Work Text:
Lämpimät kädet olivat kietoutuneet rentoutuneiden vartaloiden ympärille. Sormenpäät painautuivat pehmeään ihoon ja toiset piirsivät helliä kuvioita selkään. Hengitykset olivat tasaisia, kumpikaan ei halunnut herätä lopullisesti tähän päivään. Nämä hetket olivat viimeisiä kaltaisiaan pitkään aikaan, molemmat heistä tiesivät sen.
Aurinko paistoi sisään huoneeseen, lämmittäen sisäilmaa entisestään. Sälekaihtimiet piirsivät seepran paljaalle selälle, sormenpäät piirsivät ääriviivoja, koskettivat varjokohtia. Käsi siirtyi rinnalta hiuksiin, silittäen hellästi, upoten laineisiin pyrkien muistamaan miltä se tuntui. Kaikki oli lopullisen tuntuista, vaikkei se ollut totuus.
Lämmin suudelma herätti lopullisesti, Jere nyrpisti nenäänsä haluamatta avata silmiään. Bojan oli katsellut häntä jo hetken, toivoen, että aika pysähtyisi tähän hetkeen. “Tänään on se päivä”, Bojan kuiskasi hiljaisuuteen. Jere pudisti päätään sanoen: “Mä en halua, jäädään vain tähän”. Bojan kietoi kätensä kokonaan Jeren ympärille, vetäen tämän entistäkin lähemmäksi.
Jeren pää löysi tutun kohdan Bojanin kaulan viereltä, hän hengitti sisäänsä tutun ihon turvallista tuoksua. “Jos mä voisin, niin mä jäisin”, Jere henkäisi vasten ihoa ja Bojan painoi suudelman ohimolle. “Mä tiedän, rakas. Jos mä voisin mä lähtisin sun mukaan”, hän sanoi hellästi. Ensimmäinen kyynel putosi Bojanin olkapäälle, se ei olisi tämän päivän viimeinen.
Kuukausi sitten Jeren äiti oli sairastunut toistamiseen. Lääkärit kertoivat, että tällä kertaa sairaus veisi äidin mennessään, eikä Jere tiennyt miten päin olla. Äiti asui Oulussa ja hän Helsingissä, välimatka tuntui tappavalta. Bojan oli ehdottanut Jeren muuttoa Ouluun ensimmäisenä. Oli Jerekin sitä miettinyt, muttei uskaltanut vakavasti harkita sitä. Bojan ei pystyisi joustamaan töistään niin pitkäksi aikaa. Hänen olisi lähdettävä yksin.
Bojan oli noussut ensimmäisenä ja suunnannut keittämään kahvia. Pian alkanut suihkun kohina kertoi Jerenkin päässeen ylös sängystä. Tilanne oli kuin mikä tahansa lauantai aamu, paitsi että tämä olisi ainoa laatuaan pitkään aikaan. Bojan vierailisi kyllä Oulussa ja Jere Helsingissä, mutta se ei olisi joka viikkoista. He molemmat tiesivät, että tästä tulisi vaikeaa, mutta he molemmat olivat myös valmiina näkemään kaiken sen vaivan mitä etäsuhde vaatisi.
Kahvi oli tippunut ja Jere laahusti muuttolaatikoiden täyttämään kettiöön Bojanin t-paita päällään. Hänen poskillaan oli pinttyneet vanat kyynelistä, joita oli koko viikko vuodatettu. Jeren kävellessä Bojanin luokse, tämä kietoi kätensä automaattisesti hänen ympärilleen. Kaikki hetket oli hyödynnettävä, jolloin voisi olla toisen lähellä. “Oulu ei ole kuitenkaan kauhean kaukana. Mähän asuin vielä Sloveniassa, kun me alettiin seurustelemaan”, Bojan kuiskasi, suukottaen Jeren kosteita hiuksia. “Miten sä olet noin rauhallinen ja järkevä?” Jere niiskutti värisevällä äänellä.
Bojan ei osannut vastata, hän vain rutisti Jeren tiukemmin vasten rintaansa. “Mä rakastan sua niin paljon”, Jere sanoi ja Bojan katsoi häntä suoraan silmiin, hymyillen pienesti. “Niin mäkin sua, ja se ei tule muuttumaan mihinkään. Ei ikinä”, Bojan vastasi, vetäen Jeren suloisen katkeraan suudelmaan. Jeren huulet maistuivat kyyneliltä ja huulirasvalta.
