Work Text:
Kun sota oli alkanut, Nina oli ollut melkein iloinen.
Nuorten miesten kadotessa kaupungista olivat kadonneet myös Veran kosijat. Tällä kun riitti sulhasehdokkaita, sillä kauneutensa lisäksi tämä ei lähtenyt tansseista koskaan kenenkään mukaan, minkä kaupungin miehet tuntuivat ottavan ennemmin haasteena kuin merkkinä antaa tämän olla. Vera sai harvoin kulkea katseilta rauhassa kaduilla, saipa vihellyksiäkin peräänsä, vaikka pukeutui aina opettajalle sopivalla tavalla ja käveli keimailematta, määrätietoisesti sinne minne oli kulloinkin menossa.
Ninalla ei ollut sellaista ongelmaa. Hän oli näkymätön miesten silmissä. Ei hän ruma tietääkseen ollut, mutta tavallinen. Ei silmiinpistävä millään mittapuulla, muuten kuin ehkä siinä mielessä että piti hiekanvaaleita hiuksiaan tavanomaista lyhyempinä, niskavilloihin asti kynittyinä. Hän oli leikannut ne lyhyiksi käytännöllisyyden vuoksi - kuivuivat nopeammin, eivät olleet tiellä - ja siksi että inhosi sitä, miltä hiukset tuntuivat niskassa varsinkin hikoillessa, eikä hän jaksanut käyttää aikaansa kihartamiseen tai letittämiseen. Ne tuntuvat myös jotenkin enemmän hänen hiuksiltaan lyhyinä.
Olivathan Verankin hiukset ihmisten ilmoilla yleensä kiinni, mutta ne olivat syvän ruskeat ja niistä näki, että ne olivat terveet, paksut ja luonnostaan villisti lainehtivat kiharat - vaikka eivätpä miehet tainneet sitä erottaa, oliko kihara luonnollista vai pinneillä tai kangassuikaleilla aikaansaatua.
Nina sai niitä hiuksia katsella myös nutturasta vapautettuina, mikä oli etuoikeus, jolle hän antoi hiljaa mielessään sen ansaitseman arvon. Miesten lähdettyä hän oli saanut mahdollisuuden viettää huomattavasti enemmän aikaa Veran kanssa, sillä kaupungin naisten oli ollut luontevaa auttaa toisiaan myös arjen askareissa nyt kun ei ollut miehiä tekemässä sitäkään, mitä normaalisti. Olihan kodin hoito naisten työ yleensäkin, mutta jos jossain tarvittiin voimaa, nyt se saatettiin hoitaa muutaman naisen kanssa yhteistuumin, siinä missä ennen olisi haettu mies apuun.
Kuin varkain Nina oli päätynyt viettämään enemmän aikaa Veran luona, silloinkin kun se ei olisi ollut mitenkään välttämätöntä. Veraa se ei ollut tuntunut haittaavan, päin vastoin hän oli vaikuttanut joskus keksivän syitä sille, miksi Ninan ei tarvitsisi vielä lähteä. Kotioloissa iltaisin Vera päästi hiuksensa valloilleen haroen suortuvia sormillaan ja ravistellen ne auki niin että ne laskeutuivat kehystämään hurmaavasti hänen kasvojaan.
Nina oli jo pitkään tuntenut kummaa, vastustamatonta halua upottaa kätensä kurittomiin kiharoihin, ja olikin uskaltanut lopulta ehdottaa muka ohi mennen, voisiko harjata Veran hiukset tämän puolesta. Tämän iltatoimiin kuului harvapiikkisellä kammalla tai käsin takkujen selvittely, sekä muina kuin hiustenpesupäivinä myös sianharjaksisella harjalla kutrien takaisin ruotuun asettaminen, joka loi niihin pehmeän kiillon päänahan luonnollisten rasvojen levittyessä taipuisien harjasten kautta hiuksiin.
