Work Text:
Kun ainoa itsestäänselvyys on se, ettei huomispäivää voi pitää itsestäänselvyytenä, normaalitilanteessa haviteltavista ihmissuhteista muuntautuu siviilielämästä muistuttavia seesteisyyden irvikuvia. Vain hullu, jos sellainenkaan, antaisi itsensä tulla vedetyksi tiiviiseen tunnevyyhtiin toisen ihmisen kanssa. Tiesit tämän. Olit siitä tuskaisen tietoinen, ja ajatus seurasi sinua ohi upottavien soiden, karujen korpien, tykistötulen piiskaamien metsäteiden.
Olet kuitenkin aina pitänyt haasteista. Älyllisistä, fyysisistä. Omatoimisesti lukeneena ja järkkymättömillä mielipiteillä varustettuna ajauduit kuin luonnostaan vastarannankiiskin rooliin porukassa kuin porukassa, jo kansakoulussa, työpaikoilla, myös armeijassa. Epäonneksesi ympärillesi kertyneistä ihmisistä harvemmin löytyi ketään, joka olisi kiinnostunut heittäytymään teoreettiseen keskusteluun tosissaan, ilman sitä ainaista irvailua ja vinoilua. Auttamatta punaiset arvosikaan eivät juuri innoittaneet muita kunnioittavaan väittelyyn.
Ajan saatossa kyllästyit yrittämiseen. Kyllästyit maltilliseen lähestymistapaan. Jos asialliseen keskusteluun ei olla tarpeeksi järkeviä, miksi sinäkään kokisit velvollisuudeksesi olla se kypsempi ihminen? Helpompaahan se on, itsekin nälviä ja kärjistellä. Huomasit sen myös sopivan sinulle paremmin. Kärsimättömälle ja temperamenttiselle.
Olit jo ehtinyt unohtaa, kuinka mukavaa on keskustella ilman, että tarvitsee olla jatkuvasti takajaloillaan, valmiina puolustamaan. Unohdus oli niin syvää, että keskustelun ilon uudelleenlöytämisessä meni aikansa. Keskustelu saattoi kuitenkin olla hieman yliampuva ilmaisu. Ei Määttä koskaan juuri mitään sanonut. Antoi sinun puhua. Kuunteli, oikeasti kuunteli, tuomitsematta, halveksumatta. Sen olit tajunnut viiveellä.
Hän jaksoi viipyä, kun muut olivat painuneet nukkumaan tai korttirinkiin. Siitäkin olisi pitänyt jotain tajuta, sillä Määttä oli yksi kookoon kovimmista korttimiehistä. Vaikka hänen ilmeettömyytensä sitä ei kertonut, oli perusteltua olettaa hänen pitävän pelaamisesta. Ringistä jättäytymisen olisi pitänyt olla tarpeeksi selkeä vihje, mutta et siitä hermostuksissasi päässyt perille.
Määttähän sen ensimmäisen siirron oli tehnyt, kuinkas muuten. Nojannut lähelle ilman halaistua sanaa, vilkaissut merkitsevästi. Suudelma oli kuiva, rohtuneet huulet ja sänki tuntuivat karheilta. Seuraava oli jo varmempi. Sitä seuraavissa maistoit korttipelistä voitetun tupakan ja tunsit toisen viiksenalun raapivan ylähuultasi. Monologisi aihe oli hukkunut koko kehon vallanneeseen kihelmöintiin ja aivot lamauttavaan kohinaan. Maailma kutistui kahden miehen kokoiseksi.
Uskottelu oli aluksi ollut helppoa. Että haaste oli fyysistä laatua. Kilpailultahan se melkein välillä tuntui, vaikka luontevat roolit löytyivät nopeasti. Määttä paljasti sinulle itsestään vaativamman puolen. Käskevämmän. Ei hänestä vieläkään sanataituria kuoriutunut. Lyhyestä virsi kaunis, muistit äitisi joskus sanoneen. Tuskin äitimuori oli ihan tätä tarkoittanut. Hätäisiä, kovakouraisia kuivapanoja keskellä metsää tykkien kuminan kaikuessa taustalla.
Vähitellen kiivaat fyysiset kohtaamiset rauhoittuivat, harvenivat. Ne väistyivät pehmeämmän, avoimemman kosketuksen tieltä. Katsoitte toisianne silmiin eri tavoin kuin ennen. Alun kiusaannus ja epävarmuus oli tiessään. Katsekontakti oli edelleen sähköinen, ei kuitenkaan hermostuttava. Sitä ei enää tarvinnut väistää. Aloitte viettää pitempiä aikoja toistenne seurassa. Yleensä puhuit tai luit, Määtälle riitti äänesi ja ympäröivä luonto.
Yhteiset hetket olivat petollisia. Henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen oli helppo tuudittautua. Et miettinyt äkillisen menetyksen mahdollisuutta, koska sen tiedostaminen tarkoitti täystuhon todennäköisyyden kasvamista. Et tiennyt miettikö Määttä, mutta toivoit, että hän piti silmänsä kiinni yhtä jääräpäisesti kuin sinä.
Mutta joskus sen tietää, tietää vaikka sulkisi silmänsä ja korvansa. Oleminen vain tuntuu erilaiselta. Selittämätön tunne on varkain tehnyt pesän takaraivoosi, se kertoo että jotain lopullista on edessä. Määttä makaa oikealla puolellasi, hän makaa siinä aina. Konekivääri on asemassa ja valmiina puolustamaan, mutta pysyy vielä toistaiseksi hiljaa. Hiljaisuus painaa hartiasi lysyyn, sitä on vaikeampi kannatella kuin edessäsi vaiti odottavaa asetta. Pakkanen puree kädensijoille kiertyneitä sormiasi. Mäen alla olevassa metsässä liike vilkastuu ja ensimmäiset taisteluhuudot nostavat esiripun. Vasemmalla puolellasi joku avaa tulen ja sinun on pakko tehdä samoin.
Oma ketju alkaa purkautua huolimatta vihaisista huudoistasi ja haavoittuneen avunpyynnöistä. Käsket Määtän mennä. Et anna itsellesi aikaa epäröidä, se olisi kohtalokasta. Määtän katse porautuu ohimoosi vakaana ja kaikkitietävänä. Hänen kätensä on kylmä sen puristaessa pikaisesti rystysiäsi. Kosketus ei ole lämmin, katse on. Haluaisit vilkaista häntä. Määttä ehkä odottaa sitä. Ohikiitävän hetken hän katsoo, koskee, on. Ja sitten se on ohi.
Määttä nousee, kuulet heidän lastaavan haavoittuneen ahkioon. Vihollinen lähestyy ja taisteluhuuto jyrää edellä. Puristat metallia tiukemmin. Määtän käsi puristaa rystysiäsi. Muut karjuvat takana, tule jo, tule jo. Mutta kookoota ei sitten jätetä. Ettäs tiedätte.
Määtän käsi rystysilläsi.
Kookoo nousee kevyesti, hiljaisuus ei paina enää. Tottuneesti kaappaat aseen syliisi. Määttä on pehmeämpi. Metalli hohkaa kylmää vettyneen talvipuvun läpi. Määttä ei hohkaa kylmää.
Maailmasi kallistuu, lumi täyttää puolet näkökentästäsi ennen kuin pimenee. Tunnet Määtän puristavan rystysiäsi. Kosketus on lohduttava ja puuduttava. Lamaannus leviää oikeasta kädestä käsivarren kautta koko kehoon. Et enää tunne pakkasen purevan jo kangistuneita sormiasi.