Chapter Text
Junamatka Rovaniemeltä Helsinkiin kestää yli kahdeksan tuntia. Jere nojasi otsaansa vasten viileää ikkunaa, jonka läpi ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Lumikinokset toivat hieman valoa pimeyteen, mutta silti tuntui, että juna kiisi kuin tyhjiössä kohti pääkaupunkiseutua.
Hämärässä vaunussa oli Jeren lisäksi vain muutamia matkustajia ja he olivat ripottautuneet ympäriinsä. Kukaan ei ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota toisiinsa, kaikki olivat väsyneen oloisia ja halusivat vain matkan olevan ohi.
Jere vilkaisi kelloa puhelimensa näytöltä. Se lähenteli jo ilta kymmentä. Juna oli juuri pysähtynyt Seinäjoelle. Matkaa olisi onneksi enää muutama tunti jäljellä.
Jere oli pitänyt kuulokkeet visusti korvillaan koko junamatkan ajan. Hän oli yrittänyt nukkua, mutta se oli tuntunut hankalalta, vaikka hänellä olikin molemmat penkit käytössään. Edes hänen vastakkaisilla penkeillään ei istunut ketään.
Pian Jeren huomio kiinnittyi mieheen, joka harppoi vaunuun sisälle. Miehen olemus oli jykevä, hän oli kietoutunut pitkään mustaan takkiin. Jere katsahti pikaisesti hänen kasvojaan ja tunnisti miehen heti.
Bojan istahti paikalleen, muutaman penkkirivin Jerestä eteenpäin, vaikuttaen silminnähden voipuneelta.
Juna oli lähtenyt jälleen liikkeelle. Seuraavaksi he pysähtyisivätkin jo Tampereella.
Jere ei ollut varma oliko Bojan huomannut häntä tai tunnistaisiko tämä häntä edes. He olivat tavanneet muutaman kerran yhteisten tuttujen kautta ja heidät oli esitelty toisilleen pikaisesti. Bojan oli kuitenkin heti jäänyt Jeren mieleen.
He eivät olleet kertaakaan jutelleet kunnolla. Jerestä Bojan vaikutti hieman liian ylpeältä tyypiltä. Sellaiselta, joka ei kaipaa yhtään enempää uusia tuttavuuksia riesakseen.
Juna alkoi jarruttaa ja lopulta pysähtyi täysin. Jere hämmentyi; joko he olivat Tampereella? Vai odottaisivatko he vastaan tulevaa junaa?
Kysymykseen vastasi kuitenkin pian kuulutus: ”Arvoisat matkustajat, juna joutuu pysähtymään teknisen vian vuoksi. Arvioitu viivästys on noin kaksi tuntia.”
Jere vajosi entistä syvemmälle istuimeensa. Tähän aikaan VR ei varmasti lähtisi tilaamaan mitään busseja. Sitä paitsi bussilla kestäisi varmaa tuhat tuntia Helsinkiin. Ei häntä sinänsä haitannut, Jerellä olisi kaikki aika maailmassa, kukaan ei häntä odottaisi...
Kuulutuksen jälkeen vaunussa kuului turhautuneita huokauksia ja pian joku nainen alikoi valittaa tilanteessa puhelimeen kiivaaseen tahtiin. “Vittu, tällä menolla mä en oo Helsingissä vielä ens viikollakaan!”
Muutaman rivin päässä Bojan nousi penkiltään ja käveli käytävällä muutaman kerran edestakaisin, vilkuillen kärsimättömästi ovea. Hän näytti siltä kuin olisi valmis potkimaan sen auki ja jatkamaan matkaa jalan.
Bojan kuitenkin loi penkkirivien yli katsekontaktin Jereen ja Jere pystyi päättelemään tämän ilmeestä, että hän tunnisti hänet.
Bojan istahti raskasti suoraan Jeren eteen ja hieraisi kasvojaan.
”Vittu mä vihaan junia.”
Jere nosti kulmiaan ja virnisti. ”Mä alan epäillä, että junat vihaa myös sua. Ehkä sun ei vaan kannattais käyttää niitä.”
Bojan pyöräytti silmiään. ”Helppo se on sanoa. Ei just nyt sattunut autoa alle.”
”Mitä, eikö sun mersus startannut vai mikä hätänä?” Jere kysyi virnistellen.
Bojan katsoi häntä arvioivasti, kuin punniten, kannattiko keskusteluun lähteä ollenkaan. Lopulta hänen suupielensä nytkähtivät, mutta vain häivähdyksen verran. ”Sä vaikutat tyypiltä, joka heittää vitsiä silloinkin, kun on nälkäkuoleman partaalla.”
