Chapter Text
“Vittu, ei vittu. Tää ei voi vittu olla totta,” Jere mutisi ääni väristen, puristaen hiuksiaan niin tiukasti nyrkkiinsä, että rystyset kalpenivat. Hän ei antanut itsensä vetää hiuksia irti, vaikka mielessä myrskysi kuin syysmyrsky. Hänen koko olemuksensa oli lyyhistynyt pieneksi, avuttomaksi mytyksi eteisen nurkkaan, aivan kuin kaikki elämän voima olisi karannut hänestä yhdessä hengityksessä. Silmät, jotka nyt olivat epätoivon ja surun täyttämät, tuijottivat kohti sulkeutunutta ovea. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, kastellen kasvot läpimäriksi. “Vittu saatana,” hän nyyhkäisi, puristaen käsiään vielä tiukemmin nykkiin, kuin yrittäen pitää kiinni viimeisistä rippeistä itsestään. Kaikki tuntui menettäneen merkityksensä, ja ahdistus, joka poltteli hänen rintakehässään kuin tukahduttava tuli, ei hellittänyt otettaan, vaikka hän yritti hengittää rauhallisesti. Asunto, joka oli ollut hänen kotinsa, tuntui nyt vain tyhjältä kuorelta, pelkiltä seiniltä, jotka kaikuvat tyhjyyttään ja kätkevät sisälleen kolkon totuuden.
Puhelimen soitto kantautui jostain kaukaa, kuin toisesta ulottuvuudesta, mutta Jeren voimat eivät riittäneet edes nostamaan päätään, saati etsimään puhelinta. Maailma hänen ympärillään oli pysähtynyt, vain aika liikkui eteenpäin, muistuttaen häntä siitä, että elämä jatkui – mutta ei hänelle. Puhelimen soitto lakkasi hetkeksi, mutta pian se alkoi jälleen, jatkuen kuin kiduttava äänimaisema, joka täytti hiljaisuuden. Jere sulki silmänsä, toivoen hiljaa, että maa imaisisi hänet, ettei hänen tarvitsisi enää kohdata yhtäkään ihmistä tai hetkeä. Hän nousi vaivalloisesti lattialta, horjahtaen hieman, ennen kuin löysi tasapainonsa. Hänen seuraava tehtävänsä oli löytää puhelimensa, jonka soitto oli hävinnyt, kuin elämästä oli kadonnut kaikki muu paitsi tuska. Hylätty puhelin löytyi lopulta sohvan nurkasta, näyttö särkyneenä, kuin se olisi heijastanut Jeren omaa henkistä tilaa. Hän huokaisi syvään, yrittäen käynnistää laitteen, mutta se kieltäytyi yhteistyöstä. Pian näyttöön ilmestyi punainen akun kuva, joka kertoi totuuden: puhelin oli kuollut, kuten kaikki toivo hänen sisällään.
Sade rummutti ikkunalautaa niin voimakkaasti, että sen ääni peitti alleen Jeren ajatukset. Mutta hän oli kiitollinen, sillä omat ajatukset olivat viimeinen asia, jonka hän halusi kuulla. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt, mutta aika kulki silti eteenpäin. Jeren mieli oli täynnä kysymyksiä, mutta yksi ajatus nousi muiden yläpuolelle: kuka oli soittanut hänelle niin monta kertaa? Kun puhelin oli latautunut, se heräsi eloon yhdellä napinpainalluksella, ja näyttöön ilmestyi seitsemän vastaamatonta puhelua ja kahdeksan vastaamatonta videopuhelua henkilöltä Bojan💌 . Hänen silmänsä laajenivat ja hän hieraisi niitä varmistaakseen, että näki oikein. "Vittu tämäki vielä," hän mutisi, jääden tuijottamaan Bojanin nimeä, joka toistui ruudulla kuin painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan.
Puolessa tunnissa Jeren sisällä riehui todellinen taistelu. Hän punnitsi, uskaltaisiko soittaa takaisin vai ei. Hänen sydämensä halusi kuulla Bojanin tutun äänen, mutta samalla pelko siitä, että keskustelu suistaisi hänet entistä syvempään epätoivoon, pidätteli häntä. Viimeinen ajatus ennen kuin Jere päätti soittaa takaisin oli: "Entä jos jokin on hätänä?" Puhelin hälytti ja Bojanin nimi täytti näytön.
