Work Text:
Lahtinen ei puhu.
Tavallisesti Lahtinen on ollut se, jolla on sanansa sanottavana joka asiaan. Vaikkei kukaan olisi kysynyt tai edes välittänyt. Puhuminen on aina ollut Lahtisen keino sietää edes jotenkin maailman järjettömyyttä. Ei se ole hänen oloaan koskaan helpottanut, mutta ainakin on saanut sanottua, saanut sen ulos. Saattanut asiansa tiettäväksi, vaikka kukaan ei kuuntelisi.
Mutta Määtän kaaduttua hän ei puhu.
Ei siitä kukaan muukaan aluksi puhu, mutta siinä missä muut alkavat vähitellen muistella Määttää, sellaisella tavalla joka ei vaikuta liikaa ämmäin herkistelyltä, ei Lahtinen koskaan liity mukaan.
“Soli kovimpia poikia meistä, sano mun sanonehen.”
“Pieni mutta konekiväärin kanssa ku itte Piru!”
“Nii mää ain sanosi jot kyl Määtä poika ol teräst, ei jään kakkoseks isommillekka kihoil.”
Eikä Määttä ole ainoa asia, josta Lahtinen vaikenee. Sen kirotun kirkkaan ja kuulaan talvipäivän jälkeen hän ei puhu enää mistään muustakaan. Marsseja säestävä mutina ja puolijoukkueteltan tunkkaista ilmaa täyttävä tilitys hiljenevät, ja tuskinpa niitä kukaan jää kaipaamaan, hän ajattelee. Kaikki luovat häneen peiteltyjä, miltei anteeksipyytäviä katseita. Kukaan ei uskalla sanoa mitään. Ikään kuin ne tietäisivät, ja Lahtinen ei jaksa välittää vaikka tietäisivätkin.
Lopulta Hietanen uskaltautuu yrittämään ärsyttää häntä kömpelösti, varmaankin vitsikästä sävyä tavoitellen.
“Mää kuuli semmost juttu et sää Lahtine uskot et maa kiertäki aurinkko eikä toisiappäi, ja et tuol o taivaal montaki samalaist pallo ku tää maapallo. Vaik näkishä sen pölhömpiki jos semmottisi olis taivas täyn!”
Lahtinen ei vastaa. Hänen valistuksensa oli kaikunut ennenkin kuuroille korville, eikä sillä ollut enää sitäkään vähää merkitystä. Maailma saisi hänen puolestaan tukehtua tietämättömyyteensä ja ymmärtämättömyyteensä. Se ainoa, jonka seurassa hän oli tuntenut itsensä kuulluksi, oli nyt poissa.
Lahtinen kääntää selkänsä Hietaselle. Se ei yritä uudestaan.
Eikä kukaan yritä puhua hänelle Määtästä. Siitä hän on kiitollinen. Lahtinen ei halua puhua Määtästä koskaan kenellekään. Kukaan ei ansaitse kuulla mitään siitä, mitä heillä oli. Se kaikki on nyt vain Lahtisen; hänen katkera aarteensa, jonka hän haluaisi unohtaa. Mutta hän ei saa unohtaa yhtäkään sekuntia. Yhtäkään kosketusta. Hän on nyt ainoa, joten on hänen tehtävänsä kantaa muistoja kunnes ne katoavat hänen mukanaan maan poveen.
Lahtinen ei puhu. Eikä hän unohda.
**
Lahtinen ei itke.
“Ei tässä maailmassa poru auta. Niin se on Yrjö että jos heikkouren näyttää niin porvarit ja muut verenimijät käyttää sua hyväkseen.”
Niin oli kansalaissodan kovettama äiti sanonut usein hänelle. Joten Yrjö ei ollut itkenyt. Kun parempien perheiden pojat olivat heitelleet häntä pikkukivillä ja huudelleet hänen moneen kertaan paikatuista vaatteistaan, hän ei ollut näyttänyt mitään kasvoillaan. Lumipesun jälkeen hän oli vain kiskonut lakin syvälle päähänsä peittääkseen silmiin kihoavat kyyneleet, pyyhkinyt lunta suustaan ja kävellyt pois.