Jere levitti kätensä. ”Ei tässä paljon vaihtoehtoja oo. Me istutaan jumissa pimeässä metallilaatikossa jossain korvessa. Mä voin joko vitsailla tai seota.”
Bojan kallisti päätään. ”Ja sä valitset vitsit?”
”No en mä uskalla seotakaan. Vois tulla vähän outoja katseita.”
Bojan hymähti, käänsi katseensa ulos ikkunasta. Junan ulkopuolella näkyi pelkkää lumista metsää, eikä missään näkynyt liikettä. Hän naputti hermostuneesti sormillaan polveaan.
Jere seurasi elettä ja siristi silmiään. ”Onko sulla kiire? Mihin sä oot ees menossa?”
Bojan epäröi hetken, mutta lopulta hänen äänensä oli tasainen, lähes välinpitämätön, kun hän vastasi: ”Helsinkiin. Mun entinen kaveri kuoli. Sen hautajaiset on huomenna.”
Jere ei osannut odottaa sitä. Kevyt tunnelma haihtui hetkeksi. ”Ai. Sori, en tiennyt.”
Bojan kohautti olkiaan, katse yhä ikkunassa. ”No mistä sä ees voisit tietää?”
Jere mietti hetken, mitä sanoa. Bojan ei näyttänyt siltä, että halusi sääliä tai osanottoja. Lopulta Jere hymähti ja nojautui entistäkin rennommin vasten penkkiään.
”Mä veikkaan, että tää juna on henkilökohtaisesti sun vihollinen. Ensin se hidasti sun elämää, nyt se estää sua menemästä perille.”
Bojan käänsi katseensa häneen, ja ensimmäistä kertaa hänen ilmeessään oli jotain muuta kuin pelkkää ärtymystä. Hän oli hiljaa, kuin arvioiden, oliko Jere tosissaan vai jälleen vitsailemassa.
Sitten hän hymähti, kuivasti mutta aidosti. ”Niin kai. Tää on varmaan joku typerä pila. Tai rangaistus.”
Jere virnisti. ”Tai kenties maailma yrittää kertoa sulle, että sun pitää istua alas ja hengittää hetki.”
Bojan katsoi häntä kulmiensa alta, huokaisi syvään ja nojasi sitten penkin selkänojaan, ristien kätensä rinnalleen. ”Hah. Siinä tapauksessa tää maailma ei tunne mua kovin hyvin.”
Jere hymyili. ”Ehkä se yrittää opetella tuntemaan.”
Junan sisällä oli hiljaista, mutta ulkona vielä hiljaisempaa. Ja jossain kaiken kiireen ja ärtymyksen takana, aivan huomaamatta, heidän keskustelunsa oli salakavalasti muuttanut muotoaan.
Jere hieroi käsiään yhteen ja puhalsi lämmintä ilmaa niiden väliin. Vaikka junan lämmitys oli päällä, kylmä tuntui silti hiipivän vaunun rakenteiden läpi. Hän vilkaisi Bojania, joka tuijotti puhelintaan ilmeettömänä. Hän ei selannut sitä, vain tuijotti.
”Tuleeko susta aina yhtä puhelias, kun oot jumissa jossain?” Jere heitti keventävään sävyyn.
Bojan ei kääntänyt katsettaan, mutta mutisi: ”Vain kun seura on näin saatanan viihdyttävää.”
Jere hymähti. Ainakin hän sai vastauksen.
Hetken aikaa he istuivat hiljaa. Vaunu oli puolityhjä, muutamat matkustajat tuntuivat olevan joko unessa tai omissa maailmoissaan. Äänet vaimenivat, jäljelle jäi vain junan tasainen humina… tai no, sen olisi pitänyt olla tasainen. Nyt moottori oli mykkä ja maisema junan ulkopuolella liikkumaton.
”Sä et varmaan halua puhua niistä,” Jere sanoi lopulta, rikkoen venähtäneen hiljaisuuden.
Bojan käänsi viimein katseensa häneen. ”Niistä?”
”Hautajaisista.”
Bojan hymähti kuivasti ja nojautui taaksepäin. ”Eipä niissä mitään puhuttavaa oo. Kaikki ihmiset kuolee. Siinä se.”
Jere kallisti päätään. ”Kai se yleensä merkitsee jotain? Siis se ihminen?”