Vera oli antanut luvan, ja lähes henkeä pidätellen Nina oli selvittänyt nutturakampauksen jättämät pienet takut niin hellävaraisesti kuin oli suinkin pystynyt. Samalla hän oli saanut vetää sormiaan kastanjan väristen suortuvien läpi, ja se oli ollut hänelle kuin uskonnollinen kokemus. Varsinkin kun sormenpäät olivat kohdanneet puolivahingossa niskan lämpimän ihon ja Vera oli hengähtänyt ja värähtänyt hänen kätensä alla. Nina oli jähmettynyt, mutta Vera oli vain kumartanut hieman päätään kutsuen hänet jatkamaan, ja Nina oli siitä eteenpäin antanut sormenpäidensä hipaista herkkää niskaa aina silloin tällöin sukiessaan käsin tai nostaessaan hiuksia kuljettaakseen harjaa niiden läpi.
Kuin huomaamatta hiusten harjaamisesta oli tullut Ninan tehtävä, heidän yhteinen rituaalinsa, ja yhä useampana iltana hän oli viipynyt pitkään. He olivat jutelleet hiljaa öljylampun valossa, puhuneet ajatuksistaan ja toiveistaan ja peloistaan. Lampun valo oli lepattanut Veran tummissa silmissä, ja Ninan sisällä oli syttynyt jokin, joka oli kytenyt siellä jo kauan.
Nina ei ollut ikinä ymmärtänyt, mitä muut tytöt näkivät pojissa, saati sitten miehissä heidän varttuessaan, miksi lähtivät kikattaen näiden kanssa tansseista, katsoivat silmät säihkyen ja posket rusottaen, varastaen kosketuksia. Nina ei ollut koskaan halunnut edes tanssia, ei koskea mieheen tai antaa tämän kietoa kättään hänen vyötärölleen. Ajatus suutelusta tai sitä edemmäs menosta ei herättänyt hänessä mitään muuta kuin epämukavuutta ja puistattavaa vastenmielisyyttä. Mutta kun hän koski Veraan edes kevyesti, hänen ihoaan kihelmöi ja hän halusi enemmän, mitä tahansa kunhan ei tarvitsisi lopettaa.
Ensimmäisellä kerralla Veran hiusten harjaamisen jälkeen hän oli luullut kuukautisensa alkaneen liian ajoissa. Mutta kun hän oli kiirehtinyt ulkohuoneeseen hätäisenä siitä, ettei hänellä ollut vanhoista lakanoista ommeltuja ja selluvanulla täytettyjä rättejään mukana, ei alushousuissa ollutkaan ollut punaista vaan pelkästään märkää. Hän ei ollut edes tajunnut kiihottuvansa, keho oli vain itsekseen vastannut kosketukseen ja sen aiheuttamaan jännitteeseen. Seuraavilla kerroilla hänen ajatuksensakin olivat ehtineet mukaan, ja hänen mielikuvituksensa maalaili hänelle auliisti kuvia Verasta hiukset vallattomina tyynylle levittyen kun hän oli työntänyt tämän edellään vuoteeseen.
Hänen olisi varmaan pitänyt olla pelästynyt näistä tuntemuksista, mutta jollain tavalla ne eivät tulleet yllätyksenä. Oikeastaan ne tuntuivat maailman luonnollisimmalta asialta. Ei hän ollut koskaan sellaisesta kuullut, mutta siispä ei ollut kuullut siinä olevan mitään väärääkään. Hän oli jo hyvän aikaa sitten tottunut erilaisuuden tunteeseen tyttöporukoissa, vaikka ei ollut osannut paikallistaa sen lähdettä.
Kerran Vera oli sanonut, että myöhään oli vaarallista kävellä yksin kotiin - vaikka mikä siellä olisi vaarallista ollut kun nuoret miehet olivat rintamalla - joten hänen olisi parasta jäädä yöksi, eikä Nina ollut väittänyt vastaan. Hän oli luullut nukkuvansa ohuesti pehmustetulla penkillä, mutta Vera oli melkein loukkaantuneena sanonut, että ei hän voisi antaa toisen niin epämukavasti nukkua, kun hänen sänkyynsä mahtuisi ihan hyvin kaksikin.
