Work Text:
Hotellihuoneet kaikkialla maailmassa olivat samanlaisia, eikä Peking ollut poikkeus. Aina samat pulleat tyynyt, samat trampoliinimaiset sängyt, samat pikku yöpöydät, samat rakoilevat pimennysverhot ja samat mitäänsanomattomat taulut seinällä. Kun teini-ikäinen Yuuri oli ollut aloittelemassa kansainvälistä uraansa, hän oli ollut innoissaan mahdollisuudesta matkustella ja tutustua vieraisiin kulttuureihin. Mutta tänä aamuna hänen päätään särki ja hän olisi antanut mitä tahansa omasta tutusta futonistaan ja kupillisesta kunnolla haudutettua vihreää teetä.
Kun Yuuri käänsi kylkeä, hän tajusi, ettei häntä särkenyt ainoastaan päähän. Häntä särki aivan kaikkialle. Mitä kello mahtoi olla, ja oliko Yuuri jo myöhässä päivän harjoituksista? Itse asiassa... eihän hän voinut olla Pekingissä, sillä Pekingin osakilpailu oli jo käyty. Phichit oli voittanut, ja Yuuri oli tullut toiseksi. Hotellihuoneet olivat todellakin samanlaisia kaikkialla! Peking vai Moskova – kukapa ne erotti toisistaan? Samassa Yuuri kuuli jotain. Tai oikeastaan hän lakkasi kuulemasta jotain. Veden kohina, joka oli kantautunut kylpyhuoneesta, oli äkkiä vaiennut. Yuuri raotti silmiään ja huomasi tuolin selkänojalle laskostetun tumman puvun. Viktor oli jälleen kerran nukahtanut hänen huoneeseensa. Sehän oli hyvä. Sillä jos Viktor oli vasta suihkussa, ei Yuurikaan voinut olla myöhässä. Mutta miten ihmeessä hän voisi harjoitella, saati kilpailla, kun olo oli kuin bussin alle jääneellä? Entä miksi hänellä oli yhä kaulassaan kravatti, kun hän muutoin vaikutti nukkuneen täysin alasti?
Seuratessaan kankaista nauhaa sormillaan Yuuri tajusi, ettei se ollutkaan kravatti. Hänellä oli kaulassaan mitali! Tämä hotellihuone ei sijainnut Moskovassa vaan Barcelonassa. Moskovan kisoissa Yuuri oli hädin tuskin selvinnyt jatkoon, mutta edellisen illan Grand Prix -finaalissa hän oli voittanut hopeaa. Vaikka hänen suorituksensa oli ollut loistava, paras kilpailija oli voittanut. Yurio oli vain ollut paremmassa vireessä. Yuuri puristi lämmintä mitalia kädessään. Seuraavalle kaudelle jäi vielä parantamisen varaa.
"Prinssi Ruusunen on herännyt."
Kylpyhuoneen ovi oli auennut. Viktor seisoi kylpyhuoneen ovella valkoinen hotellipyyhe lanteillaan, platinanvaaleat hiukset yhä kosteina. Yuuri yritti nousta istumaan. Se osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä äkkiä hänen sydämensä alkoi läpättää kuin viimeistä päivää. Kuvottava tunne nousi kurkkuun, ja Yuuri valahti takaisin sängyn syvyyksiin, kylmä hiki otsallaan helmeillen. Hän ei voinut kuin ihmetellä Viktorin venäläistä viinapäätä. Edellisen illan juhlissa molemmat olivat kiskoneet kuohuviiniä aivan yhtä lailla, ja silti Viktor patsasteli siinä raikkaana kuin taigan tuulahdus.
Viktor heittäytyi selälleen parisängyn toiselle puoliskolle. "En ikinä anna sinulle anteeksi", hän sanoi.
Yuuri kääntyi, hyvin varovaisesti, katsomaan Viktoria. Hän tajusi huolestuneena, ettei muistanut paljoakaan edellisen illan tapahtumista. Hänellä ei esimerkiksi ollut aavistustakaan, miten he kaksi olivat päätyneet takaisin hotellille.
"Etkö muista?" Viktor kysyi.
Yuuri avasi viimein suunsa, mutta ääni ei oikein kulkenut. "Mistä oikein puhut?" hän sai viimein kähistyksi.
Viktor kurkotti kohti yöpöytää ja puhelintaan. "Ehkä tämä virkistää muistiasi?" hän sanoi ja näytti Yuurille kuvaa suutelevasta pariskunnasta.
Yuurin sydän parka alkoi taas hakata. Hän tunnisti kyllä itsensä, mutta kenen kanssa hän oikein pussaili? Ei ainakaan Viktorin, ellei tämä ollut yllättäen vetänyt päähänsä pitkää, tummaa peruukkia. "Ei kai tuo ole..."