Kun entisten suojeluskuntalaisten jälkikasvu oli potkinut häntä tarpeekseen koulun jälkeen ja sylkenyt hänen päälleen kutsuen häntä punikkiäpäräksi, hän oli juossut ja juossut, ja itkenyt vasta päästyään jollekin syrjäkujalle pois ihmisten näköpiiristä. Ja silloinkin hän oli purrut hammasta niin että kyyneleet olivat vain valuneet hiljaa poskilla, ei nyyhkäystäkään.
Hän ei itke myöskään Määtän kaatuessa.
Kun Määttä horjahtaa eteenpäin ääntäkään päästämättä. Kun lumipuvun selkämykseen kasvaa epätasainen läikkä, kuin verenpunainen ruusu hangella. Kun hän joutuu jatkamaan juoksua, koska vihollisjoukot vyöryvät pian lumisen kukkulan yli ja ilma on sakeana lyijyä ja kuolemaa. Kun kaikki tämä tapahtuu, Lahtinen ei itke.
Ja kun he ovat vihdoin turvassa, tai niin turvassa kuin sodassa voi olla, ei Lahtinen itke silloinkaan. Hän tuijottaa eteensä tyhjin silmin ja kädet nyrkkiin puristuneina. Ei nyyhkäystäkään, ei hartioiden vavahdusta tai kasvojen vääntymistä tuskaiseen irveeseen. Ei edes hiljaisia kyyneleitä, ei mitään.
Lahtinen haluaisi itkeä. Hän haluaa itkeä ja huutaa ja repiä kaiken kappaleiksi. Venäläiset, suomalaiset, itsensä. Samalla hänestä tuntuu että jos hän itkisi, hän ei voisi enää lopettaa.
Mutta hän ei pysty itkemään. Siellä mistä kyyneleet tulevat on vain tyhjää autiutta.
Lahtinen ei ole koskaan näyttänyt heikkoutta. Ei tässä maailmassa poru auta.
**
Lahtinen ei usko kummituksiin.
Hän ei ole koskaan uskonut satuihin eikä mihinkään ylimaalliseen. Hän ei usko siihen, että kuoleman jälkeen ihmisestä jää jäljelle mitään muuta kuin maatuva tomumaja.
Hän ei näe Määttää kaikkialla mihin katsoo, hän kertoo itselleen.
Hän ei hätkähdä joka kerta nähdessään jonkun lyhyenlännän mutta ryhdikkään sotilaan. Hänen palleaansa ei purista yhtä aikaa pelko ja villinä roihahtava toivo, kunnes hän räpäyttää silmiään, eikä sotilas näytäkään lainkaan tutulta. Hän ei tunne kylmää kättä lapaluidensa välissä aina nähdessään lumipuvussa kaatuneen aseveljen.
Yksin vartiossa ollessaan Lahtinen ei koskaan kuvittele näkevänsä Määttää silmäkulmastaan, nojaamassa puunrunkoon tai istumassa kivellä sätkää polttaen. Ei kuule tuttuja askeleita lähestymässä puiden takaa vain noustakseen seisomaan sydän tykyttäen ja tajutakseen, ettei siellä ole ketään. Eikä hän varsinkaan kuule Määtän pohdiskelevaa ääntä jatkuvasti korvissaan, kommentoimassa maailman ihmeellisyyksiä verkkaiseen, toteavaan tapaansa.
Vaikka hän ei usko, Määtän aave ei jätä häntä rauhaan.
Unettomina öinä yksin maatessaan Lahtinen tuntee Määtän kylkeään vasten, mutta ei tämän lämpöä. Hän tuntee Määtän sormet solisluullaan, kiipeämässä kaulan syrjää ylöspäin ja liukumassa poskella pitkäksi kasvaneen sängen yli vastakarvaan. Määttä oli kaiketi pitänyt sen silittämisestä, liu’uttanut joskus peukaloaan hitaasti edestakaisin tutkien hänen kasvojaan hyvin keskittyneen oloisena. Se oli tehnyt Lahtisen kiusaantuneeksi, sillä hänen piirteissään ei paljon katsomisen arvoista ollut. Mutta Määttä oli aina katsonut häntä kuin olisi nähnyt jotain, mitä muut eivät nähneet.
