Work Text:
Remus istui vaunuihin, kuomun varjoon, ja vilkaisi vielä Tylypahkan korkeita torneja. Hän väisti portista ulos tulevien oppilaiden uteliaita katseita, jotka viistivät liikkeelle lähteviä, kuomullisia vaunuja. Upottava selkänoja antoi periksi ja piilotti Remuksen tunkeilijoiden tuijotukselta.
Olo oli haikea, mutta silti tyyni. Ja vaikka Severuksen tempaus kävi katkeroittamaan lähtöä, ei Remus ollut todella uskonutkaan voivansa pysyä sellaisessa virassa pitkään. Hän oli ollut liian onnellinen. Hän oli saanut ansionsa mukaan.
Hän ei unohtaisi tätä vuotta.
Harry oli antanut hänelle Siriuksen. Väärinymmärretyn, väärin syytetyn, parjatun Anturajalan. Harry, joka oli sekoitus äitinsä lempeyttä, isänsä päättäväisyyttä ja omaa, harrymaista horjumattomuuttaan.
Ja tuohon yhdistelmään Remus oli rakastunut.