Work Text:
Tylsää.
Yövuorot nyt aina olivat tylsiä, mutta uusi ennätys taisi olla, että Jere oli lopen kyllästynyt jo minuutin jälkeen, matkalla pukukopista kohti hallin toista päätyä ja portaita toiseen kerrokseen.
Tylsää. Eikä hän ollut ehtinyt vielä edes vartijan kopille asti.
Jouluvalot olivat vilkkuneet iloisesti ihmisten pihoilla matkalla varastolle, mutta täällä sisätiloissa ei tietäisi joulua olevankaan, vuodenaikojen vaihtumisesta puhumattakaan. Kaikki varastohallissa oli tylsän harmaata betonia ja ruostunutta ruskeaa metallia, paria keltaista varoituskyltin muodossa olevaa valopilkkua lukuun ottamatta. Jere ei jaksanut kiinnittää niihin huomiota – samat varoitukset päivästä ja yöstä toiseen: pidä raajat rajojen sisäpuolella, älä häiritse trukkikuskeja ja plaa plaa.
Jere vartijoi ruokatarvikkeita, ei valtion salaisuuksia. Mitään kovin jännittävää ei voinut olla paikassa, jonka arvokkain esine oli tietokone suoraan ysäriltä, ja siinäkin pyöri vain yksi ohjelma.
Jere nosti kätensä kuuliaisesti tervehdykseen, kun joku harvoista yövuoron varastotyöntekijöistä heilautti hänelle kättään keräilynsä lomasta. Jeren mielestä oli oikeastaan turhaa pitää yövartijaa tällaisessa paikassa, kun mitään ei ikinä tapahtunut, työntekijät hoitivat itse hommansa ja jos joku jotain varasti, se näkyi myöhemmin inventaariossa, ei vartijoiden tekemissä satunnaistarkastuksissa. Kaksi vartijaa oli vielä suurempaa tuhlausta, mutta mitäpä Jere oli siitä valittamaan – ainakin hän sai rahaa istuskelusta, ja olipahan seuraa yön pimeinä ja tylsinä tunteina.
Jere ehti miettiä, että Veikko oli harvinaisesti myöhässä, kun ei ollut tätä pukukopilla nähnyt, ja sitten ajatus haihtui, kun Jere astui vartijan koppiin ja näki valvontapöydän ääressä istuvan jonkun aivan tuntemattoman nuoren miehen.
“Hei”, mies sanoi, pyöräyttäen tuolinsa samalla ympäri Jereä kohden. “Me ei ollakaan tavattu. Mä olen Bojan.”
Jere sai hädin tuskin muodostettua sitä yhtä ajatusta, joka hänen päähänsä vaivalla änkeytyi, ja sekin pyöri lähinnä tuntemattoman miehen ulkonäössä (mikä hymy) ja siinä, että Veikko oli tainnutkin sanoa, että joulun alla joku toinen tekisi hänen yövuoronsa (miten joku voi näyttää noin hyvältä uniform– vittu mä olen samassa pellepuvussa enkä näytä tolta).
“Moro”, Jere sai suustaan. “Jere. Sä oot vissiin mun pari seuraavan viikon ajan.”
Bojan hymyili, valo läikähti hänen hiuksissaan ja valaisi pehkon keskellä olevaa yksittäistä harmaata raitaa, ja Jere ajatteli lähes kiukustuneena, miten epäreilun hyvältä ja herttaiselta toinen näytti.
Eipähän tulisi ainakaan olemaan tylsää.
1. yö
Jere haroi hivenen epämukavana potan muotoon leikattua tukkaansa ja koetti sukia sitä taaksepäin, edes jonkin sortin edustavaan asentoon. Homma vaikutti mahdottomalta Bojaniin verrattuna; tämän ruskeat, tuuheat hiukset tuntuivat laskeutuvan täydellisesti jokaista hiussortuvaa myöten ja ilman suihkaustakaan hiuslakkaa. Bojan katseli valvomon monitoreja. Jere katseli Bojanin terävää sivuprofiilia ja nenän kaarta, ja tunsi olonsa tavallistakin kömpelömmäksi ja typerämmäksi.
Harvemmin hänelle tällaista oloa tuli kenenkään seurassa, ja vielä harvemmin kenenkään miehen seurassa. Jere tunsi olevansa kuin esiteini yläasteella: kämmenet hikosivat ja sydän takoi ihan vain siksi, että joku oli suonut hänelle kaksi sekuntia ystävällistä huomiota.
“Bojan.”
“Hm?”
“Onks törkeetä kysyä mistä päin sä olet?”
“Espoosta”, Bojan sanoi. He tuijottivat toisiaan hetken, kunnes Bojan hymähti, ja Jere rentoutui hivenen. “Vanhemmat on Serbiasta.”
“Sori, joo, siis, en mä–työnnä vaan mut alas vaikka täältä kopista jos sanon jotain tosi tyhmää. Itte asiassa sanoin jo, mun aivot joskus tekee tota, ei ehdi mukaan kun suu käy jo.”
“Okei.”
“Sori. Mä oon idiootti kun tuolla tavalla aloitin. Sun nimi oli vaan vähän erikoisempi.”
“Oudompi?”
“Ei kun just hyvä”, Jere sanoi. Bojan vilkaisi häntä, vähän pehmeämmin tällä kertaa.
“Ootko sä pitkään tehnyt vartijana hommia?” Jere lopulta kysyi, kun jotain piti sanoa hiljaisuuden rikkomiseksi.
“Vajaan vuoden, opiskelujen ohella. Kiertänyt vähän eri pisteissä.”
“Mitä sä opiskelet?”
“Sosiologiaa Helsingin yliopistossa, kolmas vuosi menossa.”
Loistavaa. Komea, fiksu ja ystävällinen. Jerellä ei ollut toivoakaan.
“Miten me ei olla osuttu samaan vuoroon aiemmin?”
“Mä teen yleensä päivävuoroa.” Bojan katsahti Jereä. “Entä sä? Kauanko oot ollut alalla?”
Jeren teki mieli valehdella ja sanoa, että teki kaverin firmassa vuoroja silloin tällöin kun musahommilta ehti, mutta valitettavasti totuus oli päinvastainen: hän oli jumittanut paikallaan elämässään jo seitsemän vuoden ajan, ajelehtinut työpaikasta, suhteesta ja sairaudesta toiseen, ja ainoa pysyvä asia viimeisen neljän vuoden ajan hänen elämässään oli ollut työ Veikon firmassa. Mistä tahansa muualta hän olisi luultavasti saanut kenkää, mutta Veikko ei joko ystävyyden tai säälin takia raaskinut potkaista Jereä pellolle, vaan kerta toisensa jälkeen huokaili, siivosi Jeren sotkujen jäljet ja antoi vielä yhden mahdollisuuden.
“Neljä vuotta, tai no, kaksi vuotta täyspäiväisesti”, Jere lopulta sanoi. “Vähän vahingossa päädyin tähän ja jäin.”
“Vahingossa?”
“No…tein hommii Gigantissa ja valokuvaajana ja sitten varastolla tuolla toisella puolella.” Jere heilautti kättään hallin puolelle. Sitä hän nyt ei ainakaan kehdannut paljastaa, että varastomiehen hommat olivat loppuneet viikon jälkeen, kun hän oli vetäissyt keräilykoneella seinää päin ja hajottanut koko vehkeen.
Jere häkeltyi, kun Bojanin silmissä näytti palavan innostuksen valo. Oli erikoista olla noin intensiivisen katseen alla.
“Valokuvaajana? Harrastatko sä sitä?”