Ja hän tuntee Määtän huulten painuvan omiaan vasten, yhtä pehmeinä ja vaativina kuin aina ennenkin. Hän muistaa, miten ensimmäisen kerran jälkeen huulille oli jäänyt tunne, joka oli poltellut siinä pitkään, niin kuin kirkkaaseen valoon katsomisesta jää silmäluomille jälkikuva. Määtän suu on piirtynyt hänen huulilleen niin syvään että se tuntuu melkein elävältä hänen sulkiessaan silmänsä ja muistaessaan.
Lahtinen ei usko haamuihin, mutta Määttä on haamukipu joka ei hellitä. Kuin hänestä olisi amputoitu jokin osa, jota hän ei koskaan voi saada takaisin.
**
Lahtinen ei pysty päästämään irti.
Hän tietää hyvin, tuskallisen hyvin, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta silti jokin epätoivoinen osa hänestä yrittää tehdä kauppaa maailmankaikkeuden kanssa. Jos hän olisi lähtenyt nopeammin, jos hän olisi vain jättänyt konekiväärin, jos hän olisi huutanut Määtälle, käskenyt sitä juoksemaan, jättämään hänet ja sen perkeleen konekiväärin, menemään edeltä.
Hän olisi ottanut sen luodin. Hän olisi ottanut minkä tahansa määrän luoteja; miksei sattuma tai kohtalo tai vaikka sitten Jumala suuressa viisaudessaan ollut antanut hänen ottaa sitä Määtän puolesta?
Jokainen hänen tekemänsä päätös oli johtanut tähän, ja jos hän voisi muuttaa edes yhden niistä, Määttä ei olisi ollut juuri sillä hetkellä juuri siinä paikassa. Jos hän vain toivoisi tarpeeksi kovaa, tarjoaisi vastineeksi mitä tahansa, eikö todellisuuden pitäisi järjestyä uudelleen ja ajan virran muuttaa uomaansa? Hänen pitäisi voida oikaista tämä virhe historiassa, eihän missään muuten ollut mitään mieltä.
Lahtinen ei voi lopettaa sen kaiken läpikäymistä mielessään uudestaan ja uudestaan, sekunti sekunnilta. Eikä hän voi pysäyttää itsesyytöksiä, jotka vyöryvät hänen ylitseen vääjäämättömänä hyökyaaltona tempaisten hänet mukaansa ja kiskoen hänet pinnan alle niin että hän ei voi hengittää.
Jos Määttä ei olisi palannut hänen takiaan, se olisi vielä elossa. Jos hän olisi tehnyt mitä tahansa toisin, Määttä olisi vielä elossa. Rationaalinen ymmärrys siitä, että sodassa kuka tahansa saattoi osua koska tahansa luodin tai sirpaleen tielle ja että yhdestä päivästä selviäminen ei taannut yhtä hyvää onnea seuraavana, ei estä syyllisyyden mustia, kylmiä sormia sulkeutumasta hänen rintakehänsä ympärille.
Ja melkein vielä pahempaa on se, että Lahtinen ei pysty päästämään irti Määtästä. Siitä mitä olisi voinut olla.
Vaikka hän tietää, että mikään siitä tuskin olisi ollut tosielämässä mahdollista, hän ei voi karistaa mielestään niitä typeriä haaveita, joita hän oli salaa kantanut sisällään.
Hän ei voi olla ajattelematta, millaista olisi ollut olla yhdessä muutenkin kuin varastettuina hetkinä, milloin ja missä vain pystyi saamaan muutaman minuutin kahden kesken. Jos olisi ollut kaikki maailman aika.
Millaista olisi ollut maata sylikkäin oikeassa sängyssä, puhdas iho ihoa vasten, ei kylmää eikä märkää eikä ketään muuta kuin he kaksi. Koskea toista ilman hätäisesti syrjään työnnetyn sarkakankaan karheutta ja konekiväärin polttamia rakkoja sormissa. Ilman kuoleman uhkaa kintereillä.
