Work Text:
"Minä näin unen viime yönä."
He makoilevat auringon valossa. Vartija nostaa päätänsä. Hänen poskikarvansa heilahtavat kevyesti, kun hän vilkaisee Aurinkokissaa.
"Toki."
"Siinä unessa olin metsässä, ja Vartija, puut puhuivat. Ne puhuivat minulle ja minä ymmärsin mitä ne sanoivat."
Aurinkokissa tuijottaa häntä pitkään. "Hänkin oli siellä. Ja Hänen jälkeensä kukaan ei sanonut mitään."
Hän on vaiti, ja hänen katseensa kääntyy muualle, välttäen Vartijaa. Vartija odottaa, onko hänellä jotain muuta sanottavaa, ennen kuin hänkin asettuu taas uudelleen.
Syvä hiljaisuus vaipuu heidän välilleen, kuin lempeä peitto heidän päällään. Se painaa hänen selkäänsä, puristuen hänen ympärilleen kuin äiti rutistaa vastasyntynyttään uhkan lähestyessä.
Hän on jo tottunut siihen.
"Mikset sinä päästänyt minua?"
Vartija hätkähtää. Hän kääntyy kohti Aurinkokissaa, joka tuijottaa metsään.
"Mitä sinä tarkoitat?" Hän kysyy, nousten ylös. Aurinkokissa on myös noussut istumaan.
"Mikset sinä päästänyt minua?"
Hän huokaisee syvään. "Aurinkokissa, sinä tiedät etten minä voi-"
"MIKSET SINÄ PÄÄSTÄNYT MINUA?"
Aurinkokissa kääntyy, hänen kasvonsa kärpästen peitossa. Vartija kavahtaa, mutta hänen selkänsä törmää seinään. Hän voi vain katsoa, kun Aurinkokissa kohoaa hänen ylleen.
"SINÄ ET PELASTANUT KETÄÄN! SINÄ TUOMITSIT MEIDÄT TUHOON!! HÄN EI RAKASTA MEITÄ!"
Hänen piirteensä sulavat pois, ja Vartija näkee kun Hän ottaa Aurinkokissan paikan, hehkuen myrkyllistä ilmaa kun hän on muuttuu, jättämättä mitään jälkeen.
Hän syöksyy hänen päällensä syöden hänen olemuksensa kun hän taistelee elämästään joka on jo mennyttä ja-
"Hei!"
Vanhempi vartija hätkähtää hereille, melkein iskien kyntensä Häneen ennen kuin hän hahmottaa Kuutamon naaman melkein kiinni hänessä.
"Sä sähisit ihan kauheen kovaa," hän moittii, hymy ulottuen miltein korvasta korvaan, "Ratamo heräs melkein, ja se ei ois ollut yhtään hauskaa."
Vanhempi vartija vetää syvään henkeä, rauhoittaen itsensä. Hän vetää kyntensä piiloon.
"Kuutamo! Varas! Aika metsästää!" Yöhopean ääni kiirii talon toiselta puolen. Kuutamo hihkaisee hänenkin puolestaan heidän tulevan. Hän itse katsahtaa ulos rikkinäisestä ikkunasta.
Aurinkokissa tuijottaa takaisin.
Vanhempi vartija on tottunut verkkaiseen elämään. Hirviöt eksyvät harvoin Hänen maillensa, ja suurin asia, jota hänen piti pitää kurissa, oli hänen Aurinkokissansa.
Yöhopean yhdyskunnassa verkkaisuus on harvinaisempaa, eritoten koska saalis on kovin vähäistä. Vanhempi vartija joutuu useammin kuin koskaan lähtemään metsään, kaikkien äänien keskelle Kuutamon turvaksi. Vanhempi vartija ei kuitenkaan valita. Rutiini on parempi kuin tyhjäntoimittajuus, keskeytetty vain Aurinkopäivän Aattojen avulla.
Hän ei ole varma olisiko hän ollut kykenevä suomaan lapsia Hänelle.
Etenkään hänen jälkeen.
Vanhempi vartija on alkanut pitää tästä uudesta elämästään. Kuutamo on mukavaa seuraa, vaikkakin hän on hyvin outo verrattuna Vanhempaan Vartijaan, jonka kanssa hän tapasi viettää aikaa. Kuutamo on avoin. Eläväinen. Vanhempi vartija ei tiedä miten hän voi olla näin elossa, eläessään näissä oloissa. Mutta hän on alkanut ymmärtää.
Vanhemman Vartijan sanat olivat aina Hänestä. Kuutamon ovat elämästä. Rempseästä selviytymisestä, ankarasta taistelusta luonnonvoimia vastaan.