“Öö, no, en oikeestaan. Broidilla on valokuvausfirma niin auttelin siellä.” Valo Bojanin silmissä näytti heikkenevän, eikä Jere halunnut menettää sitä, joten hän äkkiä lisäsi, vähän itsensäkin yllättäen: “Musiikki on enemmän mun juttu.”
Valo Bojanin silmissä kirkastui, ja Jere tunsi olevansa voimaton sen alla.
Yövartijan homman hyvä puoli oli siinä, että sai olla rauhassa työparin kanssa suurimman osan aikaa. Joskus Jeren työparit olivat ihan täysiä kusipäitä, joten Jere teki jopa ylimääräisiä kierroksia toimistorakennuksen puolella, ettei tarvitsisi viettää kopissa kovin paljon aikaa, mutta Bojanin seurassa hänestä tuntui, ettei kierrokselle raaskisi vielä lähteäkään. Kävi ilmi, että Bojan harrasti myös musiikkia, jopa vähän vakavammin kuin Jere, joka omaksi huvikseen hakkasi rumpuja silloin kun ehti ja kirjoitteli riimejä ja keksi rytmejä pöydän reunaa naputtamalla. Bojan osasi soittaa kitaraa, rumpuja, pianoa ja harjoitteli parhaillaan trumpetin soittoa, ja hänellä oli kasa itse sävellettyjä kappaleita takataskussaan.
Jere ei ollut jaksanut enää viime vuosina hirveästi innostua yhtään mistään eikä varsinkaan uusien ihmisten seurasta – ne kaverit, jotka eivät olleet häntä hylänneet elämän alamäen alkaessa olla pysyvä tila, saivat riittää – mutta Bojanin seurassa oli helppoa ja luontevaa olla. Hän oli erinomainen keskustelija ja johdatti Jeren niin asiantuntevasti aiheesta toiseen, että olisi voinut kuvitella tämän olevan ammattitoimittaja tai terapeutti. Jere huomasi höpöttävänsä musiikista ja itsestään enemmän kuin oli aikonutkaan, mutta Bojanin avoin olemus suorastaan kutsui siihen.
Ei ihme, että mies opiskeli sosiologiaa, kun oli ihmisistä ja yhteiskunnasta niin kiinnostunut. Jere tunsi vanhan tutun riittämättömyyden tunteen nousevan pintaan, kun hän mietti, ettei ollut tämänkään ikäisenä saanut elämäänsä käyntiin, ja Bojan taas kuulosti siltä, että oli kerennyt vaikka mitä, vaikkei ollut vielä valmistunutkaan.
“Se taitaa olla kierroksen aika”, Jere joutui lopulta keskeyttämään heidän juttutuokionsa. Oikeastaan hän ei olisi malttanut lopettaa ja olisi kuunnellut Bojania vaikka kuinka pitkään, mutta tämän hehkuvan katseen ja kiinnostuksen alla oli hankala olla, kun ei ollut mitään tarjota vastineeksi.
Bojan vilkaisi monitorin kelloa ja myöntyi; ei heillä kiire ollut, mutta tietyt reitit piti yön aikana kulkea tasaisin väliajoin, ja parempi oli hoitaa ensimmäinen kierros ajoissa kuin myöhään. Hän seurasi Jeren esimerkkiä ja nousi tämän perässä seisomaan.
Bojan otti pöydän kulmalta koppalakin ja laittoi sen päähänsä. Jere katsahti näkyä, räpäytti silmiään ja katsoi vielä varmuuden vuoksi uudestaan.
Mitä helvettiä. Miten yksi hattu teki Bojanista vielä entistä kuumemman näköisen?
Jossain Jeren aivon perukoilla käväisi myös ajatus, ettei hän edes muistanut heidän asuunsa hattua kuuluvankaan. Oli Veikko kai siitä jotain sanonut ja Jere oli sellaisen saanut työuransa alussa, mutta se oli hautautunut jonnekin pukukaapin pohjalle ajat sitten, samoihin aikoihin kuin Jeren työmoraali.
Tosin moraali nyt oli vihoviimeinen asia, mikä Jerellä oli mielessä, kun katseli Bojanin rinnan kohdalta vähän liian kireää paitaa, näppärästi solmittua solmiota (ei ollut Windsorilla tehty solmu, vaan joku monimutkaisempi) ja täydellisesti päähän asettuvaa lakkia, joka varjosti tummia silmiä ja pitkiä ripsiä juuri sopivasti.
“Mennäänkö?” Bojan huikkasi. Jere nyökkäsi, kääntyi kohti ovea, ja käveli suoraan karmia päin.
Arvokkuuden säilyttämisestä ei ollut tietoakaan (Jere oli saattanut vinkaista melko säälittävästi “ai hitto, mun olkapää!” ennen kuin oli koonnut itsensä), mutta kierroksen hän oli sentään pystynyt tekemään. Jere myös saattoi viipyä tavanomaista pidempään omalla reissullaan toimistoja tarkastamassa (ja löysi lähinnä pölypalloja), mutta koki lopulta keränneensä tarpeeksi arvokkuuden rippeitä hipsiäkseen takaisin tukikohtaan.
Bojan oli tietysti jo palannut ja istui tutulla paikallaan monitorien ääressä. Jere istuutui toiseen tuoleista, nojaten samalla vähän seinään ja irvisti, kun paine vihlaisi hänen vasenta puoltaan.
“Miten sun olkapää?” Bojan kysyi, koska tietysti hän oli vielä tarkkanäköinenkin ja perillä Jeren kehon kiputiloista.
“Kyl mä henkiin jään”, Jere sanoi. “Ei ole eka kerta, kun keho ottaa hittiä. Pari vuotta sitten piti mennä harva se kerta Jorvin kautta kotiin.”
Bojan katsoi häntä kiinnostuneena, ja Jere tajusi taas puhuneensa ohi suunsa. Ei hän varsinaisesti hävennyt tonttuilujaan – tai no, oikeastaan häpesi, koko sitä aikakautta, kun elämänhallinta oli lähtenyt täysin lapasesta ja yhdestä bissestä oli tullut nopeasti koko keissi ja yhdestä totokupongista viisitoista – mutta ei siitä nyt tarvinnut Bojanin kaltaisen kultapojan mitään tietää.
“Tuttu paikka”, Bojan yllättäen virnisti. “Tullut pari kertaa laskettua päin puuta tai kaaduttua pyörällä.”
“Mutta minkä ikäisenä?”
“Vanhempana kuin kehtaan sanoa”, Bojan sanoi silmät sikkuralla, ja Jere virnisti takaisin.
“Okei. Typerin toilailu, jonka takia oot päätynyt päivystykseen?”
“Yritin temppuilla pyörällä. Vedin vahingossa jarrut pohjaan ja lensin suoraan eteenpäin asfaltille. Hyvä ettei pää hajonnut siinä, selvisin tuurilla mustelmilla.” Bojan irvisti, ilmeisesti muistolle kivusta, ja jatkoi sitten: “Entä sä?”
“Vetäisin skidinä täysillä puuta päin pyörällä ja mursin käteni. Ei ollu ees järkevää syytä siihen, broidi vaan yllytti.” Jereä rupesi naurattamaan koko muisto, vaikka aikanaan ei ollut naurattanut ollenkaan, vaan päinvastoin kipu oli ollut sellaista, että itku siitä oli tullut. “Hetkinen, minkä ikäinen sä sitten olit?”
“Ööh. Tää saattoi tapahtua kaks vuotta sitten ja alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan.”
“Opiskelijabileet?”
“Lapsuudenkaverin läksiäiset, itse asiassa.” Bojan naurahti. “Martin muistaa aina kyllä muistuttaa mua siitä ja antoi mulle synttärilahjaksi kypärän viime vuonna.”
