Silmiä ei yhteen kursitun ihon alta juuri erottanut, jos niitä enää edes oli. Paksu kipeän näköinen arpeuma jatkui epätasaisena nenänvarren päälle ja se, mitä oli toisesta silmän paikasta jäljellä, oli ummessa ja vääristyneen muotoinen.
Koskelan arka toive siitä, että Hietanen olisi saanut näkönsä edes osittain takaisin, oli ollut täysin turha. Oli hän sen sisimmässään tiennyt, mutta totuus tuntui silti säälimättömältä. Koskela tunsi syyllisyyttä siitä, mitä Hietaselle oli tapahtunut ja siitä, ettei ollut tullut tapaamaan häntä aikaisemmin. Kaikki kirjoittamatta jääneet kirjeet painoivat Koskelan rinnassa kuin lyijy. Hän laski katseensa kahvikuppiinsa aivan kuin vältelläkseen Hietasen katsetta, vaikkei olisi voinut kohdata sitä edes tahtoessaan.
Hietanen oli laskenut kahvikuppinsa takaisin pöydälle. Hän naurahti ja pudisti päätään.
"Mää ole hämmästyny. Jos mul ois joku tänä aamul kertonu, et sää olet tulos tääl käymä, ni mää oisin uskonu siihe yht paljo ko siihe, jos mul ois joku väittäny et taivas o muuttunu vihriäks. Mut siin sää kuiteski ny ole", Hietanen ihmetteli.
Koskela hymähti vaitonaisesti.
"Niin. Ei minun pitänyt näin myöhään käydä", hän vastasi. Sanoja oli yhä vaikea löytää.
"Ethä sää ollenkka myähäs ol, eihä kello ol viel ees viittä", Hietanen sanoi ja virnisti hyväntuulisesti.
Koskela oli huojentunut kuullessaan, että Hietanen puheli entiseen eloisaan ja huolettomaan tapaansa. Hietanen innostui juttelemaan niitä näitä arjestaan. Hän kertoi perheestään, maatilasta, Helsinkiin muuttaneesta siskostaan, viikottaisesta kurssista, jolla hän kävi ja tuttavistaan siellä.
"Jotku siel ol ilman kumpaaki kättä ja jotku ilman jalkkaa, mut kyl vaa o pojat ku terästä kaikest mahrollisest hualimat, enkä mää itsekkä siel hommis oo toiseks jääny", Hietanen tarinoi Koskelalle.
Kerrottavaa oli paljon. Hietanen ei vaikuttanut murheelliselta tilanteestaan, mutta ei hän itsestään paljoa puhunutkaan. Puhumatta jäivät myös kaikki menneet. Hietanen puheli kaikesta, paitsi heidän yhdessä kokemistaan hetkistä ja heidän tuntemistaan miehistä. Koskela kuuli Hietasen äänessä tehtyä huolettomuutta.
"Mut mitä mää täs pelkästää höpäjä", Hietanen keskeytti juttunsa ja käänsi päätään Koskelan suuntaan.
"Kerro sääki kuulumissii, ku ei ol niin pitkä aikka tavattu. Ooksää viel yhten kappaleen?" Hietanen kysyi. Hänen ilmeensä oli vakavoitunut.
Koskela tajusi, ettei Hietanen tosiaan ollut nähnyt häntä, ja oli vain hänen äänestään ja liikkeistään saattanut päätellä hänen kuntonsa.
"Olen minä ihan entiselläni. Kuulo tuo vain on vähän huonontunut", Koskela vastasi.
Tosiasiassa Koskela ei toisella korvallaan kuullut enää mitään. Sarjatuli, laukaukset ja räjähdysten paineaallot olivat vieneet siitä kuulon. Hän ei kuitenkaan tahtonut huolestuttaa Hietasta moisella ja siksi vähätteli asiaa.
"Sellast se sota o, julmaa kaiki puoli", Hietanen totesi ja virnisti hieman vinosti. "Mul on kans tää näkö päässy vähä heikkenee."
Mies naurahti puhuessaan, mutta hymystä puuttui jotain.
Vitsailu ja leikin laskeminen oli aina ollut Hietaselle luontevaa, mutta nyt sen läpi tihkui toisinaan jotakin painavaa. Ero oli vain hiuksenhieno, mutta se särähti Koskelan korvaan. Hänen tuntemansa Hietanen oli huoleton, äkkipikainen, kärkäs, joskus närkästynyt ja suuttunutkin, muttei koskaan katkera. Katkeruus puki Hietasta yhtä vähän kuin sokeus.
Keskustelu tyrehtyi hetkeksi. Koskela selvitti kurkkuaan ja yskäisi hiljaa.
