Chapter Text
Kysymys, jota kukaan ei ole ikinä kysynyt itseltään: mitä jos Diamond Is Unbreakable sijoittuisi suomalaiseen lukioon?
Näin tuttu tarina muuttuu oudoksi, kaoottiseksi ja hieman bisarriksi…
“Moorion yläaste ja lukio?” Josuke toisti tulevan koulunsa nimen, joka luki hänelle annetussa esitteessä.
“Kyllä, sinne olet menossa ensi viikolla. Etkö ole yhtään kuunnellut puheitani, Josuke?” kysyi Tomoko, Josuken äiti. Hän oli hyvällä tuulella tänä aamuna, eikä hänen äänensävyssään ollut kuin vain pieni turhautumisen pilke.
“Ja, siis, monelta se koulu alkaa?”
“Kahdeksalta.”
“Jaa… ja missä se on? Miten meen sinne?”
“Sitähän minä juuri olin sanomassa, että sinun olisi hyvä mennä opettelemaan se sun koulureitti. Sinne kestää noin 15 minuuttia kävellä.”
“Niin…”
Josuke kuunteli toisella korvalla, ja Tomoko huomasi tämän. Josuke oli kyyristynyt television eteen pelaamaan, mutta Tomoko ei viitsinyt sammuttamaan sitä. Hän kuitenkin tajuaisi jossain vaiheessa, ettei aikaa koulun alkuun ole enää paljon.
Josuke, sekä äitinsä, muuttivat Suomeen tänä kesänä. He molemmat kuitenkin osasivat Suomea hyvin, sillä Tomoko oli suomalainen. Hän kuitenkin muutti Japaniin nuorena, ja halusi, että Josuke oppisi suomea myös. He muuttivat Japaniin, koska Tomoko oli pitkään ikävöinyt Suomea. Hän myös uskoi, että Suomen koulut olisivat vähemmän tiukkoja, sekä omaksuisivat iloisen ilmapiirin.
Josuke ei ollut täysin ilahtunut muutosta, muttei se haitannut häntä liikaa. Hänellä ei ollut paljon hyviä kavereita Japanissa kuitenkaan.
Viikko kului, ja Josuke oli tajunnut edellisiltana, että koulu alkaa seuraavana päivänä. Hän meni paniikkiin. Miten hän pukeutuisi? Miten hän pääsisi kouluun? Pitikö hänen ostaa uusia koulutarvikkeita?
Seuraavana päivänä hän pukeutui, miten hän yleensä pukeutuu. Suomessa ei onneksi vaadita univormuja kouluun, eikä kukaan nipottaisi hänelle pukukoodeista. Josuke hahmotti koulureittinsä hyvin, sillä hän oli koko kesän ajan tutustunut Moorion katuihin ja kauppoihin. Hänellä oli reppu, kynä ja kumi - ne olivat tarpeeksi toistaiseksi.
Niin Josuke heräsi aamulla, söi aamupalan, laittoi tukan siistiksi ja lähti koulua kohti.
“Hitto, hitto, hitto… enkai mä nyt tee itestäni pelleä koko luokan edes? Mitä, jos oon unohtanu jotai sanoja?” Josuke tosiaan on puhunut kotonaan suomea silloin tällöin, ettei kielitaito häviäisi. Mutta mitä jos hän nolaa itsensä? Hänhän on japanilainen, hän olisi koko luokan, ei, jopa koulun silmätikku!
Josuken ajatukset katkesivat, kun hän käänsi katseensa eteenpäin. Hän näki sen! Moorion lukio! Ja, no, yläastekin. Josuke on lukion ensimmäisellä nyt, eikä hän tiedä, kuinka erilainen lukio on verrattuna japanilaisiin kouluihin. Hän tulee saamaan jonkinlaisen kulttuurishokin…
Hän näki myös aika lyhyen yläastelaisen edessään. Pari vanhempaa oppilasta kiusotteli tätä.
“No, on kyllä aika paskamaista mennä ryttyilee jonkun seiskaluokkalaisen kaa,” tuumasi Josuke. Hän ei pitänyt niistä, jotka kohtelivat heikompia heidän omina leluinaan. Hän käveli lähemmäs, kuitenkin hieman sivusta, ja kuunteli oppilaiden puhetta. He olivat rakennuksen reunoilla, joten hän kuuli heidät paremmin, kuin koulun edestä.
“Hei, mikä sun nimi on? Ja et sit ala vittuilee meille, vaa kerrot nimes.”
“Koichi Hirose, luokalta 1C!”
Josuke olisi voinut nauraa kuulemalleen, mutta hänen suunsa loksahti auki. Sanoiko hän juuri 1C? Niinkuin lukiossa? Hänhän oli hirvittävän lyhyt… Hän oli myös yllättävän kohtelias. ‘Koichin’ äänensävy oli jopa kohtelias.
Vaikka Josuke oli hieman kauempana heistä, hän erotti pojan ulkonäön. Tällä oli lyhyt, erittäin vaalea tukka, siniset silmät ja paksut kulmakarvat. Hänellä oli iso vihreä huppari, mustat farkut sekä tennarit.
“Kyl mäkin saattaisin nauraa,” mietti Josuke. Hän ei kuitenkaan hymyillyt. Ei hän ole tehnyt heille mitään pahaa, miksi he isottelevat hänelle?
