Work Text:
Oletkos kuullut Teyvatin tontuista? Noista pienistä, touhukkaista hiippalakeista, joiden touhut lienevät salaisuus suurimmalle osalle väestä. Etkö ole? On siis aika kertoa sinulle pienen pieni salaisuus. Aivan pikkiriikkinen vain. Olethan valmis säilyttämään sen kuin lapsuuden salaisuuksistasi rakkaimman? Tämä on tarina pienestä pojasta, joka tapasi tontun, ehkä kummallisimman niistä kaikista.
Aloitetaanpas niistä tontuista. Niihin saattaa törmätä eri puolilla Teyvattia, mutta eniten heitä asustaa Nod-Krain ja Mondstadtin alueilla. Saatat miettiä, miksi näin on. Nod-Krai nyt on poikkeuksellinen satujen ja tarujen risteymäkohta, kummallisuuksia on niin vallan paljon, etteivät ne ole enää kummallisia ollenkaan. Mondstadt taas….sanotaan, vaikka ettei pienten vipeltäjien juomaerikoisuuksien mieltymystä voi aliarvioida.
Mondstadt on siis paikka, jossa tontut viihtyvät. Mutta tietääkö kukaan näistä pienistä otuksista sielläkään? Harvat tietävät. Monet heistä, jotka joskus tiesivät, ovat maailmamme jättäneet tai sitten syystä tai toisesta vain unohtaneet. Mutta kyllä edelleen heidät tunteviakin kulkee Teyvatin taivaan alla. Tästä pääsemmekin tarinamme päähenkilöön. Poikaan, joka kerran kauan sitten auttoi tonttua, ansaiten näin hippusen taikuutta mukana kannettavakseen.
Thoma oli aina ollut välittävä ja ystävällinen lapsi. Jos joku tarvitsi apua, hän oli paikalla hetkessä. Tuonakin päivänä jostain syystä hän osasi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan täysin vahingossa. Hän oli kävellyt ympäriinsä katsellen ympäriinsä jo tovin. Thomalla ei ollut mitään tehtävää kotona odottamassa; ei naapurin aidan korjausta, ei pyykkien pesua, ei yhtään mitään. Oli siis varsin mainio aika etsiä jotain puuhasteltavaa.
Hänen ei tarvinnutkaan vaeltaa kovin kauas ennen kuin hän kuuli epämääräistä ähellystä jostain läheltä. Thoma katseli ympäriinsä. Mistä ihmeestä mahtoi moinen ääni kuulua? Hetken ihmeteltyään hän ymmärsi kääntää katseensa vähän matkan päässä olevan kumpareen viereen. Siellä hän näki pientä liikettä ja kuuli erilaisia epätoivoiselta kuulostavia ääniä. Jonkin sortin otus pyöri kumpareen läheisyydessä; pakkohan sitä oli mennä lähemmäs, vaikka kovin kummalliselta tuo pieni ääntelevä otus vaikuttikin. Thoma lähestyi otusta huomaten, että kyseessä toden totta oli hyvin kummallinen otus. Pitkä hiippa sekä parta, nuttunsa punavihertävä, kenkänsä kovin suipot. Ääni, joka tuosta otuksesta lähti, oli uskomattoman möreä. Otus kierteli kumparetta ympäri ämpäri, aivan kuin etsien jotakin. Thoman ollessa aivan lähellä otus säpsähti huomatessaan jonkun tulleen lähelle.
“Mitäs lie teikäläinenkin siinä toljottaa, eikös pienihmiset osaa antaa tontun etsiä rauhassa! tuhahti otus.
“Anteeksi! Tarkoituksenani ei ollut häiritä. Ihmettelin vain, josko olisitte apua tarvinneet. Vaikutitte niin kovin kiireiseltä puuhassanne.
“Vai kiireiseltä! Ikinä ei sitten koskaan tämän tai tuon taivaan alla ole kukaan niin kiireinen ollut kuin tämä tonttu tässä!
“Näin ajattelinkin, herra….Tonttu?” Thoma sanoi epävarmasti. “Tarvinnette siis apua?”
“Ja mitähän apuja pienihminen muka osaisi tälle tontulle antaa! Tiellä vain olisi!
