Chapter Text
Kaarina käveli ohut villaneule päällä lumisen pihan poikki ulko-ovelle. Kädet olivat pakkasesta punertavat, kun hän nosti portailla olleet räsymatot ja avasi hankalasti oven astuen sitten sisään. Lämpö tarttui häneen hitaasti, kun hän otti kengät pois jaloistaan. Mummo torkkui tuolissaan ja Kaarina peitteli tätä paremmin viltillä, joka oli valunut tämän syliin. Äiti oli kylällä, Vilho Juhanin kanssa ulkona töissä. Kaarinakin etsi epätoivoisesti itselleen puuhaa, mutta hän oli tehnyt aamun aikana jo kaikki päivän työt, jotka eivät liittyneet päivän ruokailuihin. Työ piti mielen kiireisenä, mutta nyt kiirekkin oli jättänyt hänet. Keittiön hiljaisuutta täyttivät vain mummon hengitys ja seinäkello.
Olisihan hän voinut mennä auttamaan pihalle, mutta Vilho oli siellä ja Kaarina yritti joulun jälkeen hieman vältellä tätä. Sitä paitsi piha töihin riitti tänään kaksi miestä oikein hyvin.
Kaarina meni omaan huoneeseensa ja hajamielisesti järjesteli ja asetteli tavaroitaan, kuin se olisi ollut kovin tärkeääkin. Petinsäkin hän petasi uudelleen. Hän silitteli peiton kulmia siisteiksi ja asetteli tyynyn nätisti. Sitten hän laittoi päälle varovasti päiväpeiton ja katseli sitten sänkyään. Yhtä paljon olisi tehnyt mieli upota siihen kuin juosta siitä pois päin niin kovaa kuin mitä jaloista lähti. Juosta äärettömyyksiin asti.
Katse kiersi huonetta. Tai silmät kiersivät. Katse ei tuntunut näkevän mitään. Se meni huonekaluista ja seinistä läpi. Se näki mielen lailla jotakin mikä ei ollut tässä hetkessä. Ja mitä kauemmin Kaarina sinne katsoi, sitä enemmän hän itse tuntui siirtyvän sinne.. jonnekin.. ei minnekään.
Kuva hänen lävitseen tuijottavista silmistä peilissä herätti hänet takaisin todellisuuteen. Hän otti laiskoja askelia peilipöydän luo ja istui sen ääreen. Hän avasi hiuksensa yhdeltä letiltä ja antoi niiden levitä hartioille. Hän katseli sitten hetken itseään. Haraisi sormillaan hiuksia ohimolta taakse ja katsoi hiustensa taipumista sormiensa väleissä. Samoin ne taipuivat kummallisille kampauksille takaraivolle ja pään päälle. Kaarina laski ne välissä alas ja sitten käänteli hiussuortuvat taas uudelle kerälle. Lopulta vaaleat ja nyt vähän sotkuiset hiukset laskeutuivat taas alas. Peilistä tuijottavat kasvot olivat väsyneet. Oikeastaan täysin sieluttomat, eikä Kaarina voinut olla ajattelematta, mikä niistä kaiken elon oli vienyt. Hän sulki silmänsä ja otsa kopsahti vasten peiliä. Raollaan olevan oven taa käveli joku, joka sitten koputti kevyesti oven karmiin.
-Saatiin Juhanin kanssa työt tehtyä.
Vilho sanoi hiljaa, kuin olisi tajunnut olla särkemättä äänenkäytöllään Kaarinan hiljaista maailmaa. Sisko sipaisi hiuksensa korviensa taa ja kääntyi veljeen päin.
-Minä ajattelin tulla auttamaan, mutta ei kai siellä sitä sitten tarvittu.
-Ei siinä paljoa tekemistä ollut. Ruokintaa ja siivousta vaan.
-Jaa, hyvä.