Lahtinen olisi halunnut äitinsä tapaavan Määtän. Äiti oli aina tuntunut olevan huolissaan siitä ettei hän löytäisi ketään elämäänsä, jäisi yksin kuten vanha äiteensä ja sen riesaksi lopun iäkseen, äiti oli sanonut vino hymy kasvoillaan. Hän olisi halunnut kertoa äidille, että kyllä hänellekin oli joku, esitellä ylpeänä Määtän ja tuoda sen osaksi heidän pientä perhettään. Istuttaa pöydän ääreen ja jakaa yhdessä valmistetun aterian. Jakaa jotain, mitä ei ollut kenenkään muun kanssa jakanut.
Vaikka eihän se tietenkään niin yksinkertasta olisi ollut. Ei hän tiennyt, mitä äiti olisi sanonut, jos hän olisi koskaan edes pystynyt keräämään tarpeeksi rohkeutta. Olisiko heittänyt hänet saman tien pihalle, vai olisiko äiti ehkä sittenkin voinut hyväksyä heidät, omalla karkealla ja kömpelöllä tavallaan?
Olisivatko he jonain päivänä, edes suljettujen ovien takana, voineet olla vapaasti sitä mitä olivat toisilleen?
Lahtinen olisi halunnut mennä Määtän kanssa pohjoiseen, pyytää näyttämään ne revontulet, joilla kahvi muka keitettiin. Kulkea yhdessä sen lapsuuden metsissä, jotka se tunsi kuin omat taskunsa.
Hän olisi halunnut tutustua Määtän vanhempiin ja sisaruksiin, koko seitsemän hengen katraaseen. Vaikka Määttä ei vanhemmistaan koskaan halunnutkaan puhua. Silti Lahtinen olisi tahtonut tavata ne ihmiset, jotka olivat tehneet Määtästä sen miehen, jota hän oli…
Hän ei koskaan ollut sanonut sitä sanaa, ei ollut halunnut ajatellakaan, mutta ei hän enää voi totuutta kieltää. Ja siitä kai johtuu se, ettei hän voi päästää irti.
Lahtinen ei ole koskaan osannut jättää asioita taakseen. Hän muistaa edelleen jokaisen häntä tai hänen äitiään pilkanneen porvaripennun nimen. Jokaisen vääryyden, jokaisen kohtaamansa epäoikeudenmukaisuuden, jokaisen epäkohdan maailmassa.
Hän ei pysty päästämään irti menneisyydestä. Eikä tulevaisuudesta, jota ei koskaan ollut.
**
Lahtinen ei kanna enää konekivääriä.
Hän oli typeryydessään ja velvollisuudentunnossaan jäänyt nostamaan yhdistettyä harteilleen, ja siksi Määttää ei enää ollut. Koska se oli tullut auttamaan häntä.
Hän oli pelastanut konekiväärin, mutta millä hinnalla?
Kyllä hän sillä edelleen ampuu, tietenkin, ei hänellä sen suhteen ole valinnanvaraa. Konekivääri kylvää kuolemaa hänen käsissään kuin aina ennenkin. Mutta kantamaan hän ei sitä enää suostu.
Sen sijaan hän kantaa jalustaa. Se on nyt hänen osansa. Hänen taakkansa.
Kukaan ei sano siitä mitään, eikä yritäkään koskea jalustaan, jota Määttä ennen kantoi kuin kunnian kysymyksenä. Kun Lahtinen nostaa jalustan olalleen sanaakaan sanomatta, he katsovat häntä sääliä silmissään ja kääntävät sitten katseensa pois.
Vaikka jalusta on kevyempi kuin konekivääri, Lahtiselle se tuntuu raskaammalta. Hän kantaa jalustan mukana Määtän muistoa. Menetystään. Syyllisyyttään. Toteutumattomia haaveitaan.
Hän olisi aina halunnut viedä Määtän pois täältä, johonkin parempaan paikkaan, jossa he olisivat voineet kuunnella tuulen huminaa hongikossa eivätkä tykkitulta ja konekiväärien rätinää. Kantaa vuorostaan toista ja olla tukena, kuten Määttä oli ollut hänelle, auttanut häntä jaksamaan kaiken mielettömyyttä.
Määttää hän ei voi kantaa, mutta jalustaa voi. Aina katkeraan loppuun asti.
Vähitellen muut hänen ympärillään unohtavat, menevät eteenpäin.
Lahtinen ei.
***