“Kuulostaa just siltä, mitä mun lapsuudenkaveri Jesse tekis mulle, jos samalla tavalla häröilisin. Tosin se kyllä vittuilee mulle ihan aiheettakin.”
“Ihan varmastiko?” Bojan virnisti.
“No jaa. Okei, saattaa se olla ihan aiheesta aina. Sitä paitsi mä annan sille enemmän kuin tarpeeksi materiaalia törttöilyilläni.”
Bojanilla oli kumma vaikutus häneen. Jeren suu kävi usein nopeammin kuin aivot ehtivät mukaan, mutta yleensä hänellä oli sentään jokin roti niissä jutuissa, joita hän päästeli suustaan, ja jutut olivat saman vanhan kierrätystä, kiillotusta ja koristusta, eivätkä suinkaan avautumisia hänen todellisista ajatuksistaan ja tunteistaan. Oli hämmentävää, miten parin tunnin tuntemisen perusteella Jerelle oli jo syntynyt niin lämmin ja luotettava kuva Bojanista, että hän olisi voinut melkeinpä kertoa tälle kaiken viime vuosien kurjasta kierteestä ja ajatuksista, joita hän ei kokenut voivansa edes perheelleen sanoa. Ihan niin pitkälle Jere ei sentään mennyt – kaikessa huumassa hän sentään muisti, että uusien tuttavuuksien sietokyvyilläkin oli rajansa – vaan hämmentyneenä hän vaihtoi aihetta.
“Mitä sun Spotify Wrappedissä oli?”
“En oo ihan varma, haluatko sä oikeasti tietää.”
“Kui?”
“No… Onko sellainen nimi kuin Toše Proeski tuttu?”
“Eipä oikeastaan.”
“Entäs Magnifico?”
“Arvaa kaks kertaa. Mutta kerro silti.” Bojan kohotti kulmiaan, johon Jere vain vastasi olkiaan kohauttamalla. “Ehkä mä innostun.”
Jere ei ihan innostunut Toše Proeskista tai Magnificosta, mutta Bojan intoutui (hyvin vähällä kannustamisella) soittamaan hänelle useita eri balkanilaisia artisteja ja luennoi heistä jopa niin pitkään, että yön toinen kierros meinasi jäädä väliin. Bojanin into oli hellyyttävää ja tarttuvaa, eikä Jere voinut muuta kuin tempautua siihen mukaan ja vastata omilla, hyvin erilaisilla musiikkisuosituksillaan. Jossain vaiheessa kumpikin intoutui jopa laulamaan suosikkiensa mukana, mutta onneksi heidän koppinsa oli kaukana kaikesta, ja varaston puolelle ei kuulunut heidän omintakeinen ja monikielinen karaokensa.
“Sulla on hiton hyvä ääni”, Jeren oli pakko kehaista yhden kappaleen loputtua. Bojan oli innostunut sitä laulamaan niin antaumuksella, että Jere ei ollut muuta voinut kuin istua suu auki ja toljottaa.
“Kiitos.” Bojan ei sanonut muuta, mutta tämän hehkuvista poskista ja hymystä näki, että hän arvosti kehua.
“Ihan tosissaan. Parempi kuin mitä joillain listahiteillä. Sähän sanoit tekeväs musiikkia. Esiinnytsä jossain?”
“Ei, en mä–” Bojan meni yllättäen vaikeaksi. “En.”
“No miksi hitossa et? Tolla äänellä.”
“Ei se vain äänestä ole kiinni”, Bojan mutisi.
Hm. Kultapojan pinnan alla taisi sittenkin olla vähän jotain särmää.
Jere ei ollut aikoihin kohdannut mitään yhtä kiinnostavaa.
“No jos sulta puuttuu bändistä rumpali, niin tässä olis yksi ihan paska vaihtoehto.”
Bojan hymyili vähän Jeren vitsille, mutta ei kuitenkaan lähtenyt siihen mukaan. Sen sijaan hän oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, selkeästi yrittäen vähän aihetta yhä kiertää: “Isot lavat ei taida olla mun juttu. Tai…esiintyminen niillä.”
Jere ei halunnut tökkiä turhaan selkeästi kipeää aihetta. “No. Karaokestakin voi aloittaa, jos Olympiastadion tuntuu vähän liian isolta.”
Bojan hymähti. “Ehkä se karaoke ei pöllömpi idea olis.”
“Karaoke on aina hyvä idea, jos multa kysytään. Tai kaverit ei enää kysy, koska mä aina ehdotan sitä.”
Sille Bojan oikeasti naurahti, ja hivenen surumieliseksi muuttunut tunnelma väistyi.
Aamu alkoi vähitellen sarastaa – ainakin kuvaannollisesti, koska yövuoron päättyessä kuudelta aamulla ei pimeällä taivaalla näkynyt muuta kuin kaupungin valosaastetta. Aamuvuoroon tullut vartija päästi heidät haukotellen lähtemään, ja yhä satunnaisesti jutellen he kulkivat yhdessä pukukopille. Jere vilkaisi Bojanin paidatonta rintaa, kun he hiljaisuuden vallitessa vaihtoivat vaatteensa; hän ei antanut katseensa sen enempää viipyillä, mutta sekunninkin vilkaisu riitti varmistamaan, että Bojanin täytyi treenata säännöllisesti jotakin lajia, koska tämä näytti olevan sen verran hyvässä kunnossa. Näky sai Jeren kasvot lievästi punottamaan, eikä vain siksi, että hän mietti, milloin viimeksi oli itse jaksanut salilla käydä ja kuinka palloksi hänen turvonnut vatsansa oli taas muuttunut.
Lumi narskui, kun kävelivät pihan poikki yhtä matkaa, keskustelun vähitellen hiipuessa. Jere ei keksinyt enää oikein syitä pitkittää juttelua, ja he lähestyivät uhkaavasti hänen autoaan, jolloin Jeren olisi pakko hypätä pois. Bussipysäkille asti hän ei voisi Bojania seurata eikä hän kehdannut tässä tuttavuuden vaiheessa kyytiäkään tarjota.
“Onko sulla WhatsAppia?” Jere uskaltautui kysymään.
Bojan räpäytti silmiään. “Onhan mulla.”
“Jos siis, no, haluut, niin mä voin lähettää linkin, tai, pari linkkiä…niihin biiseihin mistä juteltiin.”
“Aa! Joo!” Bojanin ilme kirkastui. “Jos sua kiinnostaa, niin voin laittaa kans linkit siihen Yugorock-soittolistaan.”
“Kyllä kiinnostaa”, Jere sanoi, eikä edes valehdellut. Bojan ja kaikki häneen liittyvä oli kiinnostavin asia, mikä Jeren elämässä oli tapahtunut vuosiin.
2. yö
Bojan ei, harvinaista kyllä, ollut yltiöystävällisestä kuorestaan huolimatta pelkkä paskanjauhaja. Hän todella lähetti lupaamansa linkin mainitsemaansa soittolistaan ja vastasi pohtivilla kommenteilla Jeren lähettämiin linkkeihin. Keskustelu ei edes sammunut siihen, kuten Jere oli vähän (etäisesti ja turhaan) pelännyt, vaan Bojan jatkoi sitä yhtä asiantuntevasti ja taitavasti kuin tosielämässäkin, vaikka Jeren viestit taas olivat huomattavasti lyhyempiä ja merkeistä suurempi osa oli emojeja kuin kirjaimia.