Bojan kaatoi kahvia heille molemmille, asettaen höyryävän kupin Jeren eteen pöydälle. Hän istui tätä vastapäätä oman kuppinsa kanssa, yrittäen painaa muistiin kaikki pienet yksityiskohdat. Miten Jere aina puhalsi kolmesti kahvia, ennen kuin otti ensimmäisen hörpyn. Miten Jere nyrpisti nenäänsä pienesti, kun kahvi oli vielä turhan kuumaa hänen makuunsa, sitten laskien kupin takaisin pöydälle.
“Tämä on vain väliaikaista”, Jere sanoi ääneen, yrittäen vakuuttaa enemmän itseään, kuin avopuolisoaan. Avopuolisoa, joka olisi pian taas poikaystävä. Jereä alkoi itkettää uudelleen ja hän taisteli kyyneliään vastaan, hän oli itkenyt jo niin paljon, että kyynelkanavien olisi pakko olla pian tyhjät. Bojan ojentui pöydän yli, tarttumaan Jereä kädestä. Pelkässä katseessa oli niin paljon rakkautta ja lämpöä, että se sai Jeren rauhoittumaan. Tuota katsetta, noita silmiä, hän tulisi ikävöimään, joka ikinen päivä.
Jere istui sohvalla heidän parvekkeellaan. Silloin häneen iski ajatus siitä, että joka tapauksessa hän kohtaisi menetyksen. Nyt hän menettäisi Bojanin hetkellisesti, mutta kun tulisi paluumuuton aika, niin silloin hän olisi menettänyt äitinsä. Jeren rinnassa painoi ahdistus, menettämisen pelko. Jere ei koskaan ajatellut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen. Hän toivoi aina kaikille hyvää, mutta maailma ei vain toiminut niin.
“Saanko tulla? Vai haluatko olla hetken yksin?” Bojan seisoi parvekkeen oviaukossa, nojaili karmiin ja katseli Jereä lempeästi. “Sä olet jo osa mua”, Jere vastasi ja Bojan hymyili, astuen parvekkeen viileälle lattialle. Hän käpertyi Jeren viereen sohvalle ja Jere kertoi ajatuksistaan. Bojan silitteli koko ajan hänen selkäänsä rauhoittavasti.
“Sä olet rakas vaikeassa tilanteessa, josta ei ole paluuta entiseen. Risteyskohta”, Bojan sanoi hiljaisella äänellä, edelleen silitellen Jeren selkää. Tämä nojautui vasten Bojania ja antoi itsensä rentoutua edes hetkeksi. Aurinko oli lämmittänyt lasitetun parvekkeen mukavan lämpimäksi, vaikka elettiinkin jo lokakuuta. “Sä selviät kyllä, oot vahvin tyyppi kaikista”, Bojan lisäsi pehmeästi.
Jere hengitti raskaasti ja yritti vain nauttia olostaan Bojanin lähellä, kohta tilanne olisi toinen. Hänen isoveljensä Mikke tulisi hakemaan Jeren ja hänen tavaransa kolmen aikaan, he matkaisivat yhdessä Ouluun. Mikke ei voisi myöskään jäädä Ouluun, koska hänen perheensä kaipaa ja tarvitsee häntä. Jere oli veljeksistä ainut, jonka elämä antaisi nyt myöten kokoaikaiselle muuttamiselle. Helpolta se ei tuntunut, mutta Jere tiesi, että tulisi olemaan kiitollinen viimeisistä hetkistään äitinsä kanssa.
“Koska sä tulet käymään? Pääsisit vielä tapaamaan äitiäkin”, Jere sanoi katsoen Bojania haikeilla silmillä. “Mä tulen ihan viimeistään kahden viikon päästä, riippuu miten saan työt järjestettyä”, Bojan sanoi ja Jere nyökkäsi hyväksyen tosiasiat. “Tuntuu pitkältä ajalta”, Jere sanoi ja se oli täysin totta. Sen jälkeen, kun he muuttivat yhteen, pisin aika jonka he ovat olleet erossa oli kolme päivää, kun Bojan kävi isotätinsä hautajaisissa Sloveniassa. Tilanne tulisi olemaan heille uusi.
Alkusuhteesta he olivat olleet etäsuhteessa, kun Bojan asui vielä Sloveniassa. Silloin heitä kantoi kuitenkin alkusuhteen huuma, kaikki oli niin uutta ja vaaleanpunaista, ettei välimatka tuntunut juuri miltään. Nyt tilanne olisi täysin eri. He ovat pian olleet kolme vuotta yhdessä ja asuneetkin yli vuoden yhdessä, he olivat toistensa arki, tuki ja turva. Jere oli ehkä alkanut pitää sitä hieman itsestäänselvältä, mutta tuleva kokemus palauttaisi hänet kyllä tyysti maan pinnalle.
