Work Text:
Tavastia 1.0
Bojanin sydän voisi räjähtää ilosta, kun hän viimein saapuu Suomeen piinaavan pitkiltä tuntuneiden viikkojen jälkeen. Euroviisuista oli jäänyt syvä ikävä, jota hän pääsee viimein paikkaamaan, vaikka viestejä ja soittoja olikin vaihdeltu tiuhaan Jeren kanssa.
Mutta eivät ne ole sama asia kuin päästä Jeren tiukkaan, lämpimään halaukseen ja nähdä tämän hullutteleva virne oikeasti vain senttien päästä eikä ruudulta. Bojan pörröttää Jeren mustaa pottatukkaa ja kuljettaa katsettaan tämän aurinkoisilla kasvoilla Tavastian takahuoneessa. Hänellä on ollut niin helvetin ikävä uutta parasta ystäväänsä.
Iltakeikka on ilmiömäinen, täynnä energiaa. Bojankin osallistuu esitykseen, vaikka vähän jännittää. Kaikki menee nappiin, ja jälkeenpäin he juhlivat. Jere saa loistoidean kuvata Frankin - vaaleanpunaisen kumiflamingon - elvytysyrityksen ja pyytää Bojanin mukaan. Tällaista hulluttelua Bojan on kaivannutkin. Porukka ympärillä nauraa, kun Jere painuu kiinni Bojaniin ja asettaa kätensä hänen vyötärölleen. Kosketus saa aikaan hermostuneen naurahduksen. Ihon alla vilisee yhtäkkiä kuin pieniä sähköiskuja kulkisi ympäri kehoa, ja Bojan tuntee kasvojansa kuumottavan.
Mutta sellainen vaikutus Jerellä vain on, ja he räjähtävät äänekkääseen, sointuvaan nauruun jälkeenpäin. Jeren hihitys on miellyttävää Bojanin korvissa. Hän on kaivannut sitä.
Kello tikittää liian nopeasti heidän ollessa yhdessä. Aika rientää, ja Bojanista tuntuu, että se uhkaa loppua kesken. Jeren keikkaillessa muualla hän viettää aikaa tämän ystävien kanssa, mutta vatsanpohjassa keinuu haikea ikävä, joka poksahtaa heidän taas kohdatessa. Iltoja ulkona, alkoholia, naurua ja vauhtia. Mitään ei puutu, ja Bojanin suupieliä venyttää onnellinen, kutittava hymy.
Meno rauhoittuu Jeren pieneen yksiöön, jossa he keittävät teetä ja pakkautuvat pienelle sohvalle istumaan ja katsomaan elokuvaa. Jere on jostain syystä valinnut Houkutuksen, mutta Bojan ei valita. He pelleilevät, heittävät läppää hahmoista ja hihittävät niin, että tee valuu pitkin suupieliä.
Kunpa ei tarvitsisi lähteä kotiin, Bojan toivoo katsoessaan Jereä, joka on hiljentynyt tuijottamaan ruutua. He melkeinpä nojaavat toisiinsa. Reidet ovat painuneet toisiaan vasten, ja kosketus kihelmöi Bojanin iholla kuin lämpimän kesäauringon hipaisu. Jeren kasvoilla on rento ilme. Silmäkulmissa ei ole nyt ryppyjä naurusta, eikä otsalla näy uurteita. Silmät ovat tyyntä vaaleansinistä kuin meri ennen myrskyä.
Bojan vilkaisee kelloa seinällä. Viikot olivat tuntuneet kestävän ikuisesti, ja Suomessa aika on vain valunut sormien välistä. Jos hän voisi, jäisi hän pidemmäksi aikaa. Jerekin varmasti pitäisi siitä. Bojan ei muista, milloin olisi ollut näin innoissaan toisesta ihmisestä. Milloin viimeksi hän on muka halunnut viettää kaiken aikansa jutellen jonkun toisen kanssa? Hänen ja Jeren ystävyys on erilaista. Se on kihisevää, kasvavaa, lämmintä. Jere on kuin aurinko, joka vetää puoleensa niin katseen kuin kosketuksenkin.
Heidän olkapäänsä painuvat yhteen, ja Bojanin katse palaa Jeren kasvoille. Jeren huulet ovat raollaan, ja Bojan jää tuijottamaan niitä. Sormet puristuvat teemukin ympärille niin, että Bojan pelkää sen hajoavan käsiin. Jeren jalkaterä koskettaa Bojanin jalkaa, ja Bojan liikahtaa sitä vasten.
Bojan yrittää katsoa mitä tahansa muuta kuin Jeren huulia; tämän nenäkorua, helteen otsaan liimaamia otsahiuksia ja parransänkeä leualla. Miksi hermostuttaa katsoa toisen suuta? Tuntuu, että he molemmat liikahtavat lähemmäs toisiaan, ja Bojan huomaa, kuinka hänen kämmenensä alkavat hiota.
Sitten Jere kääntää katseensa elokuvaan ja hörähtää nauruun.
“Tää on sinä ja toi oon minä.” Jere osoittaa ruutua. “Edward Cullerol.”
Bojanilla kestää hetki ennen kuin hän tajuaa nauraa. Se on alkuun hermostunutta, mutta rentoutuu Jeren hihityksen mukana.
“Ai oletko sä joku satavuotias vampyyri?”
Jere iskee silmää. Bojanin vatsassa lepattaa. “Tietenkin! Ja mä kattelen sua, kun sä nukut, ja kato, kun mun iho kimaltelee. Kato nyt.” Jere tunkee naamansa lähelle Bojania.
“Joo joo, vie se naamas nyt pois siitä.”
Jere vain nauraa, ja Bojan hymyilee imelä maku huulillaan. Hän yrittää keskittyä elokuvaan, mutta aina välillä hänen katseensa karkaa takaisin Jeren kasvoihin.
Miksi hän muka olisi halunnut suudella Jereä?
Nordic Tour
Bojanilla on ollut aikaa miettiä tunteitaan ja sitä, mitä ne tarkoittavat, lähes koko kesän. Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja tullut lopulta siihen tulokseen, että kyllä, hänellä on tunteita Jereä kohtaan, vahvoja sellaisia. Tunteita, joita hän ei todellakaan jaa muiden ystäviensä kanssa. Kuka muu muka saa Bojanin pulssin nousemaan hälyttävästi tai vatsaa kouraisemaan joka kerta, kun hän näkee liudan sydänhymiöitä viestien perässä? Kenen muun kasvot muka punaavat hänen poskensa kesken Facetime-puhelun?