Sänky oli tosiasiassa varsin pieni kahdelle, joten he olivat maanneet kylki kyljessä, vain kaksi hengitystä rikkoen hiljaisuuden. Nina oli ollut kiusallisen tietoinen omastaan. Hän oli miettinyt, saisiko unta koko yönä, kun Vera oli kääntynyt häntä kohti. Nina oli kääntynyt hänkin. Veran katse oli ollut värähtämätön ja silmät olivat näyttäneet mustalta sametilta huoneen hämärässä, kun hän oli nostanut hitaasti kätensä Ninan poskelle. Se oli ollut se merkki, jonka Nina oli tarvinnut, ja hän oli sulkenut silmänsä ja suudellut Veraa.
Siitä lähtien Nina oli viettänyt entistäkin enemmän aikaa Veran luona, aina vain enemmän hän oli ottanut hoitaakseen “miesten töitä” asunnossa ja pihapiirissä. Hän oli kuunnellut, ollut tukena, harjannut Veran hiukset ja pessytkin ne toisinaan, vienyt tämän sänkyyn iltaisin. Hän oli ollut onnellinen. Oli ollut helppo melkein unohtaa että miehiä oli olemassakaan, he pärjäsivät vallan hyvin ilmankin.
Ja sitten sota oli saavuttanut Petroskoin, kaupunki oli savunnut ja taisteluiden äänet olivat kaikuneet kivitalojen seinistä. Suomalaiset miehittäjät olivat tulleet.
Sotilas oli ollut kivääri ojossa heidän ovellaan heti valtausta seuraavana aamuna, joten mitä muita vaihtoehtoja heillä oli ollut kuin päästää se sisään. Leveästi hymyilevä, isokokoinen mies oli jatkuvasti puhua papattanut kuin konekivääri niin nopeaa ja katkonaista suomea, että Nina oli hädin tuskin saanut selvää tutuistakaan sanoista.
Sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että kun sotilas ystävineen oli jo ties kuinka monetta kertaa saapastellut heidän kotiinsa kuin omaansa ja vihjannut Veralla olevan sulhasia ikävä, hän oli kohottanut leukaansa ja ilmoittanut, ettei Veralla ole sulhasta. Hänen Verotskallaan, ei sulhasta vaan jotain muuta, oli ollut tarkoitus käydä ilmi rivien välistä, mutta sitä suomalaiset eivät ilmeisesti osanneet lukea, vaan Nina tajusi kauhulla että hänen sanansa oli saattanut tulkita myös rohkaisuksi. Ja sellaisena he sen näyttivät ottaneen, sillä nämä kaksi siipimiestä yrittivät kovasti tehdä toveriaan, Hietanen sen nimi kai oli, tykö Veralle.
Pahinta oli että se tuntui toimivan. Vera oli katsonut Hietasta myötämielisesti kuultuaan, että tämä antoi naapuruston lapsille leipää, ja nyt ystävien korostettua sitä, millainen pyhimys tämä olikaan kun toi huomisenkin leipäannoksen Alekseille ja Tanjalle, Vera nousi ja antoi Hietaselle suukon poskelle.
Ninan sisällä ryöpsähti jotain myrkyllistä ja kuvottavaa. Veran huulet jonkun toisen iholla. Se oli enemmän kuin Vera oli yhdellekään saatille pyrkivälle miehelle suonut. Tämä poika oli selvästi päässyt jollain aivan erityisellä tavalla suosioon. Mitä Vera siinä näki? Kai se vaikutti jotenkin tavallista aidommalta ja hyväsydämisemmältä, ja tuntui sentään tajuavan sodan järjettömyyden omalla yksinkertaisella tavallaan.
Se oli kuitenkin varmasti tappanut ilman suurempia tunnontuskia siinä missä muutkin. Ja korottaisi ääntään ja iskisi nyrkkinsä vähintäänkin pöytään jos sille sanoisi vastaan, kuten hän oli nähnyt tai kuullut niin monen leppoisan perheenisän tekevän, oma isänsä mukaan lukien. Ääni muuttui aina kellossa jos mies ei saanut tahtoaan läpi. Kyllä aluksi aina lirkuteltiin ja oltiin hurmaavaa poikaa, todellisuus paljastui vasta suljettujen ovien takana.
