Work Text:
Usein Harrylta kysyttiin, mitä hän näki Lunassa. Suoraan, noin vain kesken keskustelun. Toisinaan jopa Hermione kyseenalaisti suhteen järkevyyden — ei suoraan sanoilla vaan ilmeillä. Pienillä vähättelevillä eleillä.
Harry ei ollut kuullakseen eikä nähdäkseen tai ei ainakaan välittänyt, koska unohti kiistelyn Lunan seuraavan hymyn koittaessa, jo ennenkin. Sillä Luna oli kuin aurinko, joka lämmitti, korvensi, helli ja jota Harry saattoi palvoa. Toisin kuin aurinkoon, Lunaan pystyi katsomaan suoraan — ja sen Harry tekikin. Usein ja alati.
"Tunnen silmäsi selässäni", Luna sanoi leijuttaessaan astioita kaappiin.
"Ja pakaroillasi ja reisilläsi ja säärilläsi. Unohdin polvet!" Harry vastasi ja leyhäytti Lunan kesämekon helmaa ylemmäs.
Ja Luna nauroi estoitta, antaumuksella, kuin ei koskaan ennen ja siltikin samalla tavoin kuin aina, lapsesta saakka. Siinä olikin Lunan olemus kiteytettynä: samalla tavoin kuin lapsesta saakka. Hän ei nöyrtynyt ajalle eikä iälle, vaan eli jokaisen päivänsä kuin viimeisen. Hän ei horjunut mielipiteissään, mutta otti vastaan uutta tietoa, muokkasi sen omaan tietämykseensä niin sujuvasti, ettei saumoja erottanut.
"Plagioija", tuhahti kerran Hermione. Luna heilautti hellehattuaan ja kertoi vakavin ilmein, kuinka kaikki on kaikessa ja kaikilla, miten tietoa voisi omistaa kun ei maailmaakaan? Eikä asiasta enää puhuttu.
"Tule tänne", Harry aneli maatessaan vuoteella halkeilevin huulin. "Mettä, Luna, mettä."
Lunan huulet kiiltelivät kauniina ja kosteina. "Kuten haluat." Ja hän antoi Harryn juoda huuliltaan nektaria, ambrosiaa, huumaavaa kuumaa kultaa, keltaista kuin hunaja ja makeaa kuin mansikka. Harry humaltui jälleen kerran, uudestaan ja aina, eikä koskaan tahtonutkaan selvitä. Sillä ei ollut seuraavaa päivää ilman Lunaa, joten ei ollut seuraavaa päivää ilman mettä. Ja mitä ei ollut, sitä ei tarvinnut murehtia.
Kesämekon helma sujahti kepeästi Lunan pään ylitse ja laskeutui hivenen polvien alle. "Lepää sinä vielä, leivon meille uutisleivän. Limpit ovat kai jo palanneet joelle, käydään katsomassa illemmalla. Ne säikkyvät suoraa aurinkoa."
Ja Harry jäi lepäämään ja katsomaan Lunan selkää, pakaroita, reisiä, sääriä. Hän ihaili omaa aurinkoaan eikä miettinyt, mitä oli tehnyt aiemmin. Sillä ei ollut eilistä, joten ei menneisyyttäkään. Ei ilman kultaista Lunaa. Ja mitä ei ollut, sitä ei tarvinnut murehtia.