“Selvästi olette hukanneet jotakin. Ai niin! Nimeni on Thoma, olen kotoisin vähän matkan päästä täältä, tuolta suuresta kaupungista. Minut tunnetaan hyvänä apulaisena. Varmaankin teidänkin kaltaisenne saattaisi minusta saada apua.”
“Vai hyvänä apulaisena….kaipa sitä saattaisi onneansa koittaa, vaikka onni tuntuu hylänneen tämän tontun….. Tilanne ei paljon kehnommaksi voisi muuttua, epäilen sen olevan jopa mahdotonta.” totesi tonttu.
“Tämä tonttu on onnistunut hukkaamaan vuoden työnsä.”
“Työnne?”
“Kyllä. Koko vuoden onni yhdelle ihmiselle kadonnut kuin tähtipöly taivaaseen.”
“Onni???”
“Kylläpäs te pienihmiset toistelette asioita. Tiedätkös, jokaisella tontulla on aina yhden ihmisen vuoden onni vastuullaan, ja nyt se on kadonnut. En millään muista, miltä se näyttää. Katsos, onnessa on se kurjuus, että sitä ei saa päästää silmistään. Muuten se juosta kipittää karkuun hetkessä.”
“Onpas kyllä erikoista. En tiennyt, että onnen voi nähdä. Tai ylipäänsä sen olevan jotain, jonka voi kadottaa” Thoma sanoi mietteliäästi.
“Voi sinä hölmö pienihminen! Totta kai voi! Sitä tarvitsee varjella kaikin keinoin, ettei se katoa!”
Thoma vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kunnes hän vaikutti oivaltaneensa jotain.
“Tiesittekö, herra Tonttu, minun äitini on puhunut monesti onnesta. Miten sitä ei kannata etsiä, koska se on jo täällä. Luulen, että nyt on kyse samanlaisesta tilanteesta. Emme löydä sitä, mutta se on jo täällä.”
“Vai niin….no mitenkähän saamme sen kiinni…”
“Minusta tuntuu, että voisimme kokeilla tapaa, jolla itse aina onnistun olemaan onnellinen. Äiti opetti sen. Jos on onnellinen, luulisin onnen löytyvän.”
“No mitäpäs teemme, pienihminen Thoma?”
“Suljemme silmät, vedämme syvään henkeä ja avaamme silmät. Sitten valitsemme asian, joka juuri tässä hetkessä on rakkain asia, jonka näemme. Siinä on sen hetken onni. Näin minun äitini aina sanoo.”
Näin tonttu ja Thoma sitten tekivät. Sulkivat silmät, vetivät syvään henkeä ja avasivat silmät. Ei kestänyt kauan, kun tonttu kaivoi taskuaan, josta oli ruvennu tuikkimaan pieni valo. Siellähän se onni oli, piiloutuneena tontun suosikkinutun taskun pohjalle.
“Kas kummaa, niimpä olikin….mitenköhän sitä onnistuin unohtamaan, miten onnen löytää….. Kiitos, pienihminen Thoma. Nyt kiireen vilkkaa viemään onni oikealle ihmiselle.” tonttu sanoi ja lähti kipittämään tietä pitkin, kunnes yhtäkkiä katosi näkyvistä.
Thoma jäi seisomaan ja katsomaan hetkeksi paikkaa, jossa tonttu oli kadonnut. Hän ajatteli tilanteen olleen varsin kummallinen, mutta eipä tonttua ja kadonnutta onnea kummallisempaa luultavasti edes ole. Ja tiedättekö, mikä oli kaikista kummallisinta? Tästä päivästä lähtien Thoma pystyi aina kaivamaan pienen säihkyvän onnen hetken taskustaan. Kaipa pieni tonttu oli ajatellut Thoman ansaitsevan myös nähdä sen onnen, jota hän antoi niin usein myös muille.
Niin, alussa kerroin salaisuudesta. Haluat siis edelleen tietää sen? No minäpä kerron. Tonttujen onnen jakaminen on siis hieman epävarmaa puuhaa, pienet touhottajat saattavat välillä hukata juuri sinun omasi matkalla. Mutta älä kuitenkaan menetä uskoasi, kyllä onnesi lopulta perille löytää. Se saattaa vain tarvita pientä toimitusapua, Thomalta tai joltakulta toiselta.