“Jerč,” Bojanin ääni oli täynnä helpotusta, järkytystä ja huolta, aivan kuin tunteet olisivat sekoittuneet yhdeksi. “Moi,” Jere sai vastattua, nieleskellen kyyneleitä, jotka uhkasivat jälleen puhjeta esiin. Hän ei halunnut itkeä nyt, jos Bojanilla oli jokin hätä, hän halusi kuulla sen ilman, että omat ongelmat peittäisivät sen alleen. “Hei, vaihdetaanko videopuheluun?” Bojan kysyi ja Jere epäröi hetken, ennen kuin suostui. Pian Bojanin hymyilevät kasvot täyttivät puhelimen ruudun ja Jere tunsi pienen lämmön heräävän rinnassaan, pienen toivon kipinän kaiken pimeyden keskellä. "Mä en nää sua," Bojan sanoi pehmeästi, äänessään aavistus kaipuuta. “Joo, oota. Mä oon pimeessä,” Jere mutisi ja nousi hitaasti, siirtyen kohti parveketta.
Lasitettu parveke keskellä sateista Vantaata tuntui yllättäen rauhalliselta paikalta. Bojanin tuttu ääni hänen korvissaan sai olon tuntumaan hiukan helpommalta, kuin joku olisi vihdoin ojentanut hänelle pelastusrenkaan. “Mitä sulle kuuluu?” Bojanin ääni oli niin lempeä ja pehmeä, että Jere tunsi kyyneleiden taas uhkaavan. “Onks Aleksin kans hommat sujunu kivasti?” Bojan jatkoi, hänen äänensä sävy oli edelleen niin kiltti ja välittävä, että se sai Jeren räpyttelemään kyyneliä pois silmistään. “Hei, Jere,” Bojanin huolestunut ääni kutsui häntä takaisin todellisuuteen. “Puhu mulle, jooko?” Hän pyysi, ja Jere tiesi, ettei voisi vastustaa häntä. “Mun…” Jere aloitti, mutta nielaisi sanansa, taistellen itsensä kanssa. “Tai siis… mun on vähän vaikee puhua siitä,” hänen äänensä pysyi hädin tuskin kuiskauksen yläpuolella. “Ei se haittaa, ota vaan aikas, mä en katoa mihinkään,” Bojan sanoi, ja nuo sanat olivat aina lohduttaneet Jereä, koska hän tiesi niiden olevan totta. Kaikki nämä vuodet Bojan oli ollut ainoa vakio hänen elämässään, ainoa pysyvä asia kaiken muun kaaoksen keskellä.
Hetken kuluttua Jere tunsi olevansa valmis jatkamaan. "Jos mä vaan näytän sulle," hän mutisi hiljaisuuden jälkeen. Bojanin kaikki huomio oli edelleen hänessä, ja vastaus tuli heti. "Tottakai, mikä vaan tuntuu sulle helpoimmalta," Bojan vastasi, ja Jere nyökkäsi, huokaisten syvään. Hän asetti puhelimensa parvekkeen pöydälle, nojaamaan kukkaruukkuun, niin että se pysyi vakaasti pystyssä. Hän veti hitaasti hupparinsa pois, paljastaen rintakehänsä, joka oli täynnä mustelmia, kuin todisteina kaikesta siitä kivusta, mitä hän oli joutunut kantamaan.
Siinä hän seisoi, paljaana ja haavoittuvana Bojanin edessä, odottaen reaktiota. Pelko hiipi hänen mieleensä, pelko siitä, mitä Bojan ajattelisi. "Jere, ei herranjumala," Bojanin järkyttynyt ääni rikkoi hiljaisuuden. "Anteeks," Jere kuiskasi, ja vasta sitten tajusi itkevänsä, kun kuuli oman värisevän äänensä. "Ei, ei. Sä et saa pyytää anteeks. Ellet oo tehny tota itselles? Mutta mä tunnen sut ja tiedän, että et ole," Bojan sanoi, äänessään epätoivo siitä, että hän oli kaukana toisessa maassa, kykenemättä olemaan Jeren tukena niin kuin hän olisi halunnut. “Eihän Aleksi ole enää siellä?” Jere tunsi kylmät väreet, kun Bojan otti Aleksin puheeksi. “Ei ole, se lähti tänään… mä en tiedä tuleeko se takaisin”, Jere huokaisi. “Mä varaan lennon sinne”, Bojan sanoi ja Jeren silmät laajenivat. “Oikeesti?” Hän oli hämmentynyt, mutta samalla tuttu lämmin tunne valtasi hänen rintakehänsä. “Joo, mä haluan olla sun tukenas. Ootko sä turvassa? Pitäiskö sun muuttaa?” Bojan huolehti ja Jere ei ollut edes keretä ajatella asiaa.