Heidän työvuorojaan ja edellistä keskusteluaan erotti vain vaivaiset kahdeksan tuntia, koska Jeren oli pakko nukkua jossakin välissä, mutta matkalla töihin Jere oli tavallista valppaampi ja innostuneempi eikä puolikuollut jo valmiiksi yövuorosta. Bojan oli tietysti jo kopissa kun Jere sinne saapui, ja hän jähmettyi ovelle, kun Bojan käännähti ympäri tuolissaan, samalla lailla kuin edellisenä yönä.
“Ai, kato, sä löysit jostain solmioski”, Bojan virnisti.
Jere ei keksinyt mitään kovin nokkelaa vastausta, koska oikeastaan mitään nokkelaa sanottavaa ei ollut. Hän oli tehnyt arkeologisia kaivauksia pukukaappiinsa ja löytänyt solmion sen pohjalta pahasti rytyssä. Hattua ei ollut löytynyt – Jerellä oli hämärä muistikuva, että hän olisi ehkä, mahdollisesti, vastoin kaikkia ohjeistuksia, joskus vienyt sen Halloween-bileitä varten kotiinsa, ja voi olla, että lakki oli jäänyt Tom of Vantaa -asun valitsemalle tielle jonnekin ojanpenkkaan.
Bojan katsoi häntä yhä odottavasti, ja Jere tajusi, että hänen pitäisi jotakin vastata. Aivot vain löivät tyhjää, koska mitä hän olisi edes sanonut? “Joo, sä näytit niin hyvältä täydessä varustuksessa, että tuli morkkis omasta pukeutumisesta” kuulosti älyttömältä, vaikka totta olikin.
“No joo”, Jere lopulta mutisi. “Se oli kadonnu jonnekki. Varmaan pyykkiin.”
“Hm”, Bojan sanoi. Hänen silmänsä olivat nauliintuneet Jeren kaulaan ja solmioon, ja Jere tunsi kuumuuden punottelevan poskiaan. Hän ei ollut osannut solmia sitä kaulaansa oikein, eikä aika ennen työvuoron alkua ollut riittänyt YouTuben kaiveluun, koska itse solmion löytämiseen oli mennyt niin paljon aikaa, joten hän oli lopulta hätäisesti vetänyt sen yksinkertaisimmalla osaamallaan solmulla kiinni ja laittanut kaulaansa.
“Haluutko, että mä solmin sen?”
Jeren suu aukesi hämmästyksestä, ja Bojan kiirehti lisäämään: “Tai siis, meinaan, voin näyttää miten se tehdään.”
“En mä ole noin näppärä käsistäni”, Jere sanoi, osoittaen Bojanin kaulan ympärillä olevaa eleganttia solmua, joka näytti kiertävän kolmesti itsensä ympäri. “Sotkisin vaan. Voitsä tehdä sen mun puolesta?”
“On niitä helpompiakin solmuja. Kyl mä voin opettaa.”
“Niin mutta sit me ei mätsätä”, Jere virnisti. Bojan naurahti vähän epäuskoisesti, mutta hyväksyi sitten selityksen ja nousi tuolistaan. Jere kiskoi jo valmiiksi solmion kaulastaan ja ojensi sen Bojanille, joka tarkasteli Jeren (umpi)solmua kulmat koholla.
Onneksi hän ei sentään sanonut siitä mitään, vaan purki koko solmun, suoristi sitten parhaansa mukaan solmiota vetelemällä sitä (turha toivo, edes silitysrauta ei varmaankaan olisi saanut pahimpia ryppyjä irti siitä enää) ja pujotti sitten solmion Jeren kaulan ympärille. He seisoivat kädenmitan päässä toisistaan, mutta Jerestä silti tuntui, että Bojanin kehon lämpö hohkasi hänen iholleen asti.
“Sä taidat harrastaa tätä vähän enemmänkin”, Jere sanoi sitten. Bojanin sormet solmivat monimutkaisen solmun näppärästi ja nopeasti, eivätkä Jeren silmät meinanneet pysyä mukana niiden liikkeessä.
“Mitä?” Bojanin sormet kiskaisivat solmun tiukemmalle ja liu’uttivat sen kohti Jeren kurkkua. Jere nielaisi. “Ihmisten solmimista?”
“Näköjään”, Jere sai sanotuksi. “Oot aika hyvä tässä.”
“Kiva kohde”, Bojan sanoi. Hänen silmänsä viipyilivät valmiissa solmussa eivätkä hänen kätensä Jeren iloksi lähteneet mihinkään vaan lepäsivät yhä Jeren rinnan päällä, muka solmiota suoristamassa. Bojan katsahti ripsiensä alta Jereä, ja vaikka Bojan oli kiristänyt solmion täydellisesti, Jere tunsi tukehtuvansa.
Varaston puolelta kuului kova kolahdus – romahdus, oikeastaan, sen verran kova ääni, että sitä eivät voineet jättää edes Jeren humisevat korvat huomioimatta. Hämmentyneenä hän värähti kauemmaksi Bojanista, joka antoi käsiensä valua pois Jeren rinnan päältä ja otti itsekin askeleen taaksepäin.
“Mitä vittua?” Jere mutisi. Bojan vilkaisi monitoria, huokaisi ja nappasi hatun päähänsä pöydältä.
“Parasta kai mennä tarkistamaan. Joku tais vain ajaa lavan kumoon.”
“Saatanan tunarit”, Jere huokaisi. Ei auttanut kuin karistaa asiattomat ajatukset mielestä ja seurata Bojania.
Ainakin oli hyvät näkymät, kun käveli Bojanin perässä varaston puolelle.
Yövuoroissa ei juuri muuta tekemistä ollut pakollisten tarkastuskierrosten ja muutamien satunnaistarkastuksien lisäksi, joten työparin kanssa juttelu oli suuressa roolissa. Jere oli ehtinyt hivenen pelätä, että yön kuluessa heidän jutun juurensa loppuisivat ja hyvin alkanut keskustelu sekä tosielämässä että WhatsAppissa kuolisi vaivaantuneisuuteen, mutta mistään sellaisesta ei ollut merkkiäkään. Jere alkoi totisesti rentoutua Bojanin seurassa, ja hänestä vaikutti siltä, ettei Bojankaan paljoa pidätellyt. Juttua riitti musiikin lisäksi urheiluharrastuksista (Jere oli arvannut oikein, että Bojan harrasti jotakin säännöllisesti, mutta vapaaottelua hän ei heti olisi keksinyt) ja urheilusta yleisesti (sen verran kuin kumpikaan nyt mitään seurasi, eli ei kovin paljon), elokuvista, elämästä ylipäätään ja lapsuudesta ja perheistä, mistä Jere uskaltautui jossain vaiheessa utelemaan.
Bojan suorastaan innostui, kun Jere mainitsi harrastaneensa jääkiekkoa nuorempana.
“Talviurheilu ei laskettelua lukuun ottamatta ei ole ihan mun juttu, mutta luistelemassa vois olla hauska käydä. En oo tainnut kokeilla sitten lukion”, Bojan totesi.
Hetken verran Jere näki mielessään punaposkisen Bojanin liukumassa jäällä hänen vierellään, ja sitten hän karisti mielikuvan ja äkkiä.
“No joo, ei oo kyllä tullut munkaan enää viime aikoina pelailtua.”
“Miksi ei?”
Siihen Jerellä ei ollut vastausta. Kaikki tekeminen oli vähitellen jäänyt parin viime vuoden varrella, jääkiekko yhtenä niistä. Hän kyllä kaipasi jäälle, ja ehkä siellä riehuminen olisi tehnyt hyvää elämän monotonialle.
“En itse asiassa tiiä”, hän vastasi mietteliäänä. “Ehkä sitä vois joku kerta soitella vanhoille kavereille ja kattoa, saataisko joku peli käyntiin.”