Vanhempi vartija eli Hänen tuudituksessa, tietämätön tästä kaikesta. Tästä elämästä jota Kuutamon rintakehästä pursuaa, loppumaton tanssi luonnon kanssa.
Ehkä hänkin voisi oppia tämän oudon taidon.
Hän pysähtyy, pudottaen päästäisen Kuutamo oli päässyt yllättämään kun suuri narina yllättää hänet. Hän tuijottaa, etsien sitä eläintä, joka päästi tuon uuden karmivan äänen, mutta heidän ympärillään ei ole ketään.
"Mikä tuo ääni on?"
Kuutamo lakkaa jäljittämästä heidän seuraavaa saalista ja pysähtyy, katsahtaen häneen kuin hän olisi kysynyt miten he hengittävät. Hän seisoo aloillaan, ja sitten tuo suuri mongerrus toistuu, yllättäen hänet.
Kuutamon katse kirkastuu. "Aa, sä tarkoitat puita!"
Kuutamo katsoo ympärilleen, kuin hänen vastauksensa olisi paljastanut kaiken.
"Puita." Hän tuijottaa Kuutamoa.
"Ne kuiskii meidän salaisuuksia! Sun pitää vaan osata kuunnella," hän nauraa, ja kallistaa korvaansa, "Ne sanovat… että sä oot pelottava!"
Vanhempi vartija naurahtaa, "Toivottavasti ne eivät kerro enempää."
"Eii… eiku ootas," Kuutamo pysähtyy, kuin keskittyen erityisesti, "Ne sanoo et sä… kutiat!"
Kuutamo ponkaisee häntä vasten, ja hän humoristisesti kaatuu, kun Kuutamo työntää päänsä häneen kiinni. Hän yrittää protestoida, mutta Kuutamo ottaa sen vain haasteena ja yrittää kahta kauheammin.
Ei kestä kauan ennen kuin he molemmat ovat naurun partaalla, Kuutamo käpertyneenä maahan mihin hän on painanut hänet puolustautuakseen pienemmän kissa yrityksiltä. Mutta Kuutamo vain hihittää hysteerisesti, huitoen häntä. Lopulta hän antaa periksi, vajoten samoin maaperän syleilyyn.
Kun he viimein rauhoittuvat, kumpikaan heistä ei nouse samantien. He jäävät maahan, Vanhemman vartijan poskikarvat kastuen, mutta hän ei välitä. Hän tuijottaa taivasta, hieman vinksahtanutta ja kylmää.
Ei lainkaan kuin Hänen kattonsa heidän yllään.
"No?"
"Mitä?" Hän katsahtaa hänen puoleensa.
"Mitä ne sanoo sulle?"
Hän katsahtaa taivaalle.
"Sinä olet valehteleva… kiusankappale?"
Kuutamon nauru raikaa puiden lomassa, "Eieiei, sä teet tän ihan väärin! Ei tuo ole mikään salaisuus!"
Hän ponkaisee pystyyn, jääden odottamaan häntä. Hän pyöräyttää silmiään, mutta nousee silti. Heti kun hän on päässyt istumaan, Kuutamo änkee hänen viereensä.
"Noni, kuuntele! Kuule kuinka ne puhuu."
Vanhempi vartija vilkaisee häntä, mutta huokaisten hän kääntää korvansa kohti metsää.
Ensiksi hän ei havaitse mitään erilaista. Hän kuulee lehtien kahinan, joka niin outoa kuin onkin ei ole enää niin vierasta. Ja viimein hän melkein kuulee sen, kunnes jokin osuu hänen silmäänsä, tunkien hänen päähänsä ja kietoutuen sinne.
Hänen hymynsä hiipuu.
"Olit oikeassa," hänen suustaan livahtaa, ja Kuutamo töytäisee häntä leikillisesti.
"Mitäs minä sanoin?"
Sitten hän lähtee seuraamaan taas jälkeä, mutta Mesi seisoo vielä kuin liimattuna paikallaan kun hän tuijottaa metsää.
Aurinkokissan tyhjät silmät tuijottavat takaisin. Hänen olemuksensa saastuttaa ilman.
Hän tuijottaa hohkaavaa jalopeuran kitaa edessään. Se kietoutuu hänen keuhkojensa ympärille, puristaen viimeisenkin elinvoiman niistä. Hän katsoo alas ja näkee loistavan valon hänen rintakehästään.
Hän herää, ja katsoessaan horisonttiin hän näkee sen samaisen loisteen kiirivän metsästä, sieltä mistä yhtään ääntä ei kuulu.