Yhtäkkiä asia alkoi ahdistaa häntä. “En mä tiedä, en mä ajatellu sitä”, Bojan huomasi kuinka Jere alkoi pälyillä ympärilleen ja kuinka hänen koko olemuksensa oli yhtäkkiä erittäin jännittynyt. Jere veti hupparinsa takaisin päälle, vetäen myös hupun päähänsä. “Pystytkö sä meneen vaikka Mikkelle?” Bojan kysyi ja Jere vilkuili taas ympärilleen. “Mikke on muuttanut, ne asuu Lohjalla nykyään, sinne on vähän matkaa”, Jere näytti yhtäkkiä niin epämukavalta ja säikyltä, että Bojan sääli häntä aivan suunnattomasti. “Mä laitan sulle rahaa, mee jooko hotelliin. Mä en voi antaa sun olla siellä”, Bojan näpytti tietokonettaan niin vauhdilla, että Jere tiesi rahojen olevan hänen tilillään ennen kuin hän pystyisi väittämään vastaan. Jere tyytyi siis vain kuiskaamaan: “Kiitos, oikeasti. Mä rakastan sua”. Bojan lopetti näpyttämisen ja kääntyi katsomaan Jereä hymyillen. “Voi sua, mäkin rakastan sua. Mä oon siellä jo huomenna ja sit me ratkaistaan kaikki yhessä, okei?” Bojan sanoi ja Jere nyökäytti päätään.
Harvoin Jere tunsi olonsa näin levottomaksi. Kaikki tuntui oudolta, kuin maailma hänen ympärillään olisi kääntynyt nurinpäin. Hän oli nukkunut vain vaivaiset 45 minuuttia ja nyt hän istui hotellisängyn reunalla, tuijottaen intensiivisesti ovea, odottaen hermostuneesti koputusta. Vaikka uni oli ollut katkonaista ja vähäistä, hänen mielensä oli täynnä sekavia ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita. Bojan oli laittanut hänelle viestiä heti, kun oli päässyt ulos lentokoneesta, joten Jere tiesi, että hän oli jo Suomessa. Nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä, mutta jokainen minuutti tuntui ikuisuudelta. Vantaalla aamuliikenne oli rauhallista, joten Bojanin saapuminen oli enää minuuttien päässä.
Jere tunsi sydämensä lyövän raskaasti odotuksesta. Hän oli hieman hermostunut, sillä Bojan oli matkustanut yllättäen pitkän matkan Ljublajanasta Helsinkiin vain ollakseen hänen tukenaan. Mitä jos Bojan pitäisi Jeren ongelmia mitättöminä? Mitä jos ystävän suuri ele osoittautuisikin turhaksi? Jere tiesi, ettei hän voisi antaa sitä itselleen anteeksi. Ajatukset pyörivät hänen mielessään, kunnes odotettu koputus kuului ovelta. Jeren sydän hypähti ja hänen kehonsa täytti kylmien väreiden aalto. Hän nousi hitaasti sängystä, astui jännittyneenä ovelle ja avasi sen.
