Work Text:
Lattia oli täynnä kastanjanruskeita pilkkuja. Viininpunaiset verhot peittivät huoneen ainoan, pienen ikkunan. Lattialle kaatunut ruumis oli aseteltu tanssijan asentoon, kuin perhonen lähdössä lentoon. Mustat hiukset ympäröivät kuolemassa kelmeitä kasvoja, suuret, aukinaiset vaaleanharmaat silmät vilkkuivat hänen yllään pyörivien kultaviuhkojen keinotekoisella valolla. Pieni pisamien peittämä nenä ja auki ammottava suu ohuilla, vaaleilla huulilla ihan kuin pyysivät päästä viimeisen kerran näkemään kukkientäytteisen puutarhan.
Mutta tämä nainen ei koskaan lentäisi, kuin perhonen tai lintu, ei koskaan nousisi ylös ilmaan siipiensä kantelemana. Hän ei näkisi taloja, pieniä ihmisiä, ja maailman ihmeitä. Hän oli syntynyt tänne, korkeille vuorille, joten niille hän myös kuolisi.
Kaunis, kukkakuvioinen kimono oli vielä elävien tavalla aseteltu. Huoneessa hitaasti tallusteleva, viuhkojaan heilutteleva Jumala ei ollut sitä vielä kääntänyt toisinpäin. Naisen kädet hän oli asetellut hentoon asentoon. Oikea käsi ojentui pohjoista kohti, nyrkki puoliksi avoin, ja vasen makasi naisen nopeasti kylmentyvällä rinnalla. Viuhkat pyörivät hitaasti naisen yllä, laskeutuen rytmissä, tasaisesti ottaen tukea omistajansa vaaleista käsistä.
Mies antautui viimeinkin halulleen, ja istahti naisen viereen elegantisti. Hän hyräili jotain laulua matalalla äänellään. Kenties se auttaisi naisen matkassa paratiisiin.
Mies ojensi kynsiään ja nappasi kiinni naisen oikean käden ranteesta. Hän jatkoi hyräilyään samalla, kun toi rannetta lähemmäs huuliaan.
Dōma söi.