“Ehdottomasti kokeilun arvoista. Sitä paitsi sähän sanoit harrastaneesi sitä melkein ammattilaiseksi asti, ei ne taidot ihan hetkessä unohdu.”
“Ei musta ammattilaiseksi olis ollut. Mutta hauskaa puuhaa se oli.”
“Miten niin? Kuulostaa siltä että sä olit tosi hyvä.”
“No jaa”, Jere sanoi, mutta hänen kasvoillaan käväisi mielihyvä kehuista. “Liian pieni. En olis pärjännyt niiden korstojen tönittävänä, sano valkku.”
Bojan vilkaisi häntä. “Hm. Mun mielestä sä olet just sopivan kokoinen.”
“Kuin nii?”
“Pääset aikuisten laitteisiin Lintsillä ja mahdut just hyvin kainaloon.”
Jere ei mahtanut mitään; hihitys purkautui ulos hänestä ja mielihyvä läikähti hänen sisällään. Tuskin Bojan tarkoitti mitä sanoi – flirttailu tuntui olevan tälle toinen luonto – mutta sanailu hänen kanssaan tuntui mukavalta; koukuttavalta, suorastaan.
“No en mä panisi pahakseni jos olisin pari senttiä pidempi, mutta ei se mun maailmaa kaada. Sen sijaan sun fledasta mä olen kateellinen,” Jere uskaltautui sanomaan. “Mistä noin hyvät geenit saa?”
“Slovenialaista laatukäsityötä.”
“Etkö sä sanonut olevas Serbiasta?”
“Vanhemmat on Serbiasta. Mä olen Sloveniassa syntynyt.”
“Ja päädyit jotenkin Suomeen.”
“Kiitä Jugoslavian hajoamista ja sitä sekasortoa. Mun perhe muutti muutamaan otteeseen”, Bojan sanoi olankohautuksella.
Jere katseli tätä elettä lumoutuneena; tavallinen, yksinkertainen asia, jossa ei ollut mitään kummallista, ja silti Bojanin tekemänä se tuntui tanssiliikkeeltä. Tämä huomasi Jeren tuijotuksen ja vähän vinon hymyn kera kysyi: “Mitä?”
“Sä olet kyllä yks mysteerien mies, Bojan.”
Bojan hymyili. “Et sä itsekään ole hassumpi tapaus.”
“Ai. Mä luulin nimenomaan olevani hassu.”
“Aina välillä”, Bojan pärskähti.
“Vai välillä vaan? Täytyy nostaa tasoa sitten.”
Bojan oli sanomassa jotakin, mutta hänen lauseensa hukkui hälytyskellon alkavaan ulinaan. Jere hätkähti sen verran, että kavahti tuolillaan taaemmaksi, ja Bojankin hätkähti katsomaan monitoreja kipakalla liikkeellä.
“Eteläisellä portilla jotain hämminkiä.”
“Eihän täällä ikinä tapahdu mitään”, Jere sanoi hämmentyneenä. Yksi kaatunut kuormalava per yö oli yleensä maksimi – hälytys portilla oli suorastaan poikkeuksellista tapahtumarikkautta. Hän kumartui katsomaan monitoria, mutta ei nähnyt mitään kuvassa. Bojan kuittasi hälytyksen ja ulina lakkasi.
“Mennään”, hän sanoi lyhyesti, ja laittoi nyt jo vähän tutummaksi käyneellä liikkeellä lakin päähänsä. Jeren silmät seurasivat liikettä, ja hän koetti muistuttaa aivoilleen olevansa yhä töissä eikä kotona päiväunilla.
Eteläportti oli nimensä mukaisesti hallin ulkopuolella, ja erotti kadun ja rakennuksen takana sijaitsevan parkkipaikan toisistaan. Sinne oli varastohallin läpi vähän kävelymatkaa, mutta Jere tiesi maanalaisen oikoreitin, ja ohjasi Bojanin sitä kautta takapihaa kohti.
“Tällasta käytävää mä en muistanutkaan”, Bojan kommentoi, kun he pujottelivat hämärää betonikäytävää pitkin eteenpäin.
“Tuntisit sinäkin jos olisit viettänyt täällä kolmesataakuuskytviis yötä vuodest”, Jere mutisi. “Ei täällä yleensä muuta tekemistä olekaan kuin kartoittaa koko rakennus kerran yössä.”
“Onko löytynyt luurankoja kaapeista?”
“Kaappeja, mutta ei luurankoja.”
Bojan oli hetken hiljaa. “Mulla oli joku tosi hyvä vitsi kaapeista ja niiden syvyydestä, mutta antaa olla.”
“Älä nyt jätä sanomatta kun kerran aloititkin”, Jere nauroi.
“Ehkä myöhemmin”, Bojan sanoi. Hänen äänensä oli yhä lämmin, joten Jere toivoi, ettei hän jättänyt vitsiä kertomatta ainakaan siksi, että olisi pelännyt sen menevän ohitse Jereltä.
Portaita pitkin he nousivat maan tasalle, Jere edellä (ja hän saattoi keinauttaa lanteitaan portaissa ihan huvin vuoksi, ja saattoi kuulla huvittuneen tyrskähdyksen takanaan) ja Bojan perässä. Maanalainen käytävä oli ollut viileä, mutta se oli pitänyt sen verran lämpöä sisällään, että ulos astuessa hiljainen lumisade ja yön kylmyys tuntui kalsealta. Jere mutisi varmuuden vuoksi pari kirosanaa taivaltaessaan lumen läpi portille.
Ei niin yllättäen mitään kovin dramaattista ei ollut portilla tapahtumassa. Portin toiselta puolelta välkkyivät auton valot, ja pihan puolella oli joku rämpyttämässä portin avausmekanismia. Päivisin portti oli auki tai avautui liiketunnistimella, mutta keskellä yötä se oli tietysti lukittu, eikä juuri kenelläkään ollut siihen avainta, koska liikennettä ei rakennuksen tällä puolelta olisi pitänyt olla.
“Mitäs tää nyt sit on?” Jere kysäisi porttia rämpyttävältä mieheltä.
Selitys oli nopea ja tavallinen: vuoro oli loppunut töiden puutteessa lyhyeen mutta noutamaan tullut kyyti ei ollut päässytkään portista enää sisään. Huokaisten Jere avasi portin ja päästi miehen lähtemään.
“Sellainen seikkailu”, Bojan totesi, kun he lähtivät kävelemään takaisin sisätiloja kohti.
“Ei tässä vitun työssä tapahdu ikinä mitään”, Jere mutisi.
“Miten niin?” Bojan nauroi. “Ihan tarpeeksi jännitystä tässä oli mun mielestä yhdelle yölle.”
“Ai öinen kävely ja kopissa istuminen on sun mielestä kyllin jännää?”
“No”, Bojan hymähti, “Oikeassa seurassa mikä vaan on kyllin jännää.”
Jeren korvia alkoi punottaa.
Loppuyö sujui ilman sen kummempia kalabaliikkeja. Molemmat tekivät tahollaan vielä yhden kierroksen (löytämättä yhtään mitään, kaappeja tai luurankoja), mutta muutoin aika kului taas kopissa istuen ja verkkaisesti jutellen. Jereä alkoi lähes torkuttaa kopin suojissa ja Bojanin persoonallisuuden lämmössä, ja hän nytkähtikin jossain vaiheessa tuolissaan eteenpäin ennen kuin havahtui saman tien hereille.
“Olenko mä noin tylsää seuraa?” Bojan kysyi hymyillen. Jere räpytti silmiään hetken ja koetti tarkentaa katsettaan jonnekin muualle kuin Bojanin ruskeisiin nappisilmiin.