Bojan seisoi oven takana, väsyneen mutta huolestuneen näköisenä. Hänellä oli matkan jäljiltä hieman uupuneet kasvot, mutta Jeren nähdessään hänen ilmeensä pehmeni. “Jerč,” Bojan henkäisi, ja ennen kuin Jere ehti sanoa mitään, Bojan veti hänet tiukasti syleilyynsä. Bojanin kädet kietoutuivat Jeren ympärille, ja he seisoivat siinä hetken, hiljaa ja liikkumatta, molemmat tuntien toistensa lämmön ja läheisyyden. Jere tunsi vihdoin olevansa turvassa, kuin raskas taakka olisi hetkessä pudonnut hänen hartioiltaan. Kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen, ja kaikki iltainen ja öinen stressi purkautui nyt Bojanin sylissä. “Mä oon niin kiitollinen, että sä tulit,” Jere kuiskasi kyyneleiden keskeltä. Bojan irrottautui hieman, kuivatakseen Jeren posket hellästi sormillaan. “Voi Jere, mä tekisin mitä vaan sun takia,” Bojan kuiskasi takaisin, ja Jere veti hänet uudelleen lähelleen. Hetkeksi maailma unohtui, ja oli vain tämä hetki, vain he kaksi, toistensa turvana.
He siirtyivät hotellihuoneen sängylle, ja Bojan varmisti, että Jere pysyi hänen lähellään. Jere kuunteli Bojanin tasaista ja rauhallista sydämenlyöntiä, joka toimi rauhoittavana metronomina hänen omalle, nopeammalle sykkeelleen. Bojanin sormet soljuivat lempeästi Jeren hiusten läpi, hieroen hänen päänahkaansa. Se oli rauhoittava ja lohduttava ele, joka sai Jeren kehon ja mielen pikkuhiljaa rentoutumaan. “Nukuitko sä ollenkaan?” Bojan kysyi pehmeällä äänellä, äänessä aitoa huolta. Jere sulki silmänsä hetkeksi ja yritti keskittyä tähän turvalliseen tunteeseen, jonka Bojan toi mukanaan. “No joo, ehkä 45 minuuttia,” hän myönsi hiljaa, nauttien tästä pienestä hetkestä, jossa hän saattoi tuntea olevansa kokonainen. “Voi sua,” Bojan sanoi lempeästi, ja vaikka Jere tavallisesti ei pitänyt siitä, että häntä säälittiin, Bojanin kohdalla se tuntui poikkeuksellisen lohduttavalta. Se hetki oli niin mukava ja turvallinen, että Jere lopulta nukahti, Bojanin käsivarsien suojassa.
Aurinko oli jo noussut, kun Jere heräsi hitaasti, räpytellen silmiään. Bojan oli myös nukahtanut ja Jere käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen rauhassa ystäväänsä. Bojanin piirteet olivat pehmeät ja rentoutuneet, ja Jere tunsi sydämessään lämpöä katsellessaan tätä kaunista näkyä. Auringonsäteet leikittelivät Bojanin kasvoilla, saaden hänet näyttämään lähes sädehtivältä. Tämä hetki tuntui Jeren mielestä täydelliseltä, kuin kaikki maailman huolet olisivat hetkeksi kadonneet.
Kuitenkin todellisuus palautti Jeren takaisin, kun hän tajusi vilkaista kelloa. Se näytti 10.24. Heillä olisi vielä aikaa aamupalalle, mutta se tarkoittaisi, että hänen pitäisi herättää Bojan. Vaikka Jere ei olisi halunnut häiritä ystävänsä rauhallista unta, hän tiesi, että aamupala oli maksettu, eikä hän halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä. Jere ojensi kätensä ja ravisteli hellästi Bojania, kuiskaten tämän nimeä. “Bojan,” hän sanoi pehmeästi, ja Bojan räpytteli silmiään kirkkaassa auringonvalossa. “Mhm,” Bojan mutisi ja yritti kääntyä kyljelleen, mutta huomasi pian, että Jere oli edelleen puoliksi hänen rintaansa vasten, estäen liikkumisen. “Aamupalaa saa vielä puoli tuntia,” Jere selitti hiljaa, yrittäen perustella, miksi oli herättänyt ystävänsä. “Aaa joo, mennään ihan just,” Bojan vastasi unisena, mutta Jere tunsi silti piston sydämessään. “Sori, mä en olisi halunnut herättää sua,” Jere mutisi ja nousi istumaan, vetäytyen pois Bojanin läheltä. Bojan huomasi heti syyllisyyden, joka kuului Jeren äänestä.
“Hei,” Bojan sanoi lempeästi, matkien Jeren liikkeitä ja nousi myös istumaan. “Tottakai me mennään aamupalalle, hyvä että herätit mut,” hän lisäsi ja laski kätensä Jeren selälle, silittäen häntä rauhoittavasti. Jere hymyili pienesti, lohduttuneena ystävänsä sanoista, ja niin he lähtivät liikkeelle, kohti aamupalaa, valmiina kohtaamaan uuden päivän yhdessä.
