Work Text:
Päivä on ollut pitkä, kuuma ja täynnä ihmisiä ja tapahtumia. He palasivat kotiin ehkä puoli tuntia sitten ja houkutus on suuri, että he vain rojahtaisivat sohvalle tai sänkyyn eivätkä liikkuisi siitä ennen aamua. Mutta Jere haluaa, että Bojan saa kokea yhden Jeren suosikkiasian Suomen kesässä eikä tätä mahdollisuutta voi hukata.
Suihkun ääni hiljenee ja pian Jere kuulee paljaiden jalkojen askeleet liikkuvan kohti.
Jere kääntää päänsä kohti Bojania ja kaikki ajatukset katoavat sen siljantien. Bojan kuivaa pyyhkeellä hiuksiaan, muuten täysin alasti.
“Sä aattelit sitten vietellä mut etten raahaa sua enää ulos?”
Vieno hymy Bojanin kasvoilla tekee houkutuksesta vielä suuremman, mutta Jere aikoo pysyä päätöksessään.
“Mä olen ehtinyt jo nauttia Suomen kesästä, haluaisin ennemmin nauttia sinusta,” Bojan vitsailee.
“Ihan vähäksi aikaa vaan, okei?” Jere avaa silmiään suuremmiksi. Koiranpentuilme toimii aina.
Bojan tiputtaa dramaattisesti pyyhkeensä lattialle ja teeskentelee kaatuvansa holtittomasti sen päälle. “Okei okei, mennään.”
**
Nyt menestyksen myötä Jere on erityisen kiitollinen, että hän löysi tämän paikan nuorempana. Pääkaupunkiseudulla harvassa paikassa ei ole ihmisiä ollenkaan, mutta täällä hän on törmännyt muihin vain satunnaisesti.
Jere parkkeeraa auton tien sivuun. Auton takapenkiltä mukaan lähtee reppu ja Jere ottaa Bojania kädestä kiinni ja johdattaa hänet pienelle metsäpolulle.
“Ei ole pitkä matka,” Jere vakuuttaa Bojanille. Bojan puristaa hellästi Jeren kättä samalla, kun sanoo, “Tottakai haluan nähdä tämän paikan.”
“Paikka on tärkeä joo, mutta halusin, että pääset kokemaan juuri tämän hetken Suomen kesässä,” Jere osoittaa vapaalla kädellään heidän ympärille. Kesäkuun alussa koivun lehdet ovat vielä vaaleanvihreitä ja maassa kasvit eivät ole vielä kasvaneet täyteen pituuteensa. Kello on yli kymmenen illalla, mutta aurinko ei ole vielä laskeutunut ja valo välkkyy lempeästi puiden lehvästön väleistä.
Polku alkaa kadota maaston muuttuessa karummaksi. Viimeiset metrit ovat ylämäkeä kalliota pitkin ja sitten järvi avautuu heidän edessään.
“Mennään vielä tuonne niin saadaan olla varmasti rauhassa.” Jeren löytämä paikka on täydellinen. Kallio on siinä kohti melko tasainen ja siinä on mukava pötkötellä, mutta pieni nouseva rinne takana antaa suojaa katseilta.
“Tässä,” Jere sanoo, laskee repun maahan ja ottaa kaivaa viltin esiin. Bojan ottaa viltin toisesta päästä kiinni ja he laskevat sen yhdessä kalliolle.
He potkivat kengät pois jalasta ja käyvät viltille istumaan.
“Täällä on todella kaunista,” Bojan sanoo.
“Eikö kannattanutkin tulla?” Jere kiusoittelee, mutta jatkaa sitten, “Tällaiset alkukesän illat ovat paras aika vuodesta. Lämpimän päivän jälkeen ilma on jotenkin samettista ja valo on lempeä.”
Jere sulkee silmänsä ja hengittää syvään. Rauhassa, vihdoin.
Jere käy viltille makaamaan ja sulkee myös silmänsä. Maan tasalla hän tuntee auringossa paahtuneiden männyn neulasten huumaavaan tuoksun. Jossain kaukana ääntelee kuikka.
Jere aistii Bojanin liikkuvan ja sitten toisen lämpimän kehon vierellään. Jere raottaa silmiään ja Bojanin hymyilevät kasvot täyttävät Jeren näkökentän.
“Kiitos,” Bojan kuiskaa ja kurottaa kohti Jereä kunnes heidän huulensa kohtaavat. Suudelma on hidas, melkein laiska. He ovat saaneet viettää jo muutaman päivän yhdessä, joten nyt ei ole kiire. Bojanin huulet tuntuvat yhtä samettisilta kuin lämmin ilma ja Jere ei saa niistä tarpeeksi. Lopulta heidän täytyy hengittää.
“Sä oot aivan liian kaukana,” Bojan sanoo ja vetää Jereä itseään kohti. Jere liikkuu muutaman sentin ja heittää vasemman jalkansa Bojanin jalkojen yli. “Onko nyt hyvä?” Jere kysyy.
“Nyt on täydellistä,” Bojan vastaa.