“Lukiolainen, häh? Eikä!”
“Me ollaan kolmosella, ehkä sulla ehtii tulla kasvuspurtti. Kuitenkaa en sanois et mikää NBA soittaa sulle.”
Josuke pyöritti silmiään tilanteelle. Pitäisikö hänen puuttua? Ei, ei he kuitenkaan ollut satuttaneet häntä.
“No, iha sama. Mennää nopee kauppaa!”
Josuke päästi pienen huokauksen helpotuksesta. Häntä oli alkanut ärsyttämään vanhempien oppilaiden puheet. Mutta nyt Koichi oli yksin, eikä Josuke tiennyt, mitä tehdä. Hän mietti, että olisi hyvä saada kavereita, mutta olisiko outoa jutella tälle?
Josuke tajusi kävelevän Koichia kohti, eikä kääntynyt.
“Moro,” hän aloitti. Koichi kääntyi häntä päin, hieman lannistuneen näköisenä. Hänellä oli kuitenkin vakaa ilme, eikä näyttänyt siltä, että ainakaan itkisi.
“Moi.”
“Öö, mä katoin tosta sivusta, kun noi jotkut tuli puhuu sulle. Tunsiksä niitä?”
“Aa, noi vanhemmat tyypit? Joo, en. Mut mulle on joskus sanottu juttui mun pituudesta, nii…”
Koichi hymyili hieman kömpelösti, mutta Josuke ymmärsi häntä hieman. Vaikka häntä naurattaisikin joskus ‘kiusaajien’ nopeat ja osuvat läpät, hän ei ikinä ymmärtänyt, miksi pitäisi kiusata jotakuta.
“Aik kusipäitä,” hän jatkoi. Hänellä oli itselläkin hieman kömpelö äänensävy.
“Joo.”
Hän huomasi, että kolmoset kävelivät häntä kohti. Josuke kääntyi heitä päin.
“Mikä toi su tukka on? Ooksä joku kiinalainen?”
“Ei, ku toi o varmaa japanilaine. Tai Koreasta, emmä tiedä.”
Josuke puri huultaan vihasta. Häntä ei kiinnostanut heidän toinen kommenttinsa, vain se ensimmäinen, TIETTY kommentti.
“Hei, mitä sä just sanoit mun tukasta?” Josukella oli rauhallinen, mutta selvästi tyytymätön äänensävy. Hän katsoi kolmosia vihaisesti, ja he purskahtivat nauruun.
“Joo, mikä vitu pihvi sul o pääs?”
“Viel sinine, blue rare pihvi!”
“Sä näytät iha vitu dorkalta!”
Yksi kolmosista ei edes ehtinyt sanoa toistakaan sanaa, kun Josuke löi häntä suoraan naamaan. Hän lensi tiiliseinää vasten, ja ympäröivät oppilaat kääntyivät katsomaan tilannetta.
“Hei, mitä sä teet?!” huudahti Koichi, hieman kauhistuneen näköisenä. Hänellä oli kuitenkin pilke kiinnostusta silmissään. Toinen kolmosista kääntyi kaveriaan kohtaan, ja sitten Josukeen päin.
“Mitä vittuu?!” hän ärähti, kädet nyrkeissä. Hän syöksyi kohti Josukea, yrittäen taklata tätä. Koichi hypähti pois tieltä sivulle, sillä hän oli hieman kauempana Josukesta, kuin lyöty oppilas. Toinen kolmosista, joka oli Koichin lähellä, syöksyi myös kohti Josukea, nyrkki ilmassa.
“Crazy Diamond!”
Josuke huudahti, ja yhtäkkiä toiset oppilaat lensivät taakse. He eivät nähneet, mitä tapahtui. Ympäröivät oppilaat hätkähtivät, kun kahdet kolmoset lensivät jo seinää vasten olevaa kolmosta päin. He tömähtivät toisiaan vastaan, ja Koichi huudahti.
“Verta! Eiks toi ollu vähän liikaa?” huudahti Koichi, taas kerran. Hän kuitenkin huomasi, ettei kolmosista vuotanutkaan verta.
“Eiku… mä luulin, et ton yhen pääst vuos verta,” puhui Koichi itselleen. Josuke kääntyi Koichin puoleen, vastaen tämän toteamukseen:
“No, siis…”
“Ton naamahan näyttää erilaiselt! Eiks se?” Koichi keskeytti Josuken. Hän oli oikeassa: oppilaiden naamat olivat muuttuneet. Yhden nenä oli jollain tavalla vääntynyt toiselle puolelle, ja toisen leuka oli epämuodostunut.
“Kerron sulle myöhemmi,” sanoi Josuke. Kolmoset juoksivat pakoon, kuiskaillen toisilleen. He kuitenkin vielä huusivat Josukelle asioita, niinkuin: “haista paska, pelle, me tapetaan sut,” ja niin edespäin. Kun he pääsivät pois shokista, he myöhemmin tajusivat, että heidän naamansa olivat muuttuneet - eivätkä hyvällä tavalla.
Josuke ei joutunut pulaan, sillä opettajia ei ollut pihalla. Kolmoset olivat menneet johonkin muualle, ehkä koulun taakse? Hän vain meni pääovesta sisään, Koichi hänen mukanaan, aloittaen hänen kouluvuotensa Mooriossa.