Jere pelkäsi yli kaiken hetkeä, jolloin hänen olisi kerrottava koko totuus Bojanille. Ajatus siitä, että hänen pitäisi avata sydämensä ja jakaa kaikki se paska mitä oli tapahtunut, sai hänen vatsansa solmuun. Hän tiesi, että Bojan ansaitsi kuulla koko tarinan sen jälkeen, kun oli matkustanut pitkän matkan Suomeen hänen vuokseen, mutta sanat tuntuivat jäävän kiinni kurkkuun. Jere oli varma, että Bojan oli jo osittain ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, sillä ystävä osasi yhdistää tapahtumia ja päätellä asioita. Silti, tämän kaiken sanominen ääneen tuntui musertavalta.
He istuivat hiljaa Vantaanjoen rantatörmällä, iltapäivän aurinko kylpien heitä lämpimässä valossaan, kun Jere viimein rohkaistui avaamaan suunsa. “Mä haluun kertoo sulle kaiken,” hän sai sanottua, ääni värähtäen. Hän tiesi, että hänen olisi vain aloitettava, jotta tarina alkaisi purkautua.
Bojan nosti aurinkolasit päälaelleen ja käänsi katseensa kohti Jereä, hänen silmissään lempeä ymmärrys. “Sun ei oo pakko puhua vielä, jos tuntuu liian aikaselta. Sä et ole mulle velkaa yhtään mitään,” Bojan vakuutti rauhallisesti, mutta Jere vain nyökkäsi päättäväisesti. “Mä tiedän, mutta mä haluan käydä tätä asiaa läpi,” hän jatkoi, vaikka sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun. Bojan nyökkäsi hymyillen rohkaisevasti ja siirsi itsensä hieman lähemmäksi, tarjoten Jerelle mahdollisuuden nojata häneen, jos hän kokisi tarvitsevansa tukea.
Bojan osasi aavistaa, ettei nyt ollut kyse mistään kevyestä “tää juttu ei toimi” -erosta.. Hän tiesi, että taustalla oli jotain paljon vakavampaa. Jere hengitti syvään, kooten rohkeuttaan, ja aloitti lopulta kertomuksensa. “No, sä nyt jo tajusit, että mä ja Aleksi erottiin. Se olin mä, joka lopulta pisti kaiken pakettiin,” hän sanoi, ja Bojan nyökkäsi, sillä tämä ei ollut hänelle yllätys. Hän oli aavistanut jotain tällaista jo aiemmin. “Ja se mitä mä silloin videopuhelussa sulle näytin... ne kaikki mustelmat ovat Aleksin syytä. Se pahoinpiteli mua aika pahasti melkein koko meidän suhteen ajan,” Jere jatkoi, ja hänen kehonsa värähti muiston tuomasta kylmästä tunteesta. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän kertoi totuuden.
Bojan tunsi sydämessään raskasta surua ystävänsä puolesta. Hän halusi varmistaa, että Jere pystyi jatkamaan ja kysyi varovasti: “Saanks kysyä?” Jere nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka ilmeestä paistoi häpeä ja kipu. “Kuinka kauan sitä jatkui?” Bojan kysyi varovasti. Jere mietti hetken, ennen kuin vastasi hiljaa: “Me alettiin seurustella viime vuoden huhtikuussa, ja se alkoi ehkä heinä-elokuussa… eli yli vuoden.” Jeren kasvot näyttivät surullisilta ja häpeileviltä, mutta Bojan katsoi häntä lempeästi, vakuuttaen: “Muista, ettei se ollut sun syytä, jooko?” Jere nyökkäsi hitaasti, vaikka hänen sisällään velloi ristiriitaisia tunteita.
Jere jatkoi kertomustaan, paljastaen kuinka Aleksi oli manipuloinut häntä, hajottanut sekä heidän yhteistä kotiaan että Jeren henkistä hyvinvointia. Seinät olivat täyttyneet rei'istä ja jäljistä, puhelimen näyttö oli särkynyt, ja pahimmat haavat olivat jääneet Jeren mieleen. Hän kertoi, kuinka Aleksi oli riistänyt häneltä kaiken hallinnan tunteen, saaden Jeren epäilemään itseään ja omaa arvokkuuttaan. Kun viimeiset sanat olivat sanottu, Jere tunsi olonsa keventyneeksi, mutta samalla hyvin rikkinäiseksi. Kertominen oli ollut uuvuttavaa, mutta samalla välttämätöntä.