Vastaus on hyvin selvä, ei kukaan muu kuin Jere.
Viimeisen kuukauden aikana tunteet olivat vain syventyneet, ja Bojania oli alkanut jännittää tuleva kiertue. Kun Jere oli ilmoittanut peruvansa muut menonsa ja jopa kieltäytyneensä rahakkaasta tilaisuudesta vain ollakseen Bojanin kanssa, oli Bojanille selkeytynyt, että hänen pitäisi kertoa Jerelle tunteistaan. Hän on päättänyt odottaa hetkeä, jona he ovat kaksin, mutta sitä tilaisuutta ei vielä ole ilmaantunut. Koko ajan joku pyörii heidän lähettyvillään.
Bojan on yleensä hyvä sanojensa kanssa, kirjoittaahan hän rakkauslauluja tuon tuosta. Hän haluaa kuitenkin, että nämä ovat juuri oikeat. Hän on pyöritellyt mielessään satoja tai jopa tuhansia tapoja kertoa tunteistaan, mutta mikään ei kuitenkaan tunnu ilmaisevan tarpeeksi hyvin sitä, kuinka hänen sydämensä lyö vain Jerelle. Kaikki tavat tuntuvat kammottavilta kliseiltä, ja se, mitä Bojan tuntee, ei kuitenkaan ole sellaista. Se on jotain aitoa ja sanoin kuvailematonta.
Bojan kuitenkin luottaa siihen, että kun he vihdoin pääsevät johonkin ihan kahdestaan, oikeat sanat tulevat. Ne ovat muutenkin aivan kielen päällä. Hän katsoo nauravaista Jereä ja tuntee, kuinka hänen sydämensä hakkaa. Kyllä, hän on ihan toivottoman rakastunut tuohon hölmöön suomalaiseen.
Helsingissä olisi saattanut avautua oikea hetki, jos he eivät olisi olleet niin humalassa. Turun reissukin osoittautuu täysin mahdottomaksi. He eivät saa hetken rauhaa, aina on joku, joka haluaa tunkea seuraan. Bojan päättääkin säästellä sanojaan Tampereelle asti. Jos Jere ei vastaakaan hänen tunteisiinsa, voi hän paeta maasta häntä koipien välissä ja mennä nuolemaan haavojaan muualle.
Ilta Tampereella on täydellinen. Keikka on enemmänkin kuin onnistunut, ja Bojanin rinnassa kasvaa miellyttävä paine, joka haluaa purkautua hetkenä minä hyvänsä. Kun Jere oli pussannut häntä kesken keikan aivan posken tuntumaan, oli hänen ihonsa kihelmöinyt kauttaaltaan. Sydän oli ajautunut hetkelliseen rytmihäiriöön, ja Bojan oli ollut varma, että se pettäisi. Mutta jotenkin hän oli onnistunut vakauttamaan kehonsa. Ele oli kuitenkin sytyttänyt uudenlaisen tarmon.
Bojan aikoo kertoa Jerelle kaiken. Miten hänen vatsansa täyttyy perhosista pelkästään tämän ajattelemisesta, miten kaikki typerimmätkin rakkauslaulut tuntuvat kertovan heistä, miten hän haluaisi nähdä Jeren hymyn ensimmäisenä asiana, kun herää ja viimeisenä, kun nukahtaa. Okei, ei hän ehkä ihan noilla sanoilla tahdo kertoa, ne kuuluvat kliseekategoriaan.
Illanvietto on vienyt heidät baariin, ja Jere tuntuu jotenkin erilaiselta. Tämä ei selvästi ole aivan oma itsensä. Muut tuntuvat ilakoivan ihan huolella, mutta Jere haluaa vain istua pöydässä ja kumota lonkeroita. Bojan ei sinänsä valita, saahan hän istua tämän vieressä ja kuunnella tämän hassuja juttuja. Puoliakaan niistä Bojan ei ymmärrä, koska joka kolmas sana on suomea. Hän tyytyy siis naureskelemaan ja ihailemaan Jeren piirteitä.
Nyt varmaan olisi oikea hetki, ennenkuin he lähtevät porukalla kohti hotellia. Bojan marssii baaritiskille ja tilaa sieltä pari shottia, jotka hän kumoaa peräjälkeen. Tämä vaatii pientä rohkeutta, harvemmin sitä kertoo parhaalle ystävälleen rakastavansa tätä. Tai jotain sellaista.
“Voidaanko mennä ulos? Haluaisin kertoa yhden asian”, Bojan sanoo ja nykii Jereä hihasta. Jere näyttää olevan enemmän kuin innoissaan ajatuksesta, ja he sujahtavat ulos viileään Tampereen iltaan. Jere sytyttää tupakan ja katsoo Bojania vähän odottavasti. Bojan nappaa Jeren savukkeen, jonka pää hohkaa pimeässä illassa kuin tulikärpänen.
“No, mitä asiaa?” Jere naureskelee, ja Bojan vetää muutamat savut ennen kuin antaa tupakan takaisin.
Bojan on odottanut, että sanat vain ilmestyisivät, mutta pää sekä kieli lyövät tyhjää. Samassa mielen valtaavat ajatukset siitä, että ehkä Jere ei perunut mitään vain hänen takiaan vaan sittenkin koko bändin. Ehkä Jere haluaa vain elää kevättä uudelleen. Sydän hakkaa nyt niin lujaa, että se on ainoa asia, jonka Bojan kuulee.
“Halusin vain sanoa…”, Bojan takeltelee. Jere katsoo häntä odottavasti, ja pieni hymy kareilee tämän huulilla.
“Että…”, Bojan nielaisee. “Että… kivat hiukset.”
Jere katsoo Bojania vähän ymmällään ja purskahtaa sitten röhöttävään nauruun, joka rauhoittaa Bojanin kiihtynyttä kehoa.
“Kivat hiukset?”
“Joo”, Bojan yrittää naurahtaa, mutta hänen äänensä on kimakka, “näytät tosi hyvältä tänään.”
Ovi heidän takanaan käy, ja Jure sekä Jan pukkaavat ulos baarista.