Bojan siristi silmiään, kuin olisi yrittänyt päättää, oliko Jeren kysymys aito vai pelkkä yritys vetää hänet jälleen uuteen, kiusalliseen keskusteluun.
”Se ihminen… se on mun paras ystävä,” hän sanoi lopulta. ”Tai siis… joskus oli.”
Jere ei vastannut heti. Hän antoi sanojen jäädä hetkeksi ilmaan, ettei Bojan ajattelisi hänen yrittävän kaivaa lisää informaatiota liian nopeasti.
”Mitä teille tapahtui?” hän kysyi sitten varovasti.
Bojan hymähti, mutta siinä ei ollut tippaakaan iloisuutta. ”En mä tiedä. Aika? Elämä? Joskus ihmiset vaan… muuttuu.”
Jere nojasi käsivarsiaan polviinsa. ”Koska te viimeks puhuitte?”
Bojan oli hetken hiljaa. Sitten hän hieraisi ohimoaan ja vastasi: ”Kolme vuotta sitten.”
Jere nyökkäsi hitaasti.
”Se oli viimeinen kerta, kun me nähtiin,” Bojan jatkoi, ja hänen äänensä oli nyt matalampi, painavampi ”Me riideltiin. Tai no, oikeastaan mä riitelin ja se kuunteli. Se oli niitä keskusteluja, jotka ei tunnu loppuvan, koska kumpikaan ei halua olla se, joka sanoo, että tää oli tässä.”
Jere ei sanonut mitään. Hän antoi Bojanin puhua omassa tahdissaan.
”Ja nyt se on kuollut.” Bojan naurahti lyhyesti, mutta ääni oli terävä, ontto. ”Eikä enää oo mitään sanottavaa. Eikä siis ees mahdollsuutta sanoo mitään.”
Jere nojautui taaksepäin ja veti syvään henkeä. ”Tiedätkö,” hän sanoi lopulta. ”Mä en usko, että kuolema tekee kaikista asioista loppuun käsiteltyjä. Joskus se vaan vähän niin kuin jättää ne kesken.”
Bojan katsahti häneen. Hänen katseessaan ei ollut enää sitä samaa, tuttua sarkasmia kuin aiemmin, vain aitoa uupumusta.
”Mitä vitun hyötyä tosta on?” hän kysyi hiljaa.
Jere kohautti olkiaan. ”Ehkä se tarkottaa, että asiat ei oo koskaan täysin ohi. Me ollaan kaikki kuitenkin vaan samaa energiaa… tarkotan siis, että niistä asioista voi vielä puhua. Vaikka vaan itselleen.”
Bojan hymähti ja ravisti päätään. ”Sä puhut kuin joku helvetin elokuvahahmo.”
”Ja sä käyttäydyt kuin jäisit mieluummin tänne jumissa olevaan junaan kuin oikeasti käsittelisit tän asian,” Jere vastasi pehmeästi, ilman pilkkaa.
Bojan tuijotti häntä hetken, mutta ei sanonut mitään.
Jere antoi hetken venyä, ennen kuin lisäsi kevyemmin: ”Ehkä tää juna pysähtyi just sen takia. Että sun pitää miettiä tätä ennen kuin pääset perille.”
Bojan ei vastannut heti. Mutta sormensa, jotka olivat naputtaneet levottomasti polvea, pysähtyivät.
”Mä en osaa miettiä asioita,” hän mutisi lopulta.
Jere hymähti ja katseli häntä. ”Ehkä se onkin just se ongelma.”
Bojan ei sanonut mitään, mutta nyt hänen ilmeessään ei ollut enää pelkkää ärtymystä.
Juna seisoi yhä liikkumatta, mutta heidän välissään jokin oli siirtynyt eteenpäin.
Juna nytkähti liikkeelle pitkän hiljaisuuden jälkeen. Matkustajat kohottivat katseensa puhelimistaan ja kuulutuksen räsähtäessä kaiuttimista muutama huokaisi helpotuksesta.
"Arvoisat matkustajat, juna jatkaa matkaansa. Kiitos kärsivällisyydestänne. Arvioitu saapumisaika Helsinkiin on kello 01.30."
Jere venytteli istuimellaan ja vilkaisi Bojania, joka nojasi kyynärpäillään polviinsa ja tuijotti ulos ikkunasta. Pimeys oli syventynyt entisestään, ja heidän heijastuksensa erottuivat lasista yhtä selvästi, kuin maisema sen takana.
”No niin, maailma päästi sut lopulta jatkamaan matkaa,” Jere sanoi kevyesti.