“Mm.” Jere ei keksinyt sopivaa vastausta, joka ei olisi ollut aivan liian suorasukainen. Hänellä harvemmin oli mitään filtteriä puheissaan, erityisesti väsyneenä, mutta nyt hän pelkäsi sanovansa jotain sellaista, joka olisi ylittänyt Bojanin kanssa saavutetun kaveruuden rajat, joten oli parempi jättää sanomatta.
“Jääny yöunet vähän vähiin viime aikoina”, Jere lopulta sanoi.
“Pärjäätsä kotiin asti?” Bojan kysyi. “Etkö sä ole autolla liikkeellä?”
“Joo, enköhän”, Jere haukotteli. “Ehkä ens yönä, tai siis tänään päivällä, vois koettaa vetää vähän pidemmät unet.”
“Onneks näitä yövuoroja ei kovin monta ole putkeen”, Bojan nyökytteli. “Ei pääkoppa kestäis muuten.”
“Mm.”
Se oli totta; heidän yhteinen aikansa oli käymässä vähiin. Viikon kolmas ja viimeinen yövuoro odotti, eikä sen jälkeen ollut tietoa, milloin Bojan sattuisi samaan työvuoroon Jeren kanssa. Toisin kuin Jere, hän oli sanonut kiertävänsä usein pisteestä toiseen, joten todennäköisesti tämä komennus oli ollut vain joulun alla tehty hätäratkaisu, eikä Bojan normaalisti edes tällä pisteellä tässä vuorossa olisi.
Jere ei oikein tiennyt, miten olisi asian käsitellyt, joten hän jätti sen toistaiseksi pois ajatuksistaan. Luultavasti hän rupeaisi ahdistumaan ja vatvomaan hyvin alkaneen (ystävyyden? ihastuksen?) kaverisuhteen jatkoa jossain välissä, ennen seuraavaa työvuoroa, mutta nyt hän koetti pitää paniikin pois ajatuksistaan.
“Lupaan olla ajamatta ojaan”, Jere sanoi sitten. “Et sä pääse musta ihan niin helposti eroon.”
“Hyvä niin”, Bojan vastasi. Hänen pieni hymynsä herätti Jeren lopullisesti ja sai lämmön leviämään koko kehoon.
Kotiin ajaessaan Jere tuli ajatelleeksi Bojanin kanssa käytyä keskustelua luistelusta ja jääkiekosta ja mietti, että miksiköhän hän oli ikinä edes lopettanut sen harrastuksen. Tylsistymisen takia? Ei, hän oli tuskin päässyt lajissa alkuun, ja aina tuntui olevan lisää opeteltavaa siinä. Porukan puuttumisen takiako? Ei, vaikka seuraa ei tällä hetkellä ollut, kyllä kai hän aina jonkun vanhan kaverin kautta pääsisi mukaan kokeilemaan ja sitä kautta vaikka liittymään uudelleen johonkin seuraan.
Tosiasiassa syynä oli ollut vain tylsistyminen elämään; ankeus, joka valtasi joka ikisen kolkan itsessä, pakotti kaiken hyvän ja aiemmin kiinnostavan piiloon, sai vanhat ilon aiheet tuntumaan turhilta ja uudet teennäisiltä. Enää Jerellä ei ollut yhtä huono olo kuin aikaisemmin, ja hän oli saanut takaisin hallintaansa sellaisia asioita, jotka aiemmin olivat olleet täysin retuperällä – kuten rahankäyttö ja alkoholin kittaaminen – mutta hän ei ollut vain jaksanut tai ehkä uskaltanut ottaa takaisin elämäänsä entisiä ilon aiheita.
Tuskinpa ne kuitenkaan tauosta pilalle olisivat menneet. Eikä yrittäminen nyt ainakaan huonompi vaihtoehto voinut olla kuin paikallaan pysyminen.
Kotiin päästyään Jere vatvoi asiaa pikaisen suihkun ajan. Sitten hän nieli ylpeytensä ja lähetti saman tien viestin yhdelle vanhalle pelikaverilleen ennen kuin rohkeudenpuuska katoaisi.
Kiinnostaisko kaivaa maila esiin joku kerta? 🏒
Mikäs siinä, mutta kai sä tajuat miten kaksimieliseltä toi kuulostaa , tuli vastaus piakkoin. Jere hihitti; hän ei malttanut odottaa, että voisi mainita tästä Bojanille.
Mikä outo tunne – että halusi kertoa jollekulle asioistaan.
Jere alkoi tykästyä siihen.
3. yö
WhatsApp-keskustelu heidän välillään oli suorastaan epäilyttävän hiljainen seuraavan päivän ajan, vaikka Jere jossain välissä tarkistikin, olisiko uusia viestejä tullut. Niitä ei ollut, mutta statuksesta hän näki, että myös Bojan oli hetkeä aiemmin käyttänyt sovellusta. Alkuillasta leipää mutustaessaan (muuta kaapissa ei ollut ja Jere ei jaksanut ryhtyä kokkaamaan ennen työvuoroa) Jere katsahti uudemman kerran keskustelua, ja melkein säikähti, kun Bojanin status oli nyt “paikalla”. Olo kuin kuin keksipurkilta yllätetyllä kakaralla, vaikka eihän kumpikaan heistä ollutkaan mitään väärää tehnyt.
Jerellä oli epämääräinen tunne, että samaan aikaan, kun hän tuijotti heidän kesken jäänyttä keskusteluaan, myös Bojan katseli sitä, ja tunne osoittautui oikeaksi, koska yhtäkkiä Bojan alkoi kirjoittaa jotain. Kolme pistettä pyöri chatissa pitkään, sitten pysähtyi, sitten pyöriminen alkoi uudelleen, sitten katosi taas, ja Bojan poistui linjoilta viestiä lähettämättä.
Jere laski puhelimen pöydälle ja tunsi olonsa entistä vahvemmin hihitteleväksi esiteiniksi. Mitä väliä yhdellä viestillä oli, jos he kerran näkivät kasvokkain parin tunnin kuluttua töissä?
Tosin nyt häntä epätoivoisesti kiinnosti, minkä ajatuksen Bojan oli ensin meinannut hänelle jakaa ja oli sitten vetänyt pois.
Jere oli jo valmistautumassa lähtöön, kun hänen kännykkäänsä tuli viesti. Hymyn suupieliin toi jo se, että viesti oli Bojanilta, mutta sen sisältö sai hänet naurahtamaan. Bojan oli lähettänyt hänelle absurdin meemin kahvista ja aamun tärkeydestä. Kuvassa tai sen photoshopatussa sisällössä ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta Bojanin siihen liittämä teksti oli arvokkaampi: “Minä juomassa aamukahvia kello kahdeksalta illalla 💀”
Ehkä hän ei ollutkaan ainoa henkisesti hihittelevä esiteini tässä keskustelussa. Jere napautti reaktioksi naurua ja hymyili leveästi typerälle kuvalle, vaikka kuvan sisältö ei ollutkaan se, mikä hänet hymyilemään sai.
Lunta sateli hiljalleen, kun Jere ajoi varastolle viikon viimeiseen vuoroon, ja pihoilla ja aidoissa hohtavat värikkäät jouluvalot näyttivät tavallistakin kauniimmalta. Edes varastohallin harmaus ei Jereä haitannut, ja työpaidan napitus ja solmion liu’uttaminen kaulaan kävi sekin näppärämmin kuin normaalisti.
“Huomenta”, Jere sanoi heti Bojanille koppiin päästyään. Tämä oli tietysti jo tutulla paikallaan istumassa ja kääntyi tuolissaan Jereä kohti, kun hän astui sisään.