Jere oli saanut vaatteensa vaihdettua ja pakkasi viimeisiä huppareita avoinna olevaan muuttolaatikkoon. Bojan käveli keittiöön muutama t-paita ja huppari mukanaan. “Ota nää mukaan”, hän sanoi asettaen ne laatikkoon päällimmäiseksi. Jere hymyili hänelle, muutama kyynel poskillaan. “Kiitos, ne tulee varmasti käyttöön”. Bojan oli huomannut, että Jere oli myös jättänyt hänelle muutamia vaatekappaleitaan. Toisen tuoksu toisi turvaa.
Jere sulki viimeisen laatikon teipillä ja asetti sen sitten muiden joukkoon ulko-oven viereen. Pinossa oli viisi laatikkoa, eihän Jerellä kauheasti ollut omia tavaroita, suurin osa oli hänen ja Bojanin yhteistä. Kello kävi hurjaa vauhtia ja pian olisi enää tunti aikaa, ennen kuin Mikke olisi heidän ovensa takana. Jere kääntyi katsomaan kohti Bojania, joka ei kuitenkaan enää seissyt ovensuussa. Olohuoneeseen vievä ovi oli vedetty kiinni.
“Bojan?” Jere kutsui, muttei saanut vastausta. Hänen rinnassaan tuntui pieni pisto, Bojanista tuntui varmasti kamalalta. Jere nousi ja koputti olohuoneen oveen, huhuillen edelleen Bojanin nimeä. “Onko kaikki hyvin?” Hänen ääntään maalasi huoli rakkaastaan. Jere tiesi, että muutokset olivat Bojanille hankalia ja ne saattoivat ahdistaa häntä herkästi. Pian ovi aukesi ja Bojan päästi Jeren olohuoneeseen.
Jere sai kuitenkin yllättyä positiivisesti, kun olohuoneeseen oli järjestelty mukava pesä, sekä herkkuja. Musiikki soi hiljalleen taustalle ja sohvapöydällä paloi kynttilöitä. “Vau”, Jere huokaisi. “Mä halusin, että sä lähdet hyvillä mielin. Eiköhän tässä olla viikon mittaan itketty ihan tarpeeksi”, Bojan naurahti, kietaisten kätensä Jeren vyötärölle. “Ei onnistu, sä oot niin ihana, että mua alkaa taas itkettää”, Jeren kasvoilla oli haikea hymy.
Bojan veti Jeren tiukkaan halaukseen, pitäen häntä tiukasti otteessaan. “Kaikki menee hyvin, meistä ei kumpikaan ole katoamassa mihinkään”, kuin Bojan olisi tiennyt, että Jere tarvitsi juuri noita lohduttavia sanoja. “Mä tiedän, me ollaan kuitenkin yhteydessä joka päivä”, Jere sanoi. “Mutta tätä tulee kyllä ikävä”, Jere sanoi irrottautuen Bojanin otteesta sen verran, että pystyi painamaan heidän huulensa yhteen.
He makoilivat Bojanin rakentamassa pesässä, toistensa otteessa. Jere sulki silmänsä ja hengitti rauhallisesti, hän yritti muistaa juuri tämän hetken, jokaisen pienen yksityiskohdan. Tämän hetken voimin hänen tulisi elää seuraavat viikot, ennen kuin he taas näkisivät. Yhtäkkiä Jere tajusi, että Bojanin hengitys oli nopeutunut ja hän pystyi kuulemaan pientä nyyhkytystä.
Jere nousi sen verran, että pystyi katsomaan tätä silmiin. Ruskeat silmät olivat nyt täyttyneet kyynelillä. “Anteeksi Jere, ei pitänyt enää itkeä, mutta jotenkin nyt kunnolla tajusin mitä tässä kohta tapahtuu”, Bojan kuiskasi. Jere pudisti päätään ja halasi Bojania tiukasti. “Tottakai sä saat itkeä, kaikki tunteet on sallittuja”.
Aivan liian pian ovikello soi, ja molemmat tiesivät sen olevan Mikke. Jere odotti hetken, ennen kuin irrottautui Bojanin otteesta ja suuntasi avaamaan ovea veljelleen. “Moi”, Mikke sanoi, kun ovi avautui. “Moi”, Jere hymyili pienesti, päästäen veljensä sisälle. “Ootko valmis lähtemään?” Mikke sitten kysyi, katsahtaen laatikkokasaa eteisessä.