Bojan katsoi Jereä, tunteiden ristiaallokossa. Hän veti ystävänsä tiukasti lähelleen, antaen Jeren nojata itseensä. “Mä ymmärrän täysin, miksi sä et ole puhunut tästä aiemmin,” Bojan aloitti pehmeästi, katseessa lämpöä ja vakavuutta. Hän halusi Jeren tietävän, että tämä ei ollut yksin. “Mutta samalla mä haluan, että sä tiedät: sä voit kertoa mulle ihan mitä vaan ja mä oon aina valmis auttamaan sua,” hän lisäsi, katsoen Jereä suoraan silmiin. Jere nyökkäsi, kyynelten valuessa hiljaa poskilleen. “Mä tiedän, ja mä oon aivan äärettömän kiitollinen siitä, että sä oot nyt täällä ja tulit tänne vaan mua varten,” Jere sanoi, hänen äänensä täynnä kiitollisuutta ja rakkautta ystäväänsä kohtaan.
Suurin kysymysmerkki leijui kuitenkin edelleen ilmassa: mitä Jeren elämässä tapahtuisi seuraavaksi? Ajatus tulevaisuudesta oli pelottava ja epävarma. “Mä… mä en tiedä, mitä mun pitäis tehdä,” Jere sanoi, nousten ylös ja alkaen kävellä levottomasti edestakaisin Bojanin edessä. Bojan seurasi häntä katseellaan, yrittäen keksiä ratkaisua. “Mikä ois sun unelmatilanne?” hän kysyi lopulta, yrittäen auttaa Jereä hahmottamaan tulevaa. Jere pysähtyi hetkeksi miettimään, ennen kuin jatkoi kävelyä. “Mä haluisin johonkin tuttuun ja turvalliseen paikkaan just nyt… ja ehkä myöhemmin johki täysin uuteen paikkaan, jossa vois alottaa vähän niinku alusta,” Jere vastasi, äänessä haaveilua ja toiveikkuutta.
Bojan nyökkäsi, ymmärtäen täysin Jeren kaipuun turvaan ja rauhaan. “Mites teidän mökki? Pääseekö sinne?” Bojan kysyi, ja Jeren ilme kirkastui samantien. Hänen silmänsä alkoivat loistaa toivosta ja innostuksesta. “Boitsu, sä oot nero!” Jere huudahti ja kyykistyi takaisin Bojanin viereen, vetäen hänet tiukkaan, kiitolliseen halaukseen. Ajatus mökille menemisestä tuntui vapauttavalta ja lohduttavalta.
Yhtäkkiä Jere muisti kysyä: “Koska sä palaat Sloveniaan?” Hän katsoi Bojania huolestuneena, peläten menettävänsä tämän tuen. Bojan hymyili rauhoittavasti ja vastasi: “Hei, tää on vasta mun eka päivä täällä. Nyt ei mietitä paluuta!” Hän piteli edelleen kättään Jeren ympärillä, haluten varmistaa, että tämä ei olisi yksin.
“Okei, eli sä tulisit mökille mun kanssa?” Jere varmisti, haluten tietää, että Bojan olisi hänen tukenaan myös tulevina päivinä. “Jos sä haluat,” Bojan vastasi, heittäen pallon takaisin Jerelle. “Typerä kysymys, tottakai mä haluan sut mukaan,” Jere sanoi, hymyillen leveästi. Vaikka menneet tapahtumat olivat vielä tuoreena mielessä, Jere huomasi, että hän hymyili enemmän ja enemmän Bojanin läsnä ollessa. Ajatus siitä, että Aleksi ei ollut vielä palannut kotiin ja tajunnut Jeren lähteneen, oli edelleen pelottava varjo heidän yllään, mutta nyt se tuntui kaukaisemmalta. Bojanin läsnäolo toi valoa ja toivoa, jotka alkoivat hitaasti mutta varmasti korvata pelon ja epävarmuuden.