Bojan ei heti vastannut. Hän veti syvään henkeä, ja sitten, matalalla äänellä, mutisi: ”Näköjään.”
Loppumatkalla he eivät puhuneet paljoa. Bojan tuijotti ulos, ja Jere antoi hänelle tilaa. Ehkä hän juuri nyt ajatteli asiaa.
Kun juna viimein pysähtyi asemalle, ihmiset alkoivat liikehtiä kiireisesti, nostellen laukkujaan ja pukiessaan takkejaan päälle. Bojan nousi hitaasti ja veti repun hihnan tiukemmin olkapäälleen.
Jere katseli häntä hetken, sitten nousi itsekin.
”Mitä aiot tehdä, kun pääset sinne hautajaisiin?” hän kysyi, ei tungettelevasti, vaan aidosta uteliaisuudesta.
Bojan huokaisi ja katsoi lattiaa. ”En tiedä. Istua. Katsoa, ketkä on raahautunu paikalle. Ehkä juoda pari kuppia kahvia ja kuunnella ihmisten puheita, vaikka ne ei koskaan sano mitään järin merkittävää.”
Jere hymähti. ”Kuulostaa perus hautajaisilta.”
”Niin. Nehän ne on.”
He kävelivät ulos vaunusta perätysten ja astuivat Helsingin kylmään yöilmaan. Juna-aseman valot loistivat kirkkaina, ihmiset kiirehtivät suuntaan ja toiseen. Bojan pysähtyi hetkeksi laiturille ja katseli ympärilleen.
Jere potkaisi kengänkärjellään lumikökköä ja työnsi kädet taskuihinsa.
”No,” hän sanoi. ”Ehkä me vielä nähdään. Vaikka sit taas jossain Oliverin bileissä.”
Bojan kääntyi katsomaan häntä. Heidän katseensa kohtasivat, ja hetken ajan siinä oli jotain muuta kuin pelkkää sattumanvaraista kohtaamista.
Sitten Bojan nyökkäsi hitaasti.
”Ehkä.”
Hän ei sanonut hyvästiä. Hän vain kääntyi ja lähti kävelemään asemarakennusta kohti, askeltensa kaikuessa laiturilla.
Jere jäi seisomaan hetkeksi, katsellen hänen selkäänsä, ennen kuin hymyili itsekseen… ei huvittuneena, vaan sillä tavalla, kuin silloin, kun tietää, että joku asia jäi vielä kesken.
Hän veti huppunsa päähän ja kääntyi toiseen suuntaan, kadoten omaan yöhönsä.
Jere pääsi juuri ja juuri ulos rautatieasemalta, kun jokin hänen päässään kolkutti kääntymään takaisin. Olisko Bojan vielä sisällä? Vai olisiko tämä jo lähtenyt kohti omaa majoitustaan?
Jere oli seisahtunut rautatieaseman eteen ja arpoi, kääntyisikö takaisin vai hyppäisikö raitiovaunuun, joka olisi läheisellä pysäkillä kahden minuutin kuluttua. Onneksi Jeren ei tarvinnut itse valita.
“Jere.”
Jere kääntyi ympäri ja nyt Bojan seisoi myös rautatieaseman edustalla. Hän oli kietonut takkinsa tiukemmin ympärilleen ja asetellut myös siistin, mustan pipon päähänsä.
Jere räpäytti silmiään muutaman kerran. “Moi… taas.”
Seuraava ehdotus saisi Jeren aivosolut pois raiteiltaan, koska Bojan kysyi: “Mentäiskö syömään?”
“Toki”, simppeli vastaus, simppeliin kysymykseen.
“Mä en ikinä kysyny mistä sä olit tulossa”, Bojan sanoi istuessaan tarjottimensa kanssa Jereä vastapäätä. Hesburger oli lähes tyhjillään tähän aikaan yöstä, joten he olivat saaneet ruokansa samantien.
Jere katsahti kohti Bojania, avatessaan juustohampurilaisensa käärettä. “Olin mun isovanhempien luona… piti vähän vaihtaa maisemaa”.
“Okei, oliksä kauanki siellä?” Bojan dippasi ranskalaistaan kurkkumajoneesiin ja samalla hän hämmensi Jereä. Tämä Bojan oli täysin erilainen, kuin se jonka Jere on alunperin oppinut tuntemaan.
Tai siis eihän hän ole missään kohtaa oikeastaan oppinut tuntemaan Bojania.
Jere venytti hiljaisuutta, haukkamaalla hampurilaistaan ja nappaamalla suolakurkun pois sen sisältä. “Mmm… no olin mä siellä pari kuukautta”, hän lopulta vastasi ja Bojan kurtisti hieman kulmiaan.