“Onko tulta?” Jan kysyy ja vetää tupakka-askin povitaskustaan. Jere kääntyy kohti, ja Bojan tietää, että hän on pilannut tilaisuutensa. Oikea aika koittaa vielä, hän uskottelee kuitenkin itselleen. Ehkä näin on parempi tällä kertaa.
Ruisrock
Alkuvuosi on kulunut kipuillessa ja sydäntä lyriikoihin vuodattaessa, mutta lähestyvä heinäkuu tuo jälleen toivoa. Bojan odottaa heidän Ruisrockin keikkaansa kuin kuuta nousevaa eikä ainoastaan siitä syystä, että he pääsevät esiintymään Suomen suurimmalle festivaalille. Hän odottaa myös Jeren näkemistä. Jeren, jonka joutui maaliskuussa hyvästelemään Tallinnassa, kun heidän See You Soon -kiertueensa jatkoi matkaa muihin Baltian maihin.
Bojan oli pitänyt matalaa profiilia tunteidensa kanssa silloin. Nordic Tourin jälkeen epävarmuus oli pesiytynyt rintaan ja nakertanut siellä itselleen kolon. Ei Jere varmaankaan pitänyt hänestä sillä tavalla, Bojanin olisi turha tunnustaa yhtään mitään. Ehkä ihastus kuluisi loppuun ajan kanssa.
Valitettavasti se ei ollut. Kun Jere oli ollut heitä vastassa heidän saapuessa Suomeen uutta kiertuetta varten, olivat Bojanin vatsaan koteloituneet perhoset pyrähtäneet voimalla ilmaan. Siitä huolimatta Bojan oli pitänyt suunsa visusti kiinni ja yrittänyt sammuttaa ihastuksen roihuvia liekkejä.
Tilanne on nyt kuitenkin toinen. Bojan on hyväksynyt sen tosiasian, ettei hän pääse millään eroon hellistä tunteistaan Jereä kohtaan. Siispä Bojan kerää tahdonvoimaa tunnustaa Jerelle, kuinka tämä saa hänen sydämensä hakkaamaan ja veren syöksymään suoraan jalkojen väliin, että alkaa melkein huimata. Kuinka Jeren lähellä oleminen aiheuttaa sellaisen sähköisen latauksen Bojanin kehoon, että kihelmöinti tuntuu sormenpäissä asti.
Tänään Jere on kauhean etäinen tai ainakin Bojanista tuntuu siltä. Tästä oli pitänyt tulla hauska kesäpäivä Ruisrockissa. Bojan selaa puhelintaan katkerana ja katselee Jeren viestejä. Jere oli innoissaan selittänyt, mitä kaikkea he voisivat tehdä yhdessä ja luetellut listan ihmisiä, joille hän esittelisi Bojanin. Se oli kieltämättä tuntunut tosi hyvältä. Ei Bojan olisi bändinsä keulakuvapoika, jos ei pitäisi huomiosta.
Mutta nyt he ovat täällä, ja Jeren kaiken huomion vie Joost Klein, Alankomaiden oma poika. Bojanilla ei sinänsä ole mitään Joostia vastaan, mutta pakko hänen on myöntää olevansa hieman mustasukkainen. Tai no – hieman on ehkä vähättelevä sana sille tunteelle, joka kytee Bojanin vatsanpohjalla. Se on jotain katkeraa ja kirpeää.
“Onko kaikki hyvin?” Bojan kuulee ystävällisen ja pehmeän äänen ja nostaa katseensa kohdaten parin silmälaseja ja kiharaisen pörrötukan.
“Tietysti”, Bojan tuumaa ja hymyilee. Hymy kuitenkin hyytyy, kun vähän matkan päässä Jere ja Joost räjähtävät nauruun, ja Jere joutuu pitämään kiinni ystävästään, ettei kaadu.
Jesse istuu Bojanin viereen ja katselee myös Jeren suuntaan.
“Se on aina ollut tollanen. Löytää uusia ystäviä niin helposti ja sitten lähtee niiden mukaan ihan täysillä.”
Bojan kurtistaa kulmiaan, mutta Jesse vain hymyilee.
“Mutta kyllä se edelleen on Bojan sitä ja Bojan tätä.”
Jessen sanat lämmittävät hitusen. Tietenkin Jere viettää aikaansa myös muiden kanssa, etenkin kunniavieraaksi kutsumansa Joostin kanssa. Onhan heiltä tulossa yhteisbiisi ulos aivan pian. Samana päivänä itse asiassa kuin Joker Outiltakin.
Olihan Bojanilla ollut jo eilinen Jeren kanssa. He olivat katsoneet jalkapalloa ja jutelleet yömyöhään, kikatelleet jonnekin aamuyön tunneille. Bojan oli tuntenut olonsa lämpimäksi ja halutuksi. Miksei hän vain ollut voinut sanoa kaikkia mielessään liikkuvia asioita eilen? Koska hän on pelkuri. Tosiasiassa Bojan oli mietiskellyt mahdollisen tunnustuksensa vaikutusta Ruisrockiin ja muihin, joten oli ollut parempi jättää se myöhemmälle.
Nyt vain tuntuu liian myöhäiseltä.
Päivä ei tosiaan tuo mahdollisuuksia, eikä Bojan niitä oikeastaan odotakaan ennen heidän keikkaansa, vaikka vatsassa jäytääkin ja rinnassa takoo. Hän kalastelee Jeren huomiota itselleen kuin pikkulapsi ja tuntee kuplivaa iloa joka kerta, kun Jere väläyttää säihkyvän hymynsä hänen suuntaansa. Mutta Joost vie tämän päivän, ja kai se on ihan okei. Onhan heillä yö tiedossa.
Telttalava on tupaten täynnä yleisöä, ja adrenaliini kiertää Bojanin suonissa, kun hän pomppii lavalla ja kuuntelee ihmisten laulavan heidän biisejään. Vatsassa ei kalva enää, mutta rinnassa kaihertaa silti. Bojanin huomio kiertää koko ajan Jereen, joka seisoo lavan sivussa ystäviensä kanssa. Tämä hymyilee leveästi, nauraa ja taputtaa biisien välissä innoissaan. Näky saa lämmön kiertymään Bojanin raajoihin ja vangitsemaan katseen kuin hänet olisi noiduttu.