"Mitenkä sinä olet voinut?" hän kysyi Hietaselta. Lause oli varovaisen tunnusteleva. Hän ei tiennyt, miten muotoilla kysymystä oikein.
Hietanen oli vähän aikaa hiljaa. Huulet pusertuivat yhteen ja käsi piti kahvikupista kiinni hieman kovempaa, kuin olisi tarvinnut.
"Kyl mää pärjä", hän vastasi. Sanat olivat vaimeita ja äänensävyssä oli kehnosti peitettyä kireyttä.
Aiemman hyväntuulisen jutun jatkaminen tuntui yhtäkkiä vieraalta. Kaappikello löi jälleen, nyt puolta tuntia, ja sen kumahtava ääni pyyhki hiljaisesta olohuoneesta Hietasen iloisen puhetulvan tuoneen huolettomuuden.
Puoliksi juotu, pöydälle unohtunut kahvi kylmeni, kun miehet istuivat hiljaa vieretysten.
- - - -
"Jääks luutnantti Koskela yöks? Pitkän matkan ku ootte tulleet."
Hietasen isä oli palannut töistä ja tullut tervehtimään Koskelaa. Hän oli roteva mies, jolla oli matala ääni ja syvät työn painamat uurteet kasvoillaan. Tarmoksi esittäytynyt mies puhutteli Koskelaa paljon virallisemmin kuin Hietasen äiti Maria.
Aurinko oli jo käymässä mailleen, mutta Koskela epäröi ottaa tarjousta yöpaikasta vastaan. Hän ei ollut varma, kuinka kuuluisi vastata perheen vieraanvaraisuuteen.
"Jos siitä ei ole vaivaa", hän tokaisi vaatimattomasti.
Hietasen isä hymyili leveästi ja pudisti päätään.
"Ei lainkaa, herra luutnantti. Näytä sää Urho meiä vierashuone ja käykää te kumpiki koht pöytään illallisel", hän kehotti.
Koskelasta tuntui vieraalta tulla kutsutuksi arvonimellä. Ei hän luutnantin arvolla mitään tehnyt. Hän kuitenkin vain nyökkäsi vastaukseksi ja kiitti vieraanvaraisuudesta. Hietasen vanhemmat kävivät yhdessä keittiöön ja Hietanen pyysi Koskelaa mukaansa talon yläkertaan.
Hietanen tunsi kotitalonsa selkeästi kuin omat taskunsa ja Koskela pisti merkille, että liikkuminen siellä kävi häneltä suhteellisen vaivattomasti. Hietanen oli elänyt talossa lapsesta saakka ja tiesi, missä mikäkin huonekalu, kynnys ja oviaukko sijaitsi. Askeleet olivat kuitenkin varovaisemmat kuin ne kersantin rivakat ja varmat liikkeet, joihin Koskela oli tottunut.
Hietanen jutteli Koskelalle koko matkan yläkertaan. Aiempi kepeä äänensävy oli taas paikallaan, ja Hietanen metkotti heidän matkallaan jotain talon sotkuisuudesta, narisevista lattialaudoista ja korjaamatta jääneistä saranoista. Koskela oli ajatuksissaan ja kuuli jutuista vain osan.
Vierashuoneen sängyllä oli pitsinen käsin nyplätty päiväpeite ja pienessä ikkunassa oli villisilkistä valmistetut vaaleat verhot. He istuivat sängylle. Hietanen tokaisi jotain huoneen vaatimattomuudesta, muttei jatkanut enää jutteluaan. Hiljaisuus ympäröi jälleen heidät. Hietanen pyöritteli päiväpeiton kulmaa sormiensa välissä. Ikkuna oli raollaan ja ulkoa kantautui talitiaisen sirkutusta.
"Tiäks", Hietanen aloitti, mutta epäröi jatkaa. Koskela odotti.
Hietanen oli pitkään hiljaa. Lopulta hän puhui vaimealla, turhautuneella äänellä.
"Sen mää sano, et ei tääl paljo mittä nähtävä ole. Täsä talos mää ole joka tapaukses jumis lopun ikäni, ni ei sil pal mittä väli ole, etten mää näit homeissi seini tai meiä isäuko hapant naamaa pysty näkemä. Siit mää en välitä hittoika", hän sanoi. Äänensävy oli nyt täysin rehellinen.
"Enkä mää ole ikän ollu mikkä kova poika lukemaanka, ni siitkään mää en jaks piittaa juur yhtikäs, etten mää jottai kirjoi tai lehren sivui enää voi nährä. Mut..."
Hietasen ääni värähti, ja nyt siitä paistoi läpi suru.