“Oho, aika kauan. Mitäs Mikolle kuuluu?”
Tottakai Bojan tiesi hänen asioistaan. Jere oli kaveriporukassa äänekäs, joten varmasti Bojan oli kuullut bileissä kaikenlaista. Tärkein kysymys oli kuitenkin se, että miksi Bojan muisti tällaisia asioita?
“Me erottiin… jo siis puol vuotta sitten”, Jere sanoi ja sai vastaukseksi nyökkäyksen. Hän tajusi äkkiä tilanteen ja alkoi selittelemään: “Mutta siis eihän mun ongelmat oo mitään verrattuna sun tilanteeseen, mä oon tosi pahoillani että tälleen kuormitan sua mun ongelmilla.”
Jere höpötti ja nyt Bojanin kasvoille nousi ensimmäinen, jopa vähän iloisuutta muistuttava hymy.
“Älä sä siitä välitä, mä oon ihan fine”.
“No ei se ihan siltä tuolla junassa vaikuttanu”, Jere sanoi kohottaen kulmiaan ja hörpäten juomaansa. “No en mä nyt kokonaan fine oo, mutta tän tilanteen valossa tarpeeks fine”, Bojan sanoi kohauttaen olkiaan.
Ruokailun jälkeen he seisoivat raitiovaunupysäkillä vierekkäin. Bojan oli kaivanut taskustaan tupakka-askin, tarjoten myös Jerelle, joka kuitenkin kieltäytyi. Siinä he sitten seisoivat, molemmat hiljaa, Bojan poltellen tupakkaa.
“Mihin sä oot nyt menossa?” Jere vihdoin kysyi, tietäen, että Bojan asui nykyään pääosin Seinäjoella. “En tiiä, ehkä johki 24h kauppaan pyöriin tai jotain”, Bojan kohautti olkiaan, vetäen jälleen savua keuhkoihinsa.
Jere hämmentyi ja katseli hetken Bojanin sivuprofiilia. Miten kaunis tämä mies olikaan.
“Eikö sulla oo mitään yöpaikkaa?” Jere sitten huolehti, kurtistaen kulmiaan. “Älä sä musta huolehdi, mutta on mulla. Vasta siis niiden hautajaisten jälkeiseks yöksi, mutta nyt en saanu mitään sovittua. Hotelli meni kiinni puolelta öin, siihen mun piti keretä mut nyt kävi miten kävi.”
“Vitsit, mäki punkkaan mun veljen luona, kun Mikko jäi siihen meidän kämpään. Oisin muuten kyllä tarjonnu sulle yösijaa”.
Helsingin kylmässä viimassa Bojania lämmitti Jeren yritys huolehtia hänestä, vaikkei hän halunnutkaan myöntää sitä edes itselleen.
“Mä voin kyllä hengailla sun kanssa”, Jere yritti. “Jere, kaikki on fine. Mä meen johki Prismaan pyöriin, mee sä vaan nukkuun”.
“Ootko sä varma? Mä oon vähän huolissani susta,” Jere sanoi ja kuuli, kuinka hänen ratikkansa lähestyi vinkuen pysäkkiä.
“Mä huomaan, että sä oot huolissas, mutta kaikki on hyvin”, Bojan sanoi ja katsahti myös lähestyvää ratikkaa. Hän nakkasi tupakkansa maahan, tumpaten sen kengällään.
Jere näki, kuinka Bojanin silmissä oli hetkellisesti epäröivä katse. Sekunnissa se vaihtui varmuuteen ja Bojan tarttui Jeren kasvoihin, vetäen tämän suudelmaan.
Bojan maistui nikotiinilta ja kurkkumajoneesilta. Huulet olivat pehmeät ja lämpimät.
“Nähdään vielä huomenna”, Bojan vielä kuiskasi, ennen kuin ratikka oli heidän edessään ja sen avoimet ovet miltei anelivat Jereä lähtemään. “Mee nyt”, Bojan sanoi, ohjaten Jeren kulkuvälineensä kyytiin.
“Mä lupaan soittaa sulle”.
Ne olivat viimeiset sanat, jotka Bojan sanoi Jerelle, ennen kuin raitiovaunun ovi sulkeutui naristen ja se lähti liikkeelle. Jere jäi haikaillen katsomaan Bojania, jonka hahmo jäi horisonttiin.
Jere oli hämmentynyt, mutta samalla hänen sisällään kupli tuntematon lämpö.