Tai ehkä tässä todella oli poikkeus sääntöön, se yksi kunnollinen mies mätien omenoiden joukossa. Veralla oli tarkka silmä, hän näki usein pintaa syvemmälle. Ja sehän olisikin vielä pahempaa. Että aidosti hyvä mies veisi Veran häneltä ja kohtelisi tätä niin hyvin, ettei tämä edes katsoisi taakseen. Oliko hän ollut vain korvike? Halusiko Vera sittenkin samaa kuin muut tytöt? Hietanen ainakin varmasti halusi samaa kuin kaikki miehet, kyllä Nina oli nähnyt sen katseen, vaikka näyttikin olevan ujonpuoleinen siinä suhteessa. Siinä missä toiset noudattivat suorempaa lähestymistapaa ja tekivät aikeensa selviksi, oli joukossa aina näitä häveliäämpiäkin tapauksia, jotka punastuivat tovereidensa riettaille jutuille ja vihjailuille. Vera varmasti piti siitä enemmän kuin olisi pitänyt liian itsevarmasta hakkailusta, sellaisen hän oli aina ampunut alas.
Miehet halusivat Veran tanssivan heille. Ninan vatsanpohjassa kouraisi taas inhottava, niljakas tuntemus. Veran tanssin olisi pitänyt olla vain hänen silmilleen, ja sittenkin Nina tiesi ettei se tosiasiassa ollut edes hänelle tarkoitettu. Vera eli ja hengitti musiikkia sillä tavoin, ja vaikka he tanssivat joskus myös yhdessä - Veran kanssa hän nimittäin kyllä halusi tanssia - niin silloin kun toinen tanssi yksin, ei edes häntä ollut olemassa. Se että hän sai katsella oli kunnia, jota hän ei pitänyt itsestäänselvyytenä.
Mutta nämä miehet eivät ymmärtäneet sellaisesta mitään. Ne näkivät vain sirkuseläimen tekemässä temppuja heidän viihdykkeekseen. Eivät ne osanneet arvostaa rytmejä ja aksentteja tai liikkeiden hienovaraisia nyansseja, tajusivat vain edessään olevan naisen vartalon, joka pyörähteli siinä heidän toljotettavanaan. Hietanen joi Veraa katseellaan, ja Nina olisi halunnut heittää sen ulos heidän kodistaan.
Veran hameen helmat leiskuivat liekkeinä tämän ympärillä ja samaten leiskuivat hänen silmänsä. Ninan sisällä paloi. Ajatus Hietasen leveistä kourista tarttumassa Veran solakkaan varteen, ajatus hänen Verastaan alasti hikisenä huohottavan, karvaisen miehen alla, kietomassa kätensä ja jalkansa rotevan vartalon ympärille, oli saada hänet antamaan ylen.
Oliko Hietasella tarjota jotain, mitä hänellä ei ollut? Tähän oli yksi ilmiselvä vastaus, mutta olihan hänellä sormet, joilla pystyi sentään tekemään muutakin kuin runnomaan yksioikoisesti kuin lihanuijalla. Ei hän ollut mitään muuta tarvinnut kuin kädet ja suun siihen, että oli saanut Veran kehon laulamaan ja kädet puristumaan lakanoihin tai hänen hiuksiinsa. Mutta jos mies oli se mitä toinen oikeasti halusi, ei millään mitä hän teki ollut merkitystä. Sitä hän ei pystyisi toiselle antamaan, vaikka kuinka haluaisi.
Kun miehet vihdoin lähtivät, Hietanen arkailevasti mutta samalla toki varsin röyhkeästi otti nuorisoliittolaismerkin Veran puserosta itselleen, ja Vera antoi tämän tehdä sen. Kuitenkin Nina näki nyt Veran olemuksesta, ettei tämä ollut sittenkään laskenut muurejaan täysin, vaikka oli hetkeksi päästänyt Hietasen niiden sisään. Vera ei myöskään nojannut Hietasen käden kosketukseen, ei sulanut siihen niin kuin suli hänen kosketukseensa. Mielihyvä valui häneen kuin lämmin hunaja. Hän oli edelleen ainoa, joka sai nähdä toisen ilman muureja, ilman mitään ylimääräistä. Se oli hänen yksinoikeutensa. Ja hän näyttäisi Veralle, kerta toisensa jälkeen, mitä se merkitsi hänelle.
He eivät tarvinneet miehiä mihinkään. Heillä oli jotain niin paljon parempaa.
***