Katso, Jere. Kuuntele miten ne laulavat mukana.
Sydän hakkaa rinnassa, kun Bojan rummuttaa akustisen kitaran kieliä. Yleisön energia on tarttunut häneen, antanut itsevarmuutta ja voimaa. Hän vilkaisee Jeren suuntaan ja päättää. Se täytyy tehdä tänään. Heti keikan jälkeen. Ei ole muuta mahdollisuutta. Sitten heillä on edes lyhyt yö yhdessä ennen kuin pitää erota, mutta se tulee olemaan sen arvoista.
Bojan vilkaisee taas Jeren suuntaan ja näkee myös Joostin. Tätä tämä ei kyllä pilaa häneltä. Paskat mistään keikan jälkeen odottamisesta, Bojanin pitää tehdä tämä nyt. Heti. Bojan ei edes huomaa, kuinka on lähtenyt kävelemään kohti Jereä, jonka kasvoilla lepää hämmentynyt naurahdus. Aivan kuin Jere kysyisi, “Mitä ihmettä?” Bojan on jo lähes Jeren luona, kun hän tajuaa mitä on tekemässä. Mitä helvettiä? Ei hän voi kertoa näin! Ei kaikkien edessä, kesken keikkaa. Pakokauhu valtaa koko kehon, eikä Bojan tiedä mitä tehdä. Jalat vievät edelleen kohti Jereä.
Ajattele! Ajattele! Ajattele! Apua!
Bojan vetää Jeren vasten itseään. Kai tämä on okei. Hehän ovat ystäviä, ja ystävät tekevät näin. Halaavat.
“Hyvin menee”, Bojan tuntee Jeren sanat kuiskauksena vasten korvaansa. Tämän hengitys kutittaa ja saa suupielet kääntymään ylöspäin.
Bojan ei kykene sanomaan mitään, rutistaa vain tiukasti ennen kuin on pakko palata takaisin lavan keskipisteeksi.
Hän on oikea idiootti, mutta ainakin kykenee vetämään konsertin loppuun. Kun Carpe Diem on päättynyt ja yleisöä kiitetty, suuntaa Bojan lavalta suoraan sen edustalle. Jere siirtyi sinne jossain vaiheessa keikkaa ja on edelleen siellä. Hymy säihkyy leveänä. Bojan ei ymmärrä, mikä hulluus häneen iski keikan aikana, mutta nyt hän voisi oikeasti tehdä sen. Heillä ei ole enää velvollisuuksia. On yö aikaa. Ja adrenaliini yhä suonissa antaen voimaa ja rohkeutta.
Bojan päätyy Jeren tiukkaan halaukseen. Tämä luultavasti onnittelee, mutta Bojan ei ole varma, koska ei kuule kuin oman sydämensä kiivaan lyönnin korvissaan.
Nyt on parempi hetki. Kerro se Jerelle. Tai suutele. Mitä tahansa!
“Jere…”
He katsovat toisiaan Jeren silmät säkenöiden, Bojanin katse hakeutuen tämän huuliin. Pieni nojaus eteenpäin ja se olisi siinä. Bojan puristaa Jeren paitaa nyrkkeihinsä ja sulkee silmänsä ja-
“Jere!”
Jeren pää kääntyy äänen suuntaan, ja äkkiä lämpö viedään Bojanin sylistä. Jeren nauru raikaa yhdessä Joostin kanssa, ja Bojan on aika varma, että hänellekin puhutaan, mutta hän ei kuule sanaakaan. Rinnassa kumisee niin lujaa.
“Bojan?”
Jere koskettaa hänen olkapäätään, ja Bojan hätkähtää. Hän muotoilee huulilleen hymyn ja katsoo Joostia.
“Sori. Niin mitä sä sanoit?”
Bojan kuuntelee Joostin kehuja keikasta. Hetki kertoa Jerelle tunteistaan lipuu ohi, ja kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin. Bojan ei näe järkeä ottaa asiaa esille enää yön pikkutunneilla, vaikka tuikkiva Turun jokiranta olisikin sille oivallinen miljöö.
Ehkä ensi kerralla on parempi tuuri.
Kypros
Maailmankaikkeus tuntuu kerrankin olevan Bojanin puolella ja taputtavan selkään. Kokonainen viikko Jeren kanssa kaukana velvollisuuksista ja muista ihmisistä on asia, jota Bojan ei aio heittää hukkaan. Hänen tilaisuutensa on tullut.
Ruisrock oli ollut väärä paikka edes yrittää hänen tunteistaan kertomista. Oli ollut liikaa tekemistä, liian paljon ihmisiä, liikaa muuttujia. Kaikki olivat kilpailleet Jeren huomiosta, mutta tällä saarella Bojanin ei tarvitsisi. Bojan voi kuvitella, kuinka he istuvat rantahiekalla, katsovat taivaan paloa, ja Bojan tarttuu Jeren kädestä kiinni ja sanoo-
“Tykkäätkö?”
Jeren ääni hätkähdyttää tähän hetkeen. Tämän merensiniset silmät pilkehtivät hymyssä ja ovat keskittyneet Bojaniin. Bojan nielaisee. Mitä Jere oli kysynyt? Tykkääkö hän mistä?
Joo, tykkään susta, Jere. Tykkään niin-
“Kelpaako Bojanille?”
Jere heilauttaa kättään kaaressa, ja Bojan ymmärtää, että tämä tarkoittaa heidän huoneistoaan. Bojan loihtii hymyn huulilleen ja nyökkäilee.
“Kelpaa. Ihanaa kun on uima-allas vieressä. Millaiset makuuhuoneet meillä on?”
Jere virnistää. “Huoneet? Voi ei. Vain yksi huone.”
Bojan ei varmasti kuullut oikein, kun seuraa Jeren perässä huoneeseen, jossa on yksi leveä sänky ja iso televisio vastakkaisella seinällä. Jere heittäytyy istumaan jalkopäähän ja hymyilee leveästi, kun Bojan vielä prosessoi.
“Yksi huone ja yksi sänky sulle ja mulle.”
Bojan sisukset kietoutuvat solmuun. Hänenkö pitäisi jakaa sänky Jeren kanssa? Niskaa kuumottaa kuin hän olisi maannut auringossa jo tunteja.
“Siitä tulee hauskaa”, Jere melkein hihittää.