"Sut mää tahtosi viel nährä. Yhren kerra ees", Hietanen sanoi hiljaa.
Hietasen kädet olivat puristuneet nyrkkiin sängyn pitsipeiton ympärille. Ote vapisi ja kasvoilla oli vaikea ilme. Jos Hietanen olisi voinut, olisi hän kai itkenyt. Vaan ei silmistä ollut siihen.
Koskela tarttui Hietasen käteen ja piti siitä kiinni.
"Minä olen tässä", hän sanoi. Ei hän tiennyt, mitä muuta voisi sanoa.
Hietanen nyökkäsi hitaasti, muttei vastannut hetkeen mitään.
"Kiitos ku tulit. Siit mää ole oikiast ilone", hän sanoi kerättyään itseään tovin.
"Ehk mää kuulostan iha hölmölt ku mää näin sano, mut sää et voi uskokka, kui pal mää oon sua miettin", Hietanen tunnusti. Sanat tulivat jälleen puhetulvana, mutta nyt Hietanen puhui asioista, joilla oli oikeasti väliä. Asioista, joista ei ollut kahvipöydässä uskaltanut puhua.
"Mää jo miettisi sitäki, et en mää sua varmaan enää ikän tapaa, ku ei sust mittä ikin kuulunu. Sää sanosit mul sillo, et sää joskus tulisit käymä, vaik enhä mää voinu tiettä tarkotiks sää sitä oikiast. Sen mää ny uskon, ku sää siin kerta olet, mut jos ny iha rehellissi ollaa, ni oisit sää voinu vaik kirjottaaki", Hietanen puhui, eikä koittanut edes peittää pistävää pettymystä äänessään.
Koskelan kurkkua kuristi. Hän katui jokaista rypistämäänsä kirjepaperia nyt yhtä paljon kuin niitä tuhansia julmia liipasimen vetoja rintamalla.
Hän piti hellemmin kiinni Hietasen kädestä, ujutti sormensa tämän sormien lomaan. Anteeksipyyntö juuttui kurkkuun.
"Koetin minä monesti kirjoittaa", hän sai sanotuksi ja tunsi itsensä idiootiksi. Selittely tuntui typerältä.
"Olen pahoillani", hän sai sanotuksi.
Koskela oli luullut puhumisen olevan helpompaa kuin kirjoittaminen, mutta se tuntui nyt jopa vieläkin vaikeammalta. Oikeita sanoja oli miltei mahdotonta löytää, vaikka Koskela oli miettinyt satoja kertoja, mitä Hietaselle haluaisi kertoa.
Sanojen puuttuessa hän silitti peukalollaan varovasti Hietasen kämmentä.
"Minä en tiennyt, mitä sanoisin. Tai että miten. Ei siitä tullut paperilla mitään", Koskela puhui.
Hietanen kurtisti kulmiaan.
"Mitä sää sit halusit mul sanoo?" hän kysyi.
Sille, mitä Koskela halusi kertoa, ei tuntunut olevan tarpeeksi sanoja. Kaikki se oli liian haurasta ja samaan aikaan liian suurta sanottavaksi ääneen. Niinpä Koskela ei puhunut, vaan teki sen, mitä ei kirjeissään ollut voinut. Hän nosti Hietasen käden ja johdatti sen varovasti lähemmäs itseään.
Hän piti Hietasen kättä hellästi otteessaan ja suuteli kevyesti tämän kämmenselkää.
Ele oli kaino, ja vaikkei Koskela ollut puhunut siinä hetkessä sanaakaan, tunsi hän olleensa rehellisempi kuin koskaan kenellekään. Tämän hän oli halunnut kertoa, oli halunnut aivan liian pitkään.
Hietanen oli kauan ääneti. Kättä kihelmöi kohdasta, jota Koskelan huulet olivat koskettaneet. Koskela piteli yhä hieman kömpelösti Hietasen kättä omassaan, eikä Hietanen vetänyt sitä pois.
Sitten varovasti, haparoiden, Hietasen toinen käsi etsiytyi Koskelan paidalle. Kangas oli pehmeää puuvillaa. Se tuntui erilaiselta kuin sotilaan kulunut, karhea ja likainen pusero. Se tuntui puhtaalta, kutsuvalta ja kodikkaalta. Painautuessaan lähemmäs Hietanen tunsi paidan läpi Koskelan lämmön viileässä huoneessa.
Hietasen käsi kulki pitkin Koskelan puseroa tämän olkapäälle, solisluulle ja siitä tämän kaulalle, koskettamaan ihoa. Hän silitti varovasti Koskelan niskaa. Käsi viipyi kosketuksessa pitkään, kuin olisi odottanut tätä hetkeä iäisyyden.
