Work Text:
Alttari oli täynnä kauniita kukkia. Mustatukkainen palvelijatyttö pinkissä kimonossa parveili niiden ympärillä, hyräillen iloisesti. Joku kansanlaulu kai, kasvavista kukista, ja kesän tulosta. Mies alttari-istuimella katseli hänen liikkeitään, sateenkaaren väriset silmät tuijottaen, kuin tämä palvelijatyttö olisi ollut muuta, kuin osa koristeasetelmaa. Mutta hän ei ollut. Tytön kasvot olivat litteät, helposti unohdettavat, ja hän oli hieman pulska.
Mutta hän osasi hoitaa kukkia.
Kirsikkapuun oksat, atsaleat, alppiruusut, japaninvaahteran oksat, bambun oksat, marjakuusen oksat, männyn oksat, saniaiset, kuunliljat ja sinisateen oksat. Kirkkaat värit sekoittuivat yhteen sekamelskaan, ja makeat hajut tappelivat toisiensa kanssa ärsyttävimmän paikasta. Varsinkin sinisade sai miehen silmät veristämään.
Palvelustyttö jatkoi häärimistään, katsoen iloisesti monia kukkia ja oksia, jotka olivat annettu palvontalahjoina. Tytön ajatukset leijuivat helposti pois tästä huoneesta, ulos ikkunasta ja paikkoihin, joista nämä kaikki kesän merkit oli kerätty.
Mies jatkoi paikalla istumistaan, katsellen palvelustytön liikkeitä. Kukat eivät merkinneet hänelle juuri mitään. Värien ylikuormitusta, kenties? Hän istui täällä vain siksi, että sitä häneltä odotettiin. Tytön liikkeet olivat rauhallisen hitaita, ja mies katsoi häntä vielä tiukemmin. Tytön posket punehtuivat, kun hän tunsi miehen katseen vahvenevan.
”Armollinen perustaja, voitteko hyvin?”