Kaarina sanoi ja nousi ylös, jotta pystyi hetkeksi kääntämään selkänsä veljelle. Hän veti syvään henkeä ja istui vasta siistiksi pedatulle sängylle. Veli katseli jalkojaan ennen kuin asteli peremmälle ja lopulta istui sängylle Kaarinan viereen.
Kaarina oli luvannut puhua Vilhon kanssa. Ja kai hän oli luvannut puhua nimenomaan Auliksesta. Siitä, miksi Kaarina ei enää halunnutkaan naimisiin. Vaikka asiasta puhuminen ei Kaarinaa huvittanut -ei varsinkaan nyt- myöntyi hän silti Vilhon tarjoukseen lähinnä siksi, että arvosti veljensä yllättävää elettä. Mutta nyt veli oli siinä vieressä, odotti hänen kertovan totuuden Auliksesta ja hänestä.
-Kuinkas.. teillä asiat sitten on?
Vilho kysyy ja pitää silmät omissa kynsissään yrittäen parhaansa antaa sängyllä istuvalle siskolle tilaa katseeltaan. Aulista ei ollut näkynyt Koskelassa kahteen kuukauteen. Kaarinan esimerkkiä seuraten ei kukaan puhunut yhdestäkään Kiviojasta sanaakaan. Äite oli kysynyt kerran, kun Aulista ei ollut siihen mennessä näkynyt kolmeen viikkoon. Kaarina ei ollut vastannut mitään ja oli sitten kaksi päivää aivan etäinen. Äitiä tämä oli jopa vältellyt. Silloin koko perhe ajatteli, että oli ensisijaisesti tärkeää pitää Kaarinaan hyvät välit ja antaa tytön itse kertoa.
Kaarina olisi kyllä halunnut puhua, todeta siis tilanteesta vain jotakin, mutta aina loppujen lopuksi hiljaisuuden jatkaminen tuntui helpommalta. Ja niin se olisikin ollut helpompaa, kuin tuntea nyt veljen kysymyksen kiertyvän kaulan ympärille painamaan palaa kurkussa kivuliaasti tukkimaan viimeisimmätkin sanat Kaarinan äänihuulille. Eilisen keskustelun sanat kaikuvat muistista ahdistuneeseen mieleen
”En minä tiedä, rakastanko minä sitä lainkaan..”
”Mitä se teki?”
”Ei.. ei mitään. Minä taisin vaan ajatella sen sillai .. no muunlaisena.”
-Eilenhän minä sanoin.
Vilho vilkaisee siskoa ja nyökyttää rauhallisesti päätään. Hän ei usko sitä, etteikö jotakin vakavampaa olisi sattunut. Ei Kaarina tunteiden hiipumisen takia olisi äiteen kysymyksestä hiljentynyt ja sitten vältellyt tätä kahta päivää. Eikä Kaarina vieläkään puhunut. He olivat kaikki Koskelat siinä asiassa ihan samanlaisia. Vilho itse ehkä pahimmasta päästä. Ehkä vielä pahempi kuin isä oli ollut. Ja vielä pahempi Vilhosta oli tullut sodan jälkeen. Kuka hän oli vaatimaan avoimuutta Kaarinalta?
Kaarina istui hiljaa. Hän ei tiennyt mitä veljestä oikein epäili. Epätavallistahan tuon käytös oli, mutta tuskin se äiteen asialla olisi kysellyt.
Kun Kaarina oli hiljaa, Vilho päätyi siihen lopputulokseen, että hänen olisi parempi vähän selittää, mistä tämä avoimuuden puuska johtui. He eivät olleet koskaan puhuneet näin hankalista asioista ja vuosien varrella kaikki olikin kokoontunut niin, että oli vaikea aloittaa asian ytimestä.
-..Kun Eero ja voitto meni niin minä olin silloin poissa rintamalla…Silloin päässy edes hautajaisiin.. Äiteetä sinä et kuitenkaan uskaltanut vaivata. En minäkään sitä koskaan..