“Iltaa”, Bojan sanoi. Hänellä oli kupillinen höyryävää kahvia edessään ja hän hymyili vähän väsyneesti. Ehkä sen meemikuvan lähettämisen tarkoituksena ei ollutkaan ollut pelkästään herätellä hiljentynyttä keskustelua.
“Kuinka mones kupillinen toi on ja oletko sä nukkunut yhtään?”
“En viitsi sanoa”, Bojan mutisi. “Ja ei tullut ihan hirveästi nukuttua tässä välissä.”
“Kaikki hyvin?”
Bojan vilkaisi häntä; kasvot olivat väsyneet, mutta silmät yhä yhtä iloiset kuin ennenkin.
“Kaikki hyvin. Joskus mä en vaan saa unta, kun ajatukset ei jätä rauhaan. Hankala nukkua sellaisessa metelissä.”
Jere nyökkäsi. “Taidan tunnistaa ton. Siis sen fiiliksen, kun pää ei vaan rauhoitu ja ei pääse omalta itseltään pakoon.”
“Just se.” Bojan näytti jopa helpottuneelta siitä, että Jere ymmärsi, mistä hän puhui. Jälleen kerran Jerellä oli tunne, että kuoren alla Bojanilla oli huomattavan paljon enemmän särmiä ja kolhuja kuin ulospäin heijastuikaan. Ehkä ajan kanssa hän olisi valmis niitä näyttämään Jerellekin.
“Mikään ei tosin voita sitä puolta vuotta, kun opiskelin kauppiksessa”, Bojan sitten jatkoi. “Ikinä ollut niin väsynyt…”
“Mitä vittua?” Jere älähti. “Sinä? Kauppiksessa?”
“Onko jotenkin vaikea uskoa, että mä sinne pääsisin?” Bojan kysyi huvittuneena.
“Ei, vaan miksi sä sinne edes menit? Ei pahalla, mutta kauppislaiset on tietynlainen ihmistyyppi, ja sä et sovi siihen lainkaan.”
“Tää kuulostaa lievästi loukkaavalta kauppislaisia kohtaan.”
“Älä huoli. Mun yks kaveri valmistui kauppiksesta, niin mulla on vittuiluluvat ihan kunnossa.”
Bojan alkoi hihittää. Muuta sanaa sille kiherrykselle, joka häneltä pääsi, ei ollut. Jereä alkoi itseäänkin hihityttää, koska Bojanin nauru tarttui häneenkin, ja tuntui voitolta saada Bojan nauramaan noin, erityisesti väsynyt ja vähän tympiintynyt Bojan.
“Vittuiluluvat”, Bojan sai sanotuksi naurunsa välistä. “Onko sulla ihan todistusta esittää niistä?”
“Ei, mut kyllä sää voit silti mulle ruumiintarkastuksen tehdä. Jos vaikka jotain löytyis. Mitään isoa et tosin tuu löytämään tuolta saumakohdasta.”
Bojania nauratti Jeren ilmeily kahta kauheammin. Jereä taas alkoi naurattaa Bojanin nauraminen ja se, kuinka pienellä vaivalla hän oli saanut hymyn houkuteltua Bojanin kasvoille.
“Ootko–ootko sä– sää –”
Bojanin lause katkesi uuteen hihitykseen, ja yhtäkkiä Jereäkin alkoi naurattaa hervottomasti. Nauramisesta ei meinannut yhtäkkiä tulla loppua, koska juuri kun Bojan oli saada hihityksensä loppumaan, hän vilkaisi Jereä, joka alkoi nauraa, ja kierros alkoi uudelleen.
“Vähän väsynyttä meininkiä”, Jere kommentoi, kun he lopulta saivat hihityksensä laantumaan. Bojan vetäisi henkeä, selvästi koettaen estää uuden naurunremakan syntymistä.
“Ehkä vähän”, Bojan totesi. “Eikä kello ole vielä puolta yötäkään.”
“Ilta on vasta nuori”, Jere nyökkäsi.
“Mä saatan tarvita lisää kahvia selvitäkseni tästä”, Bojan mutisi ja kurotti kohti kahvikuppiaan.
“Järjissäsi et ehkä pysy mun seurassa, mutta elävänä lupaan sut pitää”, Jere sanoi. Bojan pärskähti naurusta, ja samalla hänen suutaan kohti matkalla ollut kahvikuppinsa heilahti, ja rinnuksille valui kahvia.
“Ei helv–” Bojan kirosi. Jere nappasi pöydältä heti paperia ja ojensi sen Bojanille, mutta tahra ehti levitä sen verran laajalle, että paperilla pyyhkimisestä ei tuntunut olevan mitään hyötyä.
“Tää ei taida ilman pesua lähteä”, Bojan sanoi lopulta, kun luovutti pyyhkimisen suhteen. “Enkä mä nyt märässä paidassa viitsi loppuyötä istua.”
“Mitä turhia. Ota pois vaan.”
Bojan vilkaisi häntä kulmiensa alta. “Paidattomana en taida sentään täällä ruveta kulkemaan ympäriinsä.”
“Ei se huono juttu olis. Vähän rennompi etiketti vaan.”
Jere tuli ajatelleeksi, kuinka ensimmäisenä yönä oli ilmestynyt paikalle paita hädin tuskin napitettuna, ilman solmiota ja tukka pystyssä, kuin mikäkin paidaton riehuja verrattuna Bojanin täydellisen vävypojan stereotypiaan.
Bojan katsoi häntä huvittuneena ja vaikutti ajatelleen samaa. “No vähän ajattelin silloin ekana yönä, että sulla on vähän rennompi ote tohon pukeutumisetikettiin, kun paita oli lähes auki.”
“Totta kai. Kuten kunnon pahalla pojalla kuuluu olla.”
Bojan naurahti. “Vai että paha poika…”
“Anna mun nyt pitää mainettani yllä edes hetken. Ainakin siihen asti, kunnes sä näät mun kyynelehtivän Titanicille.”
“Kuka tunteeton nyt sille ei itkis?”
Bojan kävi kaikesta huolimatta (ja Jeren vitsillä – tai ei-niin-vitsillä – heitetyistä protesteista huolimatta) kuitenkin vaihtamassa päälleen uuden paidan. Luonnollisesti hänellä oli pukukaapissaan varapaita valmiina, ja Jeren iloksi se oli vielä hivenen kutistuneempi pesussa kuin Bojanin edellinen paita. Jeren mielessä käväisi, että osasiko Bojan edes pyykätä vaatteitaan oikein ja pitäisikö hänen joskus esitellä pyykkäystaitojaan tälle.
Sitten Jere potkaisi järjettömäksi käyneet ajatukset aivoistaan ja keskittyi taas hetkeksi työhönsä. Ainakin yritys oli kova, mutta valitettavasti mitään järkevää tekemistä ei ollut, ja koska juttelu Bojanin kanssa uhkasi taas lähteä aivan villeille raiteille – selvästi kahvinpuutteinen ja uninen Bojan sekä lievästi hepuloivaan tilaan vajonnut Jere oli melko katastrofaalinen yhdistelmä – tajusivat he molemmat melko nopeasti, että oli parempi tehdä illan ensimmäinen kierros hivenen aikaisemmin kuin normaalisti.
“Nähdään”, Jere sanoi kääntyessään kopin ovella eri suuntaan. Bojan nyökkäsi tälle, sormet pidellen lakin reunaa, ja Jere hymähti näylle.
Siihen ja Bojanin komeuteen oli jo melkein tottunut.