"Sara", Viktor sanoi, vahvistaen Yuurin epäilyt.
Yuuri hautasi kasvonsa tyynyyn. Minkälainen idiootti hän oikein oli? Hänellä oli Viktor, maailman upein poikaystävä. Miksi hän olisi mennyt suutelemaan jotakuta toista, vieläpä naista, ja aivan Viktorin nenän edessä? Ei ihme, että Viktor vaikutti etäiseltä. "Voi Vikto-oo-or..." Yuuri ulisi tyynyynsä. "Anna anteeksii-ii-i... En tajua, miksi... miksi..."
"Etkö tosiaan muista?" Viktor ihmetteli. "Entä tämä?"
Yuuri uskaltautui vilkaisemaan Viktorin puhelinta uudemman kerran. Tässä kuvassa Yuuri sai turpiinsa Saran veljeltä Micheleltä, mikä olikin varsin luonteva tapahtumakulku. Yuuri kokeili varovasti poskeaan. Siinä saattoi hyvinkin olla mojova mustelma.
"Miksi menin tekemään jotain noin typerää?" Yuuri kysyi.
"Se johtui Chrisistä", Viktor sanoi. "Hän taisi ottaa tappionsa aika raskaasti."
"Ai?"
"Hän sanoi, että nyt kun koko maailma on nähnyt meidät yhdessä, voit heittää hyvästit urallesi."
"Mitä?" Yuuri kysyi yllättyneenä. Se kuulosti aika pahalta. Tietenkin he kaikki kilpailivat toisiaan vastaan, mutta Yuuri oli silti kuvitellut olevansa ystävällisissä väleissä Chrisin kanssa. "Mitä hän sillä tarkoitti?"
"Äh", Viktor äännähti vähätellen. "Jotain hölynpölyä siitä, että kun mies luistelee, hän rakastelee yleisön kanssa. Eikä kukaan nainen halua rakastella homomiehen kanssa."
Vai niin, Yuuri ajatteli. Hän oli liian heikossa hapessa edes puristamaan käsiään nyrkkiin, mutta sisimmässään hän kihisi kiukusta. Viktor oli parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, sekä luistelijana että ihan vain Yuurina, eikä hän sallisi kenenkään väittää muuta.
"Sitten sinä halusit todistaa, että osaat kyllä hurmata tarvittaessa naisenkin, ja..."
Yuuri huokaisi. Jollain vinksahtaneella känniääliön logiikalla hänen tekonsa alkoi vaikuttaa järkevältä. "Voi Sara parkaa..."
Viktor hymyili vienosti. "Luulen että hän piti siitä."
"Okei..." Yuuri mutisi tyytyväisenä siitä, ettei Viktor lopulta vaikuttanutkaan niin loukkaantuneelta hänen sekoiluistaan. "Sitten varmaan lähdimme hotellille?"
Viktor purskahti nauruun. "Emme todellakaan!"
Yuuri katseli sanattomana, kun Viktor näytti hänelle lisää kuvatodisteita illan kulusta. Kuva toisensa jälkeen kertoi, kuinka Yuuri oli juonut kuohuviiniä, tanssinut ripaskaa Yurion, Otabekin ja jopa Yakovin kanssa, juonut lisää kuohuviiniä ja lopulta pulahtanut suihkulähteeseen pelkissä alushousuissaan, yhdessä JJ'n ja Phichitin kanssa. Kaikilla näytti olevan hauskaa, paitsi rouva Baranovskajalla, jolla ei ollut muutenkaan koskaan hauskaa. Kuvat päättyivät sarjaan suttuisia ja huonosti rajattuja yhteiskuvia hänestä ja Viktorista.
"Voi harmi", Viktor sanoi. "Mikään näistä ei onnistunut. Taisin itsekin olla hieman hutikassa loppuillasta."
"Voisinko saada vähän vettä?" Yuuri pyysi.
Kun Viktor nousi, hänen pyyhkeensä jäi sängylle. Vailla rihman kiertämää hän otti minibaarista vesipullon ja kiersi korkin valmiiksi auki ennen kuin ojensi sen Yuurille. Vesi maistui kylmältä ja raikkaalta. Ehkä Yuurin vielä jossain vaiheessa onnistuisi kammeta itsensä ylös sängystä.
Viktor istuutui sängyn laidalle. "Ja sitten lähdimme hotellille", hän sanoi. Tällä kertaa Yuurin sydän jätti lyönnin välistä. Viktorin sanoissa oli ollut jotain poikkeuksellisen painokasta, vihjaten, etteivät illan tapahtumat olleet suinkaan päättyneet siihen. Yuuri yritti etsiä vastausta Viktorin arvoituksellisesta katseesta. "Etkö muista, mitä sanoit minulle taksissa?" Viktor kysyi.
"Viktor..." Yuuri voihkaisi. "En muista yhtikäs mitään."