Vilho hymähti vähän, Kaarina vilkaisi häntä. Siskon silmissä oli taas sekunnin välähdys eloa. Vilho katsoi taas pois ja jatkoi:
-Juhanikin oli silloin vielä niin nuori.. Isästä tuskin oli apua ensinkään.. Ja nythän sekin on sitten poissa. Kun… Jos nyt teillä Auliksen kanssa on jotakin pielessä niin olis varmaan hyvä olla joku, jolle puhua. Ja minulla olis tällä kertaa mahdollisuus kuunnella ja ehkä auttaa.
Kaarina huokaisi raskaasti. Ei hän ollut veljelleen ollenkaan vihainen, mutta tästä holhouksesta hänelle tuli kuitenkin pakosta niin riippuvainen olo koko perheeseen. Varsinkin, kun Vilhokin oli sen juuri huomaamattaan alleviivannut. Aulis olisi ollut hänelle mahdollisuus irtaantua tästä riippuvuudesta.
-Ja minä tosissani tahtoisin auttaa. Olla niin kuin.. mitä varten isoveljet on.
Vilhon toinen käsi puristi hetken toista.
-Kai minä haluaisin sen jotenkin hyvittää. Tai niin minä oikeasti uskon, että olisin sen sinulle velkaa. Ehkä.. myös tavallaan Voitolle ja Eerolle.. ja isälle. Että pidän niidenkin edestä huolta.
Vilho piti nyt pidemmän tauon ja taputteli hitaasti ja äänettömästi sormenpäillään puista sängyn runkoa ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, miten hän oli samalla tavalla hiljaisena maannut sängyssä ja äiti oli koittanut puhua veljistä. Ja nyt jollain kummallisella tavalla hän muistutti äitiä ja Kaarina valitettavasti häntä.
Surkea itseään toistava aikajana koko perhe.
Vilho katsoi Kaarinaa ja kun vastausta ei tullut, käänsi hän katseensa pois. Ehkä tilanne ei ollut niin kuin Vilho itse olisi sen halunnut olevan. Ei Kaarina näyttänyt akuutisti tarvitsevan häntä vaan isoveli tarvitsi pikkusiskoaan. Hän nousi ylös ja kierteli huoneessa hitain askelin kunnes huokaisi:
-Minä muutun ihan toivottomaksi, jos susta tulee samanlainen tuppisuu kuin minusta.
-…Hyvinhän sinä olet juttua keksinyt.
Kaarina hymähti yhtäkkiä. Vilho räpytteli silmiään ja ymmärsi sitten käyneensä tosiaan yksinpuhelua todennäköisesti Koskelan suvun ennätys pitkän ajan. Vilhon suupieli kuitenkin kiusaantuneisuudesta huolimatta nousi hiukan.
-Naura sitten.
Kaarina hymyili edelleen vähän ja pudisti päätään.
-En. Lapsellista tehdä pilkkaa.
Veli istui taas sängylle Kaarinan viereen. Kaarinan oli jo helpompi ja luonnollisempi olla. Vilho huomasi sen.
-Puhuttaisiinko sitten kuin aikuiset?
Kaarina puristi huulensa viivaksi. Jossain vaiheessa hänen olisi kuitenkin pitänyt kertoa, jos ei totuutta niin jonkin tarpeeksi painavan selityksen sille, miksi hän ei tavannut kihlattuaan. Mutta hän ei ollut keksinyt mitään peitetarinaa. Hänellä oli vain totuus, jota oksetti edes ajatella, miten hän olisi voinut sanoa sen ääneen? Vilholle, koko perheelle, Auliksen perheelle? Jos se leviäisi kylään?