Hän pysyy visusti siellä, missä puut kertovat tarinoitaan.
Hän riivaa häntä, kuin kirous olisi laskettu hänen ylleen. Hän polttaa häntä.
Kuutamo ei ole enää se, joka leikkisästi huitoo häntä hänen allaan. Kuutamon hymy sulaa hänen tyhjyyteen.
Hän hymyilee, vaikka Hän seuraa häntä kuin kuolema seuraa haavoittunutta.
Aurinkokissa lahoaa hänen silmiensä edessä.
He ovat matkalla takaisin, kun Yöhopea alkaa kiinnittää huomiota häneen.
He ovat pitämässä taukoa, ja hän huomaa uusimman seurueen jäsenen harhailemassa kovin eksyneenä, kuin pökertynyt rastas, jonka selkään on helppo hypätä.
Yöhopea ei voi kuin huokaista, ja astella hänen eteensä. Hän pysähtyy, kuin unesta herännyt,
"Var- äh, Mesi, sehän olihan se nimi jonka työ otit," Yöhopea asettuu aloilleen. Hän katsoo, kuinka nuorempi seisoo kovin epävarmana siitä, mitä hänen pitäisi tehdä.
Hän tuhahtaa, "Istu nyt hyvä nainen äläkä vain toljota kuin mikäkin moukka. Ei tässä ole vuotta aikaa tuhlata."
Mesi saa viimein kiinni erittäin huomattavasta punaisesta langasta ja istuutuu.
"Älä huoli Kuutamon miellyttämisestä, tuo tyttö on vain hieman hupsahtanut päästä. Hyvä sydän, mutta ei hän vielä maailmasta tiedä tarpeeksi," hän katsoo Mesiä, joka istuu kuin hän olisi vartiossa.
"En minä huolinutkaan," Mesi torjuu, välttäen hänen silmiään, "Hän on hyvää seuraa, jos siitä olet huolissasi."
"Pah! Hyvää seuraa kyllä, en minä siitä huoli," hän tuijottaa tiiviisti häntä, "Sinusta minä huolin! Tulit Pedon Pesästä, se tässä on huolenaihe. Olet ollut hyvä apu, pedot ovat pysyneet kaukana, mutta silmissäsi on se sama kiilto, jonka näin jokaisen silmissä, joka on tuijottanut Pedon Pesää liikaa."
Mesi on mykistynyt. Yöhopea ei anna sen pysäyttää häntä.
"Ole varovainen, Mesi. Koska vaikka Kuutamo on sellainen kuin hän on, vaikka hän onkin jo karaistunut, en anna hänen vielä paatua maailmalle niin kuin minun piti. Ja jos sinulla on järkeä pientäkään ripausta päässä et sinäkään."
Mesi on hiljaa, ja lopulta nyökäten hän nousee ja lähtee kohti Kuutamoa. Kuutamo huomaa hänet ja kovin kovaan ääneen hän alkaa taas keskustella, saaden Mesin naurahtamaan pehmeästi, mutta hänen äänessä on kolho särö, josta vuotaa mätää.
Yöhopea ei ole lainkaan yllättynyt kun Mesin silmät eivät täysin kohtaa Kuutamon omia, tuijottaen suoraan Pedon Pesään.
Yöhopea ei ole lainkaan yllättynyt, kun Kuutamo herättää hänet, kyyneleet valuen vuolaina ja hänen äänensä vapisevana.
Yöhopea ei ole ollut yllättynyt enää pitkään aikaan.
Mesi marssii kohti sairalloisena hohtavaa pesäkettä.
Hän tuntee Hänet jo ilmassa. Se on viettelevä tuoksu, joka kulkee suoraan hänen kalloonsa. Mesi antaa sen soljua hänen ohitsensa, kun hän tuijottaa Hänen loistetta.
Hän tulee, ja leikkaa sen ulos hänestä. Se ei tule selviämään. Ehkei hänkään.
Mesi ei aio kuolla. Mutta jos se on se, mitä hänen pitää tehdä, jotta Hän kuolee, hän hyväksyy sen. Viiman vuoksi.
Mesi toivoo, etteivät puut kerro enempää hänen salaisuuksiaan Kuutamolle.
Puut hiljenevät hänen ympärillänsä, ja hän painaa korvansa niskaan, kun hän puskee näkymättömien muurien läpi. Ilma hänen ympärillään hidastuu, muuttuen aina vain painavammaksi, ja hän kykenee maistamaan Hänen olemuksensa, joka tihkuu kuin pihka puista, valuen niiden oksia pitkin, eloisasti kuin kyykäärmeet. Se sama voima tihkuu hänen turkkinsa läpi, imeytyen hänen sisuksiinsa, vastaanottaen hänet takaisin syleilyynsä, oi, ihana kun tulit takaisin, ethän jätä meitä enää koskaan.