Hietasen käsi etsiytyi Koskelan niskalta tämän hiuksiin. Hän silitti hellästi miehen lyhyttä vaaleaa tukkaa. Päivän viimeisten auringonsäteiden hyväntahtoinen lämpö lankesi heidän kasvoilleen, kun Hietanen suuteli Koskelaa hellästi.
Koskela sulki Hietasen halaukseen. Sormet tarrasivat kiinni paidan selkämyksen kankaaseen ja Hietanen tunsi, kuinka pehmeät huulet kääntyivät pieneen, lohdulliseen hymyyn vasten hänen omiaan.
- - -
Hietanen ja Koskela palasivat alakertaan illalliselle. Koskela vastaili vanhempien kysymyksiin lyhyin, vaatimattomin lausein ja Hietanen jutteli taas niitä näitä värikkääseen ja rönsyilevään tyyliinsä. Nyt he puhuivat ajastaan rintamallakin, vaikka eivät jakaneetkaan niitä kivuliaimpia tai henkilökohtaisimpia hetkiä.
Pimeän laskeuduttua he kävivät nukkumaan, Koskela vierashuoneeseen, Hietanen omaansa.
Koskela makasi tärkätyn peiton alla pimeässä ja mietti päivän tapahtumia. Hän oli yhä hereillä, kun vierashuoneen ovi avattiin hiljaa. Koskela katsahti äänen suuntaan ja erotti ovella hämärässä tutun miehen ääriviivat. Mies sulki oven hiljaa perässään ja käveli lattian poikki ääneti, osaten väistää jokaista narahtavaa lattialankkua.
Pian Hietanen ja Koskela makasivat vierekkäin paksun peiton alla, aivan kiinni toisissaan. Koskela silitti Hietasen hiuksia ja painoi kevyitä suudelmia tämän otsalle. Hietanen suuteli Koskelan kaulaa ja piti tätä tiukasti syleilyssään. He eivät nukkuneet sinä yönä kai lainkaan, kumpikin tahtoi pysyä hereillä toisen vieressä ja tuntea ihollaan kauan kaivatun kosketus niin pitkään kuin siihen oli muilta salassa mahdollisuus.
Pari mustarastasta sirkutti kainosti ikkunan ulkopuolella pihapuussa, kun Hietanen vielä viimeisen kerran hyväili Koskelan kasvoja ja hiipi takaisin huoneeseensa juuri ennen sarastusta.
- - -
Aamulla Koskela seisoi reppu selässään talon porstuan kynnyksellä. Hietanen tuli ulos hyvästelemään häntä ja tämän vanhemmatkin tulivat vielä kiittämään Koskelaa vierailusta.
"Tuota, kiitos. Minä käyn taas joskus", Koskela tokaisi.
Hietasen vanhempien korviin lausahdus kuulosti kai upseerin puolivillaiselta muodollisuudelta ja lupaukselta, jota ei koskaan täytettäisi. Hietanen kuitenkin tiesi, että he tapaisivat vielä. Hänelle Koskelan sanat olivat varma lupaus tulevasta. Kumpikin toivoi seuraavan kohtaamisen tapahtuvan niin suinkin kuin mahdollista.
”Kaikke hyvvää sul. Hei ny”, Hietanen sanoi ja toivotti sitten Koskelalle turvallista matkaa heilauttaen kättään.
Hietanen ei nähnyt, mutta hän saattoi elävästi kuvitella Koskelan vastatessaan nyökkäävän ja vienon hymyn käväisevän miehen kasvoilla.
Uuden aamun aurinko lämmitti Koskelan selkämystä ja hiekka rapisi kenkien alla, kun hän asteli pitäjän pitkää kylänraittia. Vaaleissa vihreän sävyissä orastavat puut ja kylvöä odottavat pellot tien vierustalla näyttivät heränneen kevääseen vehreämpinä ja jotenkin viljavampina kuin eilen hänen saapuessaan. Huomasipa Koskela matkallaan niittyjen laitamilla päivänvalossa jokusen kirkkaana kellertäviä leskenlehtiäkin.
Linja-autoaseman luo saapuessaan Koskela vilkaisi kelloaan ja huomasi kävelleensä joutuisammin kuin olisi edes tarvinnut. Linjurin saapumiseen oli vielä hyvä tovi aikaa. Hetken Koskela katseli ympärilleen. Pitäjän pienessä keskuksessa ei paljoa ollut, mutta lähellä vaaleatiilisen talon seinässä näkyi vaatimattoman kyläkaupan kyltti.
Koskela asteli puotiin sisään ja kävi ostamassa nivaskan kirjepaperia ja mustekynän.