Vilho odotti. Kaarinan täytyi vastata. Ei enää pitää mykkäkoulua. Piti puhua kuin aikuinen. Ei itkeä kuin pikku tyttö…
Kun Kaarina vei kätensä kasvoilleen ja tämän olkapäät alkoivat täristä istui Vilho toimettomana hänen vieressään. Äite heitä oli aina lohduttanut, jos he joskus olivat kyyneliä vuodattaneet. Kaarinan itku oli hiljaista niiskutusta ja sitä kuunnellessaan Vilholta loppui kaikki sanat. Hän nosti kättään aivan hiljaa ja laittoi sen Kaarinan olalle. Kaarina ei nähnyt tai kuullut Vilhon käden liikettä, ennen kuin tunsi sen hartiallaan ja itsestään keho kiemursi yllättävästä kosketuksesta pois.
Vilho veti kätensä pois ja pyysi hiljaa anteeksi. Siitä huolimatta oli Kaarinan keho jäänyt kummallisen jännittyneeksi ja kädet olivat kosketuksesta laskeutuneet syliin hameen päälle kuin suojaksi. Vetisten silmien kauhistunut katse hälveni ja tilalle tuli häpeä. Kaiken tuon huomattuaan Vilhon valtasi huono aavistus siitä, mitä oli tapahtunut. Sitten niin rauhallisesti kuin Vilho vain saattoi kysyä:
-Mitä Aulis teki?
Häpeä läpäisi koko Kaarinan ruumiin niin, että itkukin lakkasi sen voimasta. Niin kuin hän ja koko maailma olisi pysähtynyt siihen. Hän kuuli veljen äänestä, että tämä arvasi jo. Tiesi mitä autossa oli tapahtunut. Hän sai siinä kummallisessa mielentilassaan sanat ulos suustaan. Kaiken muun häpeä lamautti hänessä.
-Se oli liikekannallepanon päivänä. Se ensimmäinen kerta kun se.. Me oltiin ajelemassa, kun Aulis sai kylällä tiedon. Sitä ennen se oli.. oli kaahannut kamalaa vauhtia. Käyttäytyi niin äkkipikaisesti, että minä aloin jo pelätä. Pyysin lakkaamaan ja se lupasi silloin pusulla, mutta sen tiedon jälkeen se ei enään… Se ei enään riittänyt ja se …väkisin suuteli ja kouri. Vei väkisin kätensä hameen alle ja.. koski. Silloin minä pelkäsin niin paljon, että voimia vastustella taas tuli ja pääsin autosta pois.
Vilhon leuat olivat jäykät ja hänen silmänsä tapittivat kosteina Kaarinaa. Sisko ajatteli sen olevan silkkaa vihaa, eikä ollut vielä valmis kuulemaan, kuinka se pyyhkäisi veljen mielen yli tämän sanoihin. Siksi hän kiirehti täyttämään hiljaisuuden kertomalla vielä, mitä Aulis oli hänelle silloin huutanut ja sitten sen, mitä hän oli myöhemmin kirjoittanut anteeksipyyntö kirjeeseen.
-Sinä sanoit ensimmäinen kerta.. Yrittikö se..?
Kaarinasta tuntui, kuin hänen kasvonsa palaisivat ja itketyt kyynelvanat olisivat kuumuudesta kuivuvia, hitaasti haihtuvia jokia hänen poskillaan. Ääni oli tukahtunut.
-Toinen kerta oli.. noin kaksi kuukautta sitten. Taas autossa, mutta se.. sillä kertaa se onnistui.
Vilho nielaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli niin käsittämättömän vihainen. Olihan hän aavistanut, mutta miten hän olikaan toivonut olevansa väärässä. Helvetin Kivioja. Kyllä Vilho oli tiennyt Auliksen surkean aineksen Kaarinan tai kenen tahansa sulhaseksi, mutta ei hän ollut pitänyt tätä oikeasti vaarallisena miehenä. Sitä Aulis kuitenkin oli ja Vilho osasi maltillisella mielikuvituksellaankin keksiä lukemattoman määrän menettely tapoja sellaisille miehille, vaikka hän ei voinut niitä toteuttaakaan. Se olisi saattanut Kaarinan kohtaamat asiat muidenkin korville, ja Vilho tiesi, että se saattoi olla viimeisin asia, mitä Kaarina halusi.