“Niin tulee”, Bojan saa sanotuksi ja hymyilee hien noruessa pitkin hänen selkäänsä.
Bojan ehtii panikoida yhteistä sänkyä koko iltapäivän, kunnes ymmärtää, että tämähän on loistava tilaisuus. Jos kaikki menee hyvin, heidän ei tarvitse vaihdella sänkyjä ja miettiä, missä nukkua. He voivat vain käpertyä toistensa syliin, pidellä toisiaan ja nukahtaa lähekkäin. Ja niin, ehkä tehdä jotain muutakin. Bojan on pakannut laukkuunsa varmuuden vuoksi paketin kortsuja ja liukuvoidetta.
Tosin jos kaikki meneekin pieleen… Bojan ei tahdo edes ajatella asiaa. No, huoneistossa on mukava sohva, jolle karata nukkumaan ja rypemään itsesäälissä, jos saakin pakit. Mutta Bojan aikoo panna parastaan näyttääkseen Jerelle, miltä hänestä todella tuntuu.
Kyproksen kuuma ilta houkuttelee heidät istumaan iltaa ravintoloihin ja baareihin. Jere on riemukkaalla tuulella, ja se tarttuu Bojaniin. Alkoholi lämmittää ihon alla ja rentouttaa. Mielen kahleet pehmenevät ja sulavat. Jere tahtoo laulamaan karaokea, joten he etsivät paikan. On ihanaa, kun voi kulkea rauhassa pitkin katuja ja tilata drinkkejä ilman, että ihmiset ympäröivät ja tahtovat vaihtaa sanan tai ottaa kuvan.
Bojan kuuntelee Jeren laulua ja heiluu musiikin tahtiin. Hänkin aikoo laulaa. Itse asiassa hän aikoo saada aikaan kunnon esityksen ja käyttää kaikki ässät hihastaan. Karaokea varten on valittu oikea kappale, ja henkilökunta on lupautunut sytyttämään lattialle palavan sydämen. Bojan aikoo tunnustaa Jerelle laulunsa jälkeen, mitä tuntee tätä kohtaan. Bojanin päässä idea on loistava ja idioottivarma. Sen avulla päästään takuulla kokeilemaan, mihin heidän yhteinen sänkynsä pystyykään.
Bojan siemailee drinkkiään ja käy mielessään läpi suunnitelmaansa. Heti kun hän on laulanut Ain’t No Sunshinen, joka on tietenkin valittu, koska Jere on hänelle kuin aurinko pitkän myrskyn jälkeen, aikoo hän vetää tämän lähelleen ja kertoa. Bojan on sopivan humalassa, hänen kehonsa on rento, mielensä sula. Mikään ei tule pilaamaan tätä.
Jere taputtaa, hurraa ja oikein viheltää Bojanin esityksen jälkeen. Itsevarmuus kohisee Bojanin vartalossa, ja hän tarttuu Jereä kädestä ja vetää kadulle, jolla ei kuhise enää niin paljon ihmisiä kuin aiemmin. Bojan tuijottaa Jeren silmiin ja hivelee tämän kämmenselkää.
“Jere, mä halusin sanoa…”
Bojan nojautuu vähän lähemmäs, mutta itsevarmuus palaakin äkkiä hermostukseksi, joka saa kaiken keinumaan. Naurahdus karkaa huulilta, ja Bojan päästää irti Jeren kädestä.
“Mitä, Bojan?” Jere utelee silmät tuikkien kuin taivas heidän yläpuolellaan. Bojan hengittää syvään.
“Mä-”
Keho pettää. Bojanin sydän hakkaa niin lujaa, että korvissa kohisee, ja rinnassa kuumottaa. Yhtäkkiä hän ei voi kuin taipua kaksinkerroin poltteen noustessa kurkkuun. Bojan oksentaa kadulle, eikä siinä ole mitään kaunista romanttisesta puhumattakaan.
“Liikaa tequilaa minun ukkelilleni”, Jere nauraa, ja Bojan tuntee niskassaan käden, joka hieroo ympyröitä ihoon. Se tuntuu lohdulliselta, etenkin kun oksentamisesta ei meinaa tulla loppua.
Tie takaisin hotellille tuntuu ikuisuudelta, mutta kun Bojan viimein rojahtaa sänkyyn, ei hän edes muista, kuinka päätyi sinne.
“Sori.. mä…”, Bojan sopertaa, mutta sanat ovat pelkkää puuroa. Ne maistuvat pahalta suussa ja painavat huulilla. Hän ei kuule Jeren naurua, mutta tuntee, kuinka tämän keho hytkyy vasten hänen omaansa. Bojan vetää Jeren kädet ympärilleen ja asettuu pikkulusikkaan. Ehkä hän kertoo tunteistaan aamulla. Hän haluaisi tehdä sen, kun ei haise kuolemalta.
“Huomenna…”, Bojan lupaa ääneen ja nukahtaa vahvojen käsivarsien pitelyyn.
Huominen ja aamu tuovat mukanaan kuitenkin aivan uuden tunteen – ylitsepääsemättömän häpeän. Se kuumottaa Bojanin niskassa joka kerta, kun hän edes vilkaiseekin Jereen päin, joten Bojan tekee mitä jokainen itseään kunnioittava ihminen tekisi; piiloutuu aurinkolasien sekä kirjan taakse. Hän kieltäytyy kaikesta alkoholista ja välttelee Jereä niin paljon kuin heidän pienessä huoneistossaan pystyy.
Loma loppuu liian lyhyeen, ja vaikka Bojan viettää vielä muutaman päivän Suomessa sen jälkeen, ei hän pysty kakistamaan sanaakaan suustaan. Jälleen kerran Bojan jää nuolemaan näppejään kuin mikäkin koira.
Slovenia
Ajatus siitä, että Jere saapuu vihdoin ja viimein Sloveniaan, kutittaa Bojanin mieltä. Hän ei malta odottaa sitä, että saa esitellä Ljubljanaa Jerelle, kulkea tämän kanssa kahden kaduilla ja viedä tämän kotiinsa. Bojan laskee päiviä ja miettii, kuinka nyt olisi täydellinen tilaisuus kertoa kaikki. Tunnustaa, kuinka Jere on hänen ajatuksissaan päivin ja öin, kuinka Jeren kosketus saa hänen kehonsa oikosulkuun, kuinka Jeren nauru kutittaa hänen mieltään juuri oikeista mielen poukamista.