Viktor kumartui sipaisemaan Yuurin kasvoja sormellaan. "Sanoit olevasi kyllästynyt rakastelemaan minua pelkästään luistelemalla."
Yuuri nielaisi. "Viktor..."
"Ja sitten... suutelit minua niin, että uskoin sulavani pelkäksi märäksi läntiksi taksin takapenkille."
Yuuri henkäisi, äkkiä hyvin tietoisena alastomuudestaan. Olivathan he nukkuneet yhdessä monta kertaa ja viime aikoina yhä useammin, mutta oliko tällä kertaa tapahtunut jotain muutakin? Heidän ensimmäinen kertansa... Hän oli unelmoinut siitä jo kauan. Ja nyt... hän ei muistanut siitä mitään. Miten hän oli saattanut mennä pilaamaan niin ainutkertaisen hetken?
"Kuten sanoin", Viktor sanoi viileästi. "En ikinä anna sinulle anteeksi."
"Mitä?" Yuuri kysyi. Hänellä oli kalvava tunne, että tällä kertaa hän oli mennyt mokaamaan niin pahasti, että jokin heidän välillään oli peruuttamattomasti toisin. Yuurin katse hakeutui vaistomaisesti sormukseen Viktorin oikeassa nimettömässä. Jos hän oli mennyt loukkaamaan Viktoria jotenkin... Hän ei voisi ikinä elää itsensä kanssa. "Mitä tapahtui?"
"Menin kylpyhuoneeseen hieman siistiytymään", Viktor sanoi. "Ja kun palasin... Sillä välin sinä olit nukahtanut!"
Yuuri oli vähällä purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta. "Eli mitään ei tapahtunut?" hän varmisti.
"Yhtikäs mitään ei tapahtunut!" Viktor puuskahti. "Vain tyhjiä lupauksia!"
Yuuri kohottautui varovaisesti istumaan ja otti uuden huikan vettä. Viktorin alaston keho näytti tyrmäävän hyvältä. Murjottaessaankin hän oli maailman söpöin ilmestys. Yuurin teki mieli siirtyä lähemmäs, mutta hän oli vielä hieman epävarma vointinsa suhteen. Sitä paitsi hänen henkensä haisi varmasti kammottavalle.
"Ei se ollut tyhjä lupaus", Yuuri sanoi.
Viktor vilkaisi häntä sivusilmällä. "Hmm."
"Toteutan sen... No... Vaikka heti kun tämä kohmelo hellittää."
Viktor nousi, vaikuttaen taas olevan paremmalla tuulella. "Odota, käyn hakemassa jotain omasta huoneestani."
"Okei..." Yuuri sanoi, kun Viktor oli jo ovella. "Mutta ota edes pyyhe mukaasi."
Viktor palasi hakemaan pyyhkeensä ja kietoi sen jotenkuten vyötäisilleen ennen kuin hävisi hotellin käytävälle. Yuuri henkäisi syvään ja jäi tuijottamaan huoneen kattoa. Mitali oli yhä hänen kaulassaan. Kaiken järjen mukaan hänen pitäisi olla harmissaan, kun voittajan palkintopalli oli viime hetkellä kiskaistu hänen jalkojensa alta. Mutta miten hän voisi olla, kun edessä oli toinen kausi Viktorin valmennuksessa? Se teki Yuurin onnellisemmaksi kuin yksikään mitali voisi koskaan tehdä.
Huoneen ovi piippasi. Viktor oli palannut, yhä pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneena. Käsissään hänellä oli kupillinen kahvia ja pieni lasipurkki. "Olepa hyvä, hopeapoju", hän sanoi, laskien höyryävän kupin yöpöydälle. Haistaessaan kuuman juoman tuoksun Yuuri tajusi erehtyneensä. Se ei ollutkaan kahvia.
"Vihreää teetä", Yuuri sanoi. Hän tarttui kuppiin ja henkäisi virkistävää tuoksua sisäänsä. "Kiitos."
Viktor hymyili suloisesti. "Sanoit, että se tepsii krapulaan."
"Niin se tepsiikin", Yuuri sanoi. Hän tunsi olonsa äkkiä paljon paremmaksi. "Mutta mitä tuo on?" hän kysyi nyökäten kohti lasipurkkia Viktorin kädessä.
Viktor kiersi kantta, joka aukesi poksahtaen. "Tämä on minun lääkkeeni krapulaan." Purkin sisällä oli vaaleankeltaisia, toisiinsa sotkeutuneita suikeroita, joista ei oikein ottanut selvää. "Hapankaalia", Viktor selvensi.
Hapankaali ei, totta puhuen, näyttänyt lainkaan houkuttelevalta. Mutta jokin Viktorin ilmeessä teki selväksi, että Yuurin oli parasta olla kiltti poika ja nauttia lääkkeensä viipymättä.