Vilho tajusi ymmärtävänsä Kaarinan hämmennyksen, pelon ja häpeän paremmin kuin hyvin. Hän tajusi ymmärtävänsä kaiken tuon kolmen -nykyään etäiseiksi muuttuneen- ihmisen kautta. Hänen mieleensä syttyi kuva siitä 17-vuotiaasta pojasta, joka ei tiennyt miten Lassen kehuihin ja kerta toisensa jälkeen olalle sekä niskalle ilmestyvään käteen piti suhtautua. Pojan, joka pikkuhiljaa Eliaksen läpitunkevan katseen alla ymmärsi, että oli joutunut väärään paikkaan ihan väärään aikaan.
Ja hänen kehoaan puistatti muistikuva hiljentyneestä ja viilenevästä saunasta, josta hän oli silmät häpeästä polttaen kompastellut pois.
Vaikka eihän se ollut sama kuin.. Voi Kaarina.
Vilho katsoi pikkusiskoaan ja avasi rauhallisesti kätensä. Kaarina vilkaisi häntä hämillään, ennen kuin sitten nojasi veljen halattavaksi. He eivät olleet halanneet vuosiin. Tai eivät he oikeastaan olleet kai koskaan. Vilho oli vain pienempänä pitänyt pikkusiskoaan sylissä, vienyt kuin heppa selässään, opetellut jopa laittamaan tämän hiukset, mutta koskaan he eivät olleet halanneet.
-Minä en ymmärrä, miten minä olin niin typerä, että annoin sille ensimmäisellä kerralla anteeksi.. Jos en olis antanut, niin ei sitä toista kertaa olis tullut.
-..Älä sinä siitä itseäs syytä. Sinä et tehny mitään väärää. Sinä olit ihastunut, ja Aulis osasi käyttää sitä hyväkseen.
Kaarina oli hiljaa poski nojaten Veljen olkaan. Rauhallinen käden liike tuntui selällä ja Kaarina muisti viimein miten hengittää. Häpeä oli kadonnut johonkin ja yhtäkkiä hänellä oli hetken turvallinen olo ja ymmärretty olo. He halasivat sanaakaan sanomatta kauan. Silmiä pyyhittyään Kaarinan päähän ilmestyi ajatus. Hän ei tiennyt lopulta isoveljensä elämästä paljoakaan. Tyttöystävää hänellä ei ollut koskaan, eikä kovin läheisiä ystäviäkään. Tai eihän hän sota-ajoista tiennyt. Tuskin sielläkään. Mistä ihmeestä Vilhoon oli sitten tarttunut tuo sanaton ymmärrys? Vilhon varhaisen aikuisuuden hän muisti kummallisena aikana. Siinä missä Kaarina oli omalla kohdallaan uskonut vapauden löytyvän avioliitosta, oli Vilhollakin kai ollut nuorena omat vaiheensa kotoa pakenemisen kanssa. Veli oli ollut muutamia vuosia etäinen. Jo ennen sotia. Miksi ja minne Vilho kaipasi, sitä Kaarina ei tiennyt. Hän ei kuitenkaan ollut uskonut Vilhon todellisen onnen löytyvän upseerin univormusta. Ja eihän se sieltä ollut löytynytkään, kun Vilho kerran armeijasta erosi.
-Satuttiko se niin, että pitäisi lääkärin jotain tarkistaa?
Veljen ääni oli varovaisen asiallinen, mutta silti Kaarinan mieleen nousi taas kuvia ja hän painoi otsansa Vilhon olkaan.
-Ei se sillä tavoin.
Kaarina mumisi.
-Ja sinä haluat varmasti salata koko jutun?
Sisko nyökytti ja veli ymmärsi paremmin kuin hyvin.
-Sitten niin.. Kyllä me jokin tarina erosta keksitään. Kai Auliskin tajuaa tulla siihen mukaan. Niinhän se pääsee itse tästä kuin koira veräjästä.. mutta kunhan nyt saadaan sinut sen luota pois.