Jere vain ei saavu Sloveniaan yksin. Aleksi ja Sonny tulevat mukaan, mutta siihen on hyvä syy. He haluavat tehdä biisin yhdessä. Siitä on ollut puhetta pitkään, jo Joker Outin See You Soon -kiertueelta asti. Viimeinkin heillä vain on jonkinlainen idea asiasta. Jere tahtoo yhdistää kieliä, suomea ja sloveenia. Bojankin tahtoisi, mutta tosin heidän omansa, eikä sillä ole mitään tekemistä biisin kirjoittamisen kanssa.
Mutta tuskinpa he viettävät kaiken ajan nelistään. Jere takuulla tahtoo Bojanin edes hetkeksi vain itselleen.
Kun päivä viimein koittaa, ryhtyvät he saman tien työstämään uutta kappaletta, vaikka Bojan tahtoisi vain jäädä Jeren lempeään, tuttuun halaukseen. Tämän tuoksu saa pään pyörälle pitkien kuukausien jälkeen. He kyhjöttävät vierekkäin sohvalla kynät käsissään, lehtiöt sylissään.
“Loveen sua niin paljon, et sattuu poveen”, Jere riimittelee suomeksi ja saa tirskahduksia koko tiimiltä. Sonny yrittää parhaansa mukaan kääntää Jeren riimit, ja Bojankin purskahtaa nauruun. Vai on Jere mestari kirjoittamaan lyriikoita? Jerekin röhöttää ja alkaa sitten kirjoittamaan lehtiöönsä tarkkaavaisen näköisenä. Bojan seuraa mielenkiinnolla, kuinka Jeren kielenkärki pilkahtelee huulten välistä.
Bojan pitää tunnelmasta, joka hänen asuntoonsa on laskeutunut. Luovuus on vallallaan, ja kaikki keskittyvät. Sonny laulaa kauniista tilhistä, eikä Jerellä ole housuja. Hetkinen. Bojan kääntää katseensa takaisin Jereen niin, että niskaan sattuu. Missä ihmeessä Jeren housut ovat?
“Bojaaaaan! Bojan! Voitko katsoa näitä?” Jere kysyy ja tunkee lehtiönsä Bojanin syliin. Bojanin silmät pomppivat riveillä, jotka on kirjoitettu suomeksi. Hän ei ehdi pukahtamaan edes puolikasta tavua, kun Sonny kurkkii jo hänen olkansa yli ja kääntää parhaansa mukaan. Sanoista kuultaa epäröivä kaipaus, kosketus yllättävällä hetkellä ja kahdenkeskinen harmonia.
Bojanin katse kääntyy Jereen, joka silmäilee häntä uteliaana. Eihän Jere tällaista kirjoita? Ei… ei rakkauslauluja. Sonnyn sanat vaipuvat taka-alalle, kun Bojanin mieli liikehtii levottomana. Voisiko olla? Hän kurtistaa kulmiaan ja puree huultaan. Voisiko Jere tuntea samoin? Hänestä?
“Eikun - hei läppä. Heh… En mä nyt oikeasti, broski”, Jere nauraa yhtäkkiä, kun Sonny on hiljentynyt. Bojan on kuulevinaan naurussa vaivaantuneisuutta. Vai läppää, broski. Bojan on vain yllättynyt lyriikoiden henkilökohtaisuudesta. Hetken hän oli kuvitellut, että nämä saattaisivat olla ajatuksia, jotka Jere jakaa hänen kanssaan, mutta Jere ajatteleekin tätä kaikkea vain vitsinä. Hän varmaan tuumaisi, että Bojan on ihan sekopää, jos menisi nyt myöntämään, mitä tuntee.
“Joo. Ei mitään… broski…”
Jere hymyilee ja nappaa lehtiön takaisin. Bojan naputtaa omaansa kynällään vältellen tämän katsetta. Jere repii sivun kaipauksesta irti ja rypistää sen palloksi, joka vierii lattialle. Bojanista tuntuu, kuin Jere tekisi niin hänen sydämelleen. Se sykähtää rinnassa kivuliaasti asettuen sitten hiljaiseen rytmiin.
Niin tekee Bojankin. Hän karistaa ajatuksen tunteidensa tunnustamisesta. Jos Jere tahtoo olla broski niin ollaan sitten.
Mikkeli
Kun Joker Outia oli vuoden 2024 puolella kysytty esiintymään Suomeen, oli Bojan heti suostunut. Hän ei ollut edes kuullut, mihin heitä pyydettiin, mutta eihän sillä voinut olla mitään väliä, kun kyseessä oli Suomi.
Bojan on kuitenkin saanut kuulla kuittailua valinnastaan, eikä hän ymmärrä, kunnes hänelle selitetään. Keikkapaikkana on Mikkeli, joka sijaitsee suomalaisten mielestä ilmeisesti keskellä-ei-mitään. Ja Visulahti on huvi- ja vesipuisto, joka ei ole kestänyt ajan kulua. Bojan ei välitä. Se on Suomessa ja se on hänelle tärkeintä. Ehkä juuri siksikin myös hänen ystävänsä virnuilevat.
“Bojanin saisi tekemään mitä vain, jos aloittaisi pyynnön sanalla Suomi.”
“Niin tai jos jossain välähtää edes hitunenkin neonvihreää.”
No, tottahan se on, että Bojan ikävöi Jereä. Tämän Slovenian reissun jälkeen he ovat soitelleet ahkerasti videopuheluita, mutta ei se ole koskaan ollut sama asia kuin puhua kasvokkain ja antaa reisien tai olkapäiden koskettaa. Vaikka Jeren ajasta Bojanin kotona ei tullutkaan sellaista kuin Bojan oli haaveillut, ei hän ole vielä luovuttanut tunteidensa suhteen. Eiväthän ne ole minnekään kaikonneetkaan.
Jere ei valitettavasti ole ehtinyt nähdä Bojania tai muutakaan bändiä Turussa. Jere on lomalla, mutta he ovat sopineet tapaavansa Dinosaurockin jälkeen sunnuntaina Käärijän Tapiolan keikalla. Rehellisesti Bojania harmittaa. Hän oli toivonut, että he voisivat viettää aikaa yhdessä heti lentokoneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle. Ehkä Bojan olisi mennyt Jeren luo yöksi. Ehkä he olisivat jutelleet aamuun asti. Nauraneet. Ehkä Bojan olisi saanut kerrottua tunteistaan.
