Work Text:
Jokin oli oudosti. Sen aisti ilmasta, ihmisten kehonkielistä, hajuista, jotka ympäröivät tätä Jumalan hylkäämää paikaa, ja koko rakennuksen muotoilusta ja arkkitehtuurista.
Oli sateinen päivä, jopa normaalin kaltainen, jos sitä nyt muihin näin korkealla oleviin vuoriin Japanissa vertaisi. Sadepilvet kerääntyivät tiettyihin rykelmiin, muodostaen eräänlaisen kilven, joka suojeli tätä piilotettua temppeliä ja sen vieressä kohoavia rakennuksia Jumalien (vai vain Jumalan?) katseilta (katseelta?).
Sade ropisi kattoja vasten, lyövän kauniin rytmin, joka hiveli korvia, samalla kauniisti, ja samalla kauheasti. Monet kulkivat rakennuksia liittävien verantojen alla, kuiskutellen ja nauraen, sillä vaikka jokin oli oudosti, sitä eivät nämä ihmiset tajunneet.
Nuoret naiset hiipivät etenpäin kimonoihin pukeutuneina, toinen toistaan kauniimpina, hiukset vaikeasti ylöspäin aseteltuina, ja tietynlainen pilke silmäkulmissaan, joita he eivät edes välttämättä tajunneet omaavansa. Pikkutytöt juoksivat nopeasti ohi pikkupoikien kanssa, heitellen vanhoista kangaspaloista tehtyjä palloja, nauraen heleästi kuin kellot sillä tavalla, jolla vain lapset voivat. Vanhat, kumaraselkäiset naiset olivat täälläpäin harvinainen näky, mutta heitä oli maisemassa muutama, keppiin nojaavia, ryppykasvoisia ja velton oloisia, mutta viisautta omaavia olentoja.
Nuoret miehet ja heidän vanhemmat peilikuvansa puolestaan olivat töissä, hakkaamassa polttopuita, käymässä alhaalla kylässä myymässä tekemiään kädentaitotuotteita, ja tuomassa takaisin ruokatarvikkeita, joista naiset myöhemmin muotoilisivat ruuan. Eivätkä naisetkaan olleet toimeettomia, vaikka osa heistä olivat hitaampia ja laiskempia, kuin toiset. Osa hoiti lapsia, osa korjasi vaatteita, tai teki uusia, ja loput pyykkäsivät ja taiteilivat.
Nämä ihmiset, jotka kaikki asuivat samassa vuoren korkealle huipulle rakennetussa temppelissä ja sen viereisrakennuksissa siis sanoisivat, että he elivät joka päivänsä, kuin normaalit ihmiset. Työtä tehden, toisiaan rakastaen, Jumalan sanansaattajaansa palvoen.
Hetkinen.
Jumalan sanansaattajaansa palvoen?
Ai niin.
Unohdimme tärkeän osan tarinastamme.
Syyn, minkä takia tunnelma oli outo ja epämukava, juuri täällä normaalilta vaikuttavalla vuorenhuipulla.
Mies.
Pitkä mies, ainakin päätä pidempi, kuin kaikki muut miehet täällä ylhäällä.
Mies.
Hurmaava mies, vaaleilla hiuksillaan ja sateenkaaren värisillä silmillään.
Mies.
Kuvauksellisesti pukeutunut mies, joka käytti yleenpalttisesti koristeltua hattua.
Mies?
Mies, joka tällä hetkellä istui rukoushuoneessa edessään hitaasti kylmenevä ruumis.
Veri oli tarrautunut lattiaan kiinni, uusi ja puhdas punainen sekoittuen vanhaan, ruskeaan vereen ja sen siivouttomuuteen. Nuoren naisen ruumis oli kaatunut maahan omituiseen asentoon, kuin hän olisi samaan aikaan halunnut halata edessään epäkunnioittavasti istuvaa miestä, ja samalla paeta häneltä. Ruumiin pää oli lentänyt pienen matkan päähän, sen kauniit piirteet olivat ihmetyksen puoliväliin jäänet. Mies kaapi ruumiista irti paloja, ja tunki niitä suuhunsa, kuin hullu, silmät kiiltäen lähempänä pedon raakamaisuutta, kuin tietoisen olion henkisyyttä. Ihmislihaa tippui maahan kevyesti, mutta mies ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hieman hyytynyt veri roiskui lattialle. Sen hurmeiset puulaatat imivät sisäänsä niin paljon nestettä, kuin mies antoi niiden ottaa.
Valkoiset torahampaat kiilsivät miehen suupielissä, repien lihaa pienemmiksi paloiksi, ja roiskuttaen miehen vaatteet pilalle. Hän ei tätä syömiseltään kuitenkaan huomannut.
Maiskutuksen ääni kuului pitkälle temppelin sisällä, mutta kukaan ei tullut häiritsemään Jumalan sanansaattajaa, kun hän piti nokosiaan.
Kukaan ei ollut häntä häirinnyt sadan vuoden aikana.
Nämä ihmiset, jotka kaikki asuivat samassa vuoren korkealle huipulle rakennetussa temppelissä ja sen viereisrakennuksissa siis sanoisivat, että kaikki oli aivan normaalia tänä päivänä.
Niin sanoisi myös temppelin sisällä syövä mies (?).
Heillä taisi vain olla hieman eri käsitykset sanasta "normaali".