Ethän?
Sitten Hän nielaisee hänet sisäänsä, jättäen jälkeensä vain syvän hiljaisuuden. Hän jatkaa kulkuaan mykässä metsässä, kohti hänen kehtoaan.
Hän voi kokea vain syvän kiitollisuuden, etteivät mykät osaa puhua.
Hän juoksee, vain sammal käpäliensä alla. Hänen hajuaistinsa on kuorrutettu verellä, joka valuu vuolaasti hänen kasvojaan pitkin. Joka askel on tuskaa, jota hän ei voi paeta, aina hänen silmiensä edessä.
Hän ei näe.
Hän ei näe mitään.
Hän tuntee yhä kuinka Vartijan hampaat uppoutuvat hänen lihaansa, tunkeutuen hänen sielunsa syövereihin ja hän repäisee, voitokkaasti tässä kirotussa oravanpyörässä.
Sillä vaikka hän kuinka yritti, hän epäonnistui.
Hän elää.
Kuutamon ei ollut tarkoitus päätyä tänne.
Hänen ei ollut tarkoitus olla ollenkaan näillä main, nyt kun hän sitä tarkemmin miettii. Äiti teki selväksi, ettei kenelläkään heistä ollut asiaa lähelle Pedon Pesää, mutta jokin johdatti hänet tänne. Jokin mikä ei päästä häntä luopumaan tunteesta.
Hän näkee silmäkulmassaan pitkien poskikarvojen heilahduksen, mutta kun hän kääntyy hänen lähellään ei ole ketään.
Nauruaan räkättävät roskalinnut johtavat häntä kohti tuntematonta. Hänen pitäisi kääntyä jo takaisin.
Hän ei pysty.
Hän kurkistaa kuusen taakse, ja nauru lakkaa kuin salattu rakkaus tukehtuu, tapettuna iljettävällä raakuudella, joka myrkyttää kaiken.
Metsä hiljenee kuin Pedon Pesässä. Hän astuu varovaisesti varpujen yli, hänen niskakarvansa pörröllään. Edes odotettu rasahdus hänen tassunsa alla ei rentouta häntä. Hän kuulee kuinka muutamat linnut pyrähtelevät oksien välillä, mutta nekään eivät kehtaa päästää ääntäkään.
Ilma huokuu kuoleman tuoksua.
Hän hiipii kuin riivattuna eteenpäin, tasapainotellen veitsen terällä kuin henkensä uhalla. Hänellä ei ole mitään hyvää syytä olla täällä. Täällä missä ilmassa on kuolema läsnä, joks kulkee tansahdellen kuin jumalatar, lumoten jokaisen, joka kehtaa raottaa hänen huntuaan.
Kuutamo tajuaa silloin, että hän ei ole kuullut lainkaan puiden tarinoita. On kuin ne seisoisivat vartiossa, vaiteliaana todistamassa jotain kiellettyä. Yksikään ei puhu.
Hänkään ei sano mitään, hänen kielensä yhtäkkiä kuin kahlittu. Silloin hän näkee sen.
Puolukat rehottavat hänen ympärillään, oksat notkuen marjojen painosta, valmiina kerjuuseen kuin nuokkuvat ohrat. Ja niiden keskellä on keho, tunnistamaton, mutta hän tuntee sen. Hän tuntee sen, kuin vain yksi voi tuntea toisen, hänen läheisyyden lämmittämässä toisen kehoa ja pulppuilevan ilon (ja syyllisyyden, miten hän voi elää sen kanssa?)
Kaluttu, kahlittu elämän kiertoon ennen aikojaan. Tyhjä kuin seuraavaa varten. Odottamassa pelastusta, joka ei tule.
Odottamassa, että joku löytää hänet.
Kuutamo tiesi sen. Kuutamo tiesi sillä sekunnilla, kun Mesi katosi yöhön, että he eivät enää kohtaisi.
Kuutamo toivoi, että maailma olisi pitänyt katkeran lupauksensa.
Hän vajoaa hänen eteensä, kykenemätön pidettelemään kyyneliään. Kostea pisara putoaa hänen paljaalle kallolleen, kuin kuoleman takainen suru tapaisi hänet.
"Mikset sinä kuunnellut minua?"
Mesi ei vastaa hänelle.
Ja puut seisoivat vaiti.