Mutta kaipa tämäkin sopii. Onhan Bojanilla useampi päivä aikaa viipyä Suomessa ja hioa tunteidensa tunnustaminen timanttisen teräväksi.
Dinosaurockin keikka on juuri päättynyt onnistuneena. Bojan tuntee olonsa mahtavaksi ja hihkuu yhdessä ystäviensä kanssa loistavaa konserttia. Yleisö oli ollut mukana, laulanut ja heittäytynyt, ja se tuntuu edelleenkin upealta, ravistelee koko kehoa. He jäävät lavan backstagelle hengähtämään. Bojan selaa puhelintaan ja näpyttelee Jerelle viestiä, kun yhtäkkiä tuntee kosketuksen olkapäällään.
Bojan käännähtää ympäri ja olettaa näkevänsä ehkä järjestyksenvalvojan tai festivaalin tiedottajan tai jonkun median edustajan, mutta hänen katseensa laskeutuukin mustaan pottatukkaan, sinisiin silmiin ja kolmeen kultaketjuun kaulalla.
Sydän jättää lyönnin välistä ja iskee sitten lujaa, oikein jysähtäen vasten rintalastaa. Bojan syöksyy heti kohti Jereä ja kaappaa tämän syliinsä. Yhtäkkiä on vain Jeren tuttu ja lämmin tuoksu ja tämän vankka vartalo. Bojanin mieli ei pysy perässä, eikä hän kykene käsittämään, mitä tapahtuu. Jere on jo siinä. Jere on oikeasti siinä.
Onko pakko päästää irti?
“Mitä? Miten sä?” Bojan henkäisee ja erkanee sen verran, että voi katsoa Jereä. Siinä tämä tosiaan on. Aito ja oikea.
“Tulin kattoo sun keikkaa”, Jere nauraa silmät säihkyen. “Ja vedit ihan helvetin hyvin!”
Bojan kuulee Jeren äänen, muttei ymmärrä sanoja. Tilanne tuntuu kuin kauan kaivatulta unelta, ja Bojanin sydän lyö kiivaammin. Perhoset ovat olleet levottomia hänen kehossaan. Ne räpyttävät nytkin sykkeen tahtiin ja pyrkivät ulos. Eikä Bojan pysty pidättelemään niitä. Ne ovat kuin paineen alla purkautuva tulivuori ja lennättävät oikeat sanat Bojanin kielelle.
“Jere, mä rakastan sua.”
Jeren hymy ulottuu edelleen silmiin asti, oikein sädehtii.
“Säkin oot tosi rakas, bro.”
Bojanin rinnassa muljahtaa, mutta jostain hän saa voimaa murahtaa turhautuneena. Taas tuo bro.
“Eikun Jere, mä sanoin, että rakastan sua.”
“Kuulin kyllä, ei ole kuulo vielä mennyt.”
Bojan tarttuu melkein epätoivoisena Jereä olkapäistä ja ravistelee.
“Jere! Mä rakastan sua! Niin kun rakastan rakastan!”
Jere pitelee korviaan. “Kohta saattaa kyl mennä.”
Bojan antaa käsiensä tippua Jeren keholta. Eikö tämä nyt muka tajua? Miten voi olla?
“Voitko vielä toistaa?” Jere pyytää, kun Bojan vain toljottaa.
“Jere, mä-”
Mutta kun Bojan katsoo, todella katsoo Jereä ja tämän kasvoja, huomaa hän kuinka tämän suupieli nykii. Samassa Bojan tajuaa ja hymähtää äänekkäästi.
“Idiootti.”
Bojan tarttuu Jeren paidan rinnuksista ja vetää tämän lähelleen. Suu löytää toisen, lämpimän ja lempeän, ja Bojanista tuntuu kuin hän lentäisi. Jeren parta kutittaa, Jeren tuoksu huumaa, Jeren kädet löytävät.
“Mäki rakastan sua”, Jere mutisee virnuileva sävy sanoissaan.
Ja sit ne pylsi.
Epilogi
Jerestä tuntuu niin hyvältä painaa kylkeään Bojania vasten. Kehon on täyttänyt lämmin kihinä, ja yleensä se tietää siirron tekemistä. Bojan katselee häntä jotenkin tarkkaavaisesti, ja kohina Jeren sisällä vain kasvaa. Silloin Jere tajuaa, että pitää Bojanista paljon enemmän kuin ystävänä. Hän on ihastunut.
Tilanne on jännittynyt, ja Jere on viittä vaille vetämässä Bojania suudelmaan, mutta sitten idea tuntuukin naurettavalta. Ei Jere nyt voi Bojania suudella, sehän olisi typerää, joten hän turvautuu huumoriin.
“Tää on sinä ja toi oon minä.” Jere osoittaa ruutua. “Edward Cullerol.”
Bojan purskahtaa nauruun, ja Jere huokaa helpotuksesta. Jännitys on lauennut, vaikka Jere olisikin ehkä toivonut ihan toisenlaista laukeamista.
“Halusin vain sanoa…”, Bojan takeltelee, ja Jeren sydän jättöä muutaman lyönnin välistä. Keho kohisee lämpimästi kuin vanha televisio, jonka kanavat ovat hukassa. Kesän aikana Jeren tunteet ovat vain kasvaneet, ja hänen on tehnyt mieli kertoa niistä Bojanille.
Jere ei kuitenkaan ole mikään sananiekka, tai no ehkä on, mutta ei silloin, kun hänen pitäisi ilmaista oikeita tunteitaan. Biisien kirjoittaminen ja huumoriin turvautuminen on paljon helpompaa. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa Bojanille biisi ja täyttää se niin siirappisilla lyriikoilla, että Bojan saisi reikiä hampaisiinsa.
Bojan kiemurtelee hänen edessään, ja Jeren sydän läpättää. Hän on aivan varma, että Bojan aikoo nyt kertoa, että tälläkin on tunteita.
“Että… kivat hiukset.”