“Pakkauksen puolesta joo, mut henkisesti en oo kyllä yhtään valmis”, Jere sanoi, naurahtaen kuivasti. Samalla Bojan ilmestyi eteiseen, kietoen kätensä Jere vyötäisille, tervehtien Mikkeä. “Mä ymmärrän, kenelle tahansa olisi vaikeaa”, Mikke nyökkäsi. “Mutta mulla ei ole nyt vaihtoehtoja. Äiti ei ole enää kauaa täällä”, Jeren sanat leijuivat raskaana ilmassa. Miken katse painui lattiaan.
“Valitettavasti toi on totta”, Mikke sitten kuiskasi, vääntäen pienen hymyn kasvoilleen. “Meidän pitäisi varmaan ruveta lähtemään”, hän sitten sanoi, luoden anteeksipyytelevän katseen Bojanin suuntaan. “Te teette täysin oikein, kuka vaan muutaisi rakkaansa takia”, Bojan sanoi, puristaen Jeren kättä. Mikke nyökkäsi, ottaen kantoon ensimmäisen muuttolaatikon ja kadoten rappukäytävään.
Jere ja Bojan ottivat myös laatikoita mukaansa, eikä niitä enempää ollutkaan. Jere kääntyi vielä katsomaan sisälle asuntoon. “Heippa koti, mä palaan vielä”, hän sanoi, ennen kuin kääntyi lähtien Bojanin perään kohti alakertaa. Asunnon ovi painui kiinni ja Jere veti syvään henkeä, ettei alkaisi heti itkeä.
Ulkona sää oli edelleen aurinkoinen ja ilmassa tuoksui uusi alku. Jere ei halunnut, eikä tarvinnut uutta alkua, mutta nyt oli pakko kääntää uusi luku. Tässä luvussa olisi luvassa surua ja menetystä. Jere laski viimeisen laatikon Miken pakettiauton perään ja Mikke löi takaovet kiinni. Sitten Mikke kääntyi ja käveli Bojanin luokse, halaten tätä pikaisesti. “Kiitos Bojan kaikesta, sä olet ollut korvaamaton”, hän sanoi.
Seuraavaksi Mikke kääntyi Jeren puoleen, joka ei enää nänhyt eteensä kyynelien täyttämistä silmistä. “Mä menen nyt autoon, ottakaa aikanne. Kohta mennään”, Mikke sanoi ja taputti veljeään olalle ohikulkiessaan. Jere itki ääneen, vuolaasti, hän ei yrittänyt enää pidätellä mitään tunteita.
Bojan itki myös, kun hän veti Jeren halaukseen. “Jere rakas, kaikki järjestyy”, Bojan kuiskasi, ääni väristen. “Mä tiedän, haluaisin vaan sut mun rinnalle”, Jere nyyhkytti. “Mä olen sun rinnalla, en ehkä fyysisesti, mutta olen kyllä. Mä en katoa mihinkään. Jere, mä rakastan sua, nyt ja aina”, Bojan sanoi ja Jere niiskaisi.
“Mäkin rakastan sua, kiitos kun oot mun elämässä. Kiitos ihan kaikesta”, Jere sanoi. “Ole hyvä, sä olet ansainnut kaiken. Ja sä olet antanut mulle myös ihan kaiken, sä olet opettanut mulle miltä tuntuu vilpitön, aito rakkaus”, Bojan sanoi, silittäen Jeren poskia. “Samoin”, Jere kuiskasi. Bojan veti hänet suudelmaan, joka oli täynnä haikeutta, mutta myös toivoa tulevasta.
Mikään ei päättyisi tähän. Mikään ei olisi lopullista.
“Mun pitää mennä nyt”, Jere kuiskasi. “Ihan kohta”, Bojan kuiskasi takaisin, suudellen Jereä vielä kerran. Sen jälkeen Bojan katsoi Jereä suoraan silmiin, joista edelleen valuivat kyyneleet. He molemmat hymyilivät läpi kyynelten.
“Rakastan sua”. Olivat viimeiset sanat jotka he sanoivat toisilleen, ennen kuin Jere hyppäsi pakettiauton pelkääjän paikalle. Bojan seisoi ulkona, heiluttaen kättään, kun auto lähti liikkeelle. Jere heilutti takaisin. Bojan pysyi paikoillaan niin kauan, kun pystyi vielä näkemään auton.
Paku kaarsi isommalle tielle ja katosi puiden taakse. Bojan tunsi puhelimensa värähtävän ja huomasi viestin Jereltä: Ikävä mun beibiä jo nyt 🥹 Bojan naurahti haikeasti ja reagoi viestiin sydämellä. Mulla oli ikävä jo ennen kuin ees lähdit ❤️
Mikään ei päättyisi tähän. Mikään ei olisi lopullista.