Jere kulki hitaasti käytäviä pitkin, tarkistaen joka toimiston – turhaa, mutta saipahan muuta ajateltavaa – ja koetti puskea samalla mielestään seuraavan aamun ja tyhjänä odottavan kämpän. Tunnit Bojanin kanssa valuivat vähiin, mutta täysin toivoaan Jere ei ollut menettänyt; mikäli tällä oli yhtään samanlaisia tuntemuksia heidän yhdessäolonsa tuottamasta ilosta, ei tämä yövuoro jäisi viimeiseksi kerraksi, kun he näkisivät.
Jere säpsähti, kun radiopuhelin hänen lanteillaan äkkiä värähti henkiin ja Bojanin ääni kaikui yhtäkkiä käytävässä.
“Jere, tuutko tänne. A-siipi, eka kerros, taukotila.”
Bojan ei kuulostanut mitenkään hätääntyneeltä, mutta Jeren sydän alkoi silti hakata lievästi nopeammin. Jere nappasi radiopuhelimen äkkiä kouraansa ja vastasi.
“Häh? Miksi?”
“Tule nyt vaan tänne.”
“Yleensä mä tulen käskystä ihan toisenlaisissa olosuhteissa”, Jere sanoi, ja häpesi sitten itseään ja koko olemassaoloaan kuten kuului.
“Tule nyt kuitenkin”, Bojanin vastaus rahisi radiopuhelimesta. Hän selvästi pidätteli naurua. “Katotaan sitä toisenlaista olosuhdetta myöhemmin.”
Portaita alaspäin laskeutuessaan Jere mietti, miksei ikinä osannut pitää sitä kuuluisaa filtteriä aivojen ja suun välillä paikoillaan, vaan se tuntui jatkuvasti irtoavan koneistosta ja lähtevän omille teilleen. Onneksi Bojan ei ollut vaikuttanut vaivautuvan hänen suunsoitostaan, vaan oli tainnut ottaa sen jopa hyvillään vastaan.
Taukotilassa oli kaikkia odotuksia vastoin täydet valot päällä, ja tilan keskimmäinen, valtava pöytä ei ollut autioitunut kuten tavallisesti kolmelta yöllä, vaan siellä istui kaksi siivoojaa valtavan torttukasan, glögikannun ja piparitarjoilun ääressä. He näyttivät vähän yllätetyiltä, kun Jere asteli sisään, ja ihmekös tuo, koska yöllä ei kenenkään olisi pitänyt viettää taukojaan tässä tilassa, vaan toisessa, paljon pienemmässä taukotilassa, jossa ei ollut keittiötä. Ilmassa leijui hento torttutaikinan tuoksu, josta oli helppo päätellä, että siivojaparivaljakko oli ottanut ilmeisesti ylimääräisen ja oman leivontatauon työnteon lomassa.
Bojan seisoi pöydän vieressä huvittuneen näköisenä. Hän oli ilmiselvästi kerennyt jo jututtaa siivoojia ja jopa tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, koska Jereen he suhtautuivat huomattavasti varautuneemmin.
“Tulithan sä lopulta”, Bojan sanoi. Hänen virneensä ei onneksi paljastanut sen enempää heidän aiemmasta keskustelustaan. “Täällä olis kuulemma pieni öinen jouluateria tarjolla. Kunhan ei vaan kerrota muille.”
Jere vilkaisi torttukasaa ja siivoojien hivenen syyllisiä kasvoja.
“Jos sitä glögiä riittää mullekin, niin lupaan olla näkemättä yhtikäs mitään.”
Yön ensimmäinen kierros hivenen venähti, ja lopulta Bojan ja Jere päätyivät palaamaan koppiinsa yhtä matkaa ja kantaen eväänä kumpikin muutamaa torttua, piparia ja glögimukillista. Jereä huvitti, kuinka kuukausiin ei ollut yövuoroissa tapahtunut yhtikäs mitään, ja nyt Bojanin saavuttua hänen oli pitänyt rampata rakennuksessa edestakaisin useammin kuin aikoihin, eikä suinkaan siksi, että hän olisi halunnut vältellä kopissa oloa.
“Täytyy kyllä sanoa, että aika on mennyt vähän rattoisammin täällä kun on seuraa”, Jere sanoi. He olivat asettautuneet takaisin tutuille paikoilleen monitorien ääreen, mutta levittäneet nyt saaliinsa pöydälle. Bojan murusti hitaasti ties kuinka monetta pipariaan, mutta Jere antoi tämän syödä ne mielellään, koska Bojan oli antanut glögimukinsa Jerelle ja vaihtanut itse veteen.
“Sama”, Bojan sanoi. He katselivat toisiaan mukiensa ylitse. “Aina välillä nää yövuorot tuntuu loppumattomilta. Yhdeltä pitkältä yöltä.”
“Varsinkin kun saman naaman kanssa joutuu aikaa viettämään.”
“Mm.”
“Vähän niin kuin maailman pisimmät ekat treffit”, Jere tokaisi, ihan vain kepillä jäätä kokeillakseen. Hänen ilokseen Bojan vastasi lausahdukseen samalla mitalla.
“Miten niin ekat? Enkö mä ansainnutkaan toisia?”
“No kun mä luulin, että me edettiin tapailuvaiheeseen jo tokana yönä.”
“Mitä, ollaanko me nyt sitten kolmantena yönä jo kihloissa?”
“Ootas nyt sen verran että mä kysyn.”
“Kysy sitten”, Bojan sanoi. Jere katsahti tämän kutsuvaa hymyä, mietti itseään, vähän surullista olemustaan ja sitä, kuinka paljon helpompaa hänen oli ollut hengittää parina viime yönä ja kuinka hän oli innostanut itsensä taas kiinnostumaan maailmasta, kuinka Bojan oli tuntunut vastaavan samalla innolla, ja päätti sitten, että kokeilematta hän ei jättäisi.
“Haluisitsää lähteä joku kerta ulos mun kanssa?” Jere kysyi.
Bojanin kasvoille levisi leveä hymy, ja pienetkin epäilykset haihtuivat Jeren mielestä. “Vain jos sää lähdet mun kanssa joku kerta karaokea laulamaan.”
“Lähden”, Jere sanoi heti. “Vaikka heti. Tosin mä haluan edelleen kuulla myös sun omaa musaa.”
“No…sitä saat vähän odottaa”, Bojan sanoi, kerrankin vähän ujona.
Jere virnisti. “Sä olet tehnyt musta biisin, eiks ni?”
“En suinkaan.”
“Oletpa.”
“Ei se ole biisi vielä. Vasta aihio.”
“Mitä mä sanoin! Sä olet tehnyt musta biisin!”
“Tällä menolla saat odottaa sen kuulemista alttarille asti”, Bojan mutisi, ja näytti sitten häkeltyneeltä omista sanoistaan.
“Käydään nyt eka niillä treffeillä”, Jere sanoi, ja Bojan pärskähti. “Voidaan valita sormukset ens viikolla. Sopivasti joulun jälkeen, saadaan alella.”
“Älä”, Bojan nauroi.
“Onneks sulla onkin jo puku hääjuhlia varten, ihan lakkia myöten. Ja saat solmia munkin solmion.”
“Mihinköhän mä nyt olen suostunut”, Bojan nauroi.
“Elämäsi parhaimpaan ideaan”, Jere sanoi. Bojan pyöritti päätään huvittuneena, ja tarrasi sitten äkisti Jereä solmiosta ja kiskaisi tämän lähelleen. Glögitahrat Jeren huulilla saivat kyytiä, ja Jere ei sen enempää suostuttelua tarvinnut.
Loput yön kierrokset jäivät tekemättä, mutta ainakin Jere olisi osannut kirjoittaa tarkan kuvauksen Bojanin kasvojen, kaulan ja kielen muodosta, jos siitä olisi raporttia pyydetty. Tosin Veikon henkisen tasapainon onneksi – kukaan ei kysynyt.