Jere tuijottaa Bojania pitkään. Se innostuksen kipinä, joka oli juuri syttynyt hänen sisällään, sammuu samantien. Olipa tyhmää ajatella, että Bojan sanoisi jotain sellaista. Jere tyytyy taas piileskelemään hymyn ja naurun takana.
Kai tämä ihastus ohi menee?
Jere halaa vuorostaan Bojania, oikein rutistaa tätä rintaansa vasten. Mitä ihmettä keikan aikana oli tapahtunut? Bojan oli kävellyt kesken biisin lavan halki ja tullut halaamaan Jereä.
Ei sillä, että Jere valittaisi. Ei tietenkään, mutta omituista se oli ollut. Jere oli pakottanut Jessen ottamaan selvää, mistä halauksen aikainen kappale kertoo. Tieto hämmentää häntä vielä enemmän.
Mutta tiedän vain, etten tunne kipua,
kun olen sylissäsi
Jere haluaisi kertoa, että juuri niin hänestä tuntuu, kun Bojan on lähellä, kun he kihnuttavat kyljet vastakkain ja kun he kietoutuvat toisiinsa kuten nyt.
Bojan pitää kiinni Jeren paidasta, ja hän näkee Bojanin silmistä, että tällä on jotain sanottavaa. Jeren keskittyminen kuitenkin herpaantuu, kun joku huutaa hänen nimensä. Joost tulee lähemmäs ja virnistää leveästi.
“Huikea keikka!”
Jere katsoo takaisin Bojaniin ja tuntee ylpeyden kasvavan rinnassaan. Niin kyllä oli. Keikka oli huikea, ja Bojan oli – on mahtava. Joost alkaa kehua myös Bojanille tämän vetoa, ja Jere antaa. Ei kai hän muutakaan voi?
Turun ilta hämärtyy, ja jossain kohtaa Jeren ja Bojanin tiet erkanevat. Jere ei haluaisi mitään muuta kuin olla Bojanin lähellä, mutta ehkä hänen täytyy tyytyä osaansa. Hänen on pakko.
Jere etsii aurinkorasvaa Bojanin laukusta, koska oma on tietysti jäänyt kotiin. Bojan on juuri antanut Jerelle kokonaisen luennon siitä, kuinka Jere ei saa olla ilman aurinkosuojaa. Hetken aikaa Jere oli jaksanut pyöritellä silmiään, mutta Bojan ei ollut jättänyt häntä rauhaan vaan oli uhannut uittaa Jeren voiteessa, jos tämä ei itse tekisi mitään asian eteen.
Hetken Jere oli kuvitellut mielessään, miltä tuntuisi, kun Bojan hieroisi häntä kaikkialta ja ruiskuttelisi valkoista nestettä pitkin poikin. Ajatus oli saanut hänet ehkä liian kiihottuneeksi, ja ennenkuin Bojan oli kerennyt huomata Jeren yhtäkkiä ahdistavat uimahousut, oli hän auliaasti kiitänyt sisälle etsimään rasvaa, jotta voisi tehdä sen itse. Jere ei ole varma, pysyisivätkö uimahousut puhtaina, jos Bojan pääsisi häneen käsiksi.
Hän tonkii Bojanin laukkua ja pieniä pussukoita, jotka ovat täynnä erilaisia hygienia- ja kasvotuotteita. Hän nappaa purnukan ja siristää silmiään. Siinä lukee Advanced Snail Mucin Power Essence Serum. Hyi, eikös snail ole etana? Mitä ihmeen etanalimaa Bojan tunkee naamaansa? Tai ei Jere ole varma mihin sitä käytetään. Hän laittaa purnukan takaisin ja nappaa toisen.
Jeren silmät suurenevat, ja posket alkavat hehkua. Tästä pullosta ei voi erehtyä, se on liukuvoidetta. Pussista pilkottaa myös kultapaperiin käärittyjä kondomeja. Nolostus muuttuu nopeasti mustasukkaisuuteen. Bojan on tullut lomalle pannakseen jotakuta. Tämä varmaan meinaa jättää Jeren tänne yksin nukkumaan ja painua jonkun kuuman kyproslaisen kanssa lämpimään yöhön.
Jeren into etsiä aurinkorasvaa lopahtaa. Aivan sama muuttuuko hän hummeriksi. Eihän Bojan häntä halua.
Jere keskittyy kirjoittamaan lyriikoita. Yleensä ne ovat hauskoja ja täynnä kaksoismerkityksiä. Sellaisia kappaleita häneltä halutaan, ja nytkin kaikki odottavat. Bojanin pitäisi olla se, joka kirjoittaa rakkauslauluja, ja Jere on taas koominen kevennys, oikein jokin hahmo Kummelista. Mutta nyt sanat paperilla eivät ole huumoria. Jere kirjoittaa kaipuusta ja kaikista niistä tunteista, joita Bojan hänessä herättää. Hän toivoo, että osaisi kirjoittaa näin sujuvasti englanniksi, että Bojan ymmärtäisi häntä.
Kun Bojan viimein kuulee Jeren lyriikat Sonnyn kääntämänä, Jere katsoo tätä odottavana. Bojanin kulmat kurtistuvat, ja tämä puree huultaan. Jere tuntee, kuinka vatsaan tipahtaa raskas pettymyksen kivi. Bojanin mielestä ne eivät ole hyviä. Mitä jos Bojan tajuaa, että Jeren kirjoittamat lyriikat kertovat heistä? Jeren tunteista Bojania kohtaan.
Vittu.
“Eikun - hei läppä. Heh… En mä nyt oikeasti, broski”, Jere sanoo ja yrittää nauraa mahdollisimman kevyesti. Bojan katselee häntä, ja Jere on aika varma, että tämä uskoo hänen pienen valkoisen valheensa. Jere katselee lehtiötään ja haikeita toivovia sanoituksia ja repii sitten sivun irti. Hän ryttää paperin voimakkaammin kuin tarkoittaa ja viskaa lattialle.
Palataan sitten huumorin pariin. On parempi, että Bojan on se kaunopuheinen haaveilija heistä kahdesta.
Jere kuuntelee, kuinka Bojan antaa kaikkensa lavalla. Hän seisoo piilossa sen sivussa ja hyräilee mukana. Hänen ideanaan oli alunperinkin tulla yllättämään Bojan. Muu bändi tiesi Jeren tulosta, ja jotenkin kaikki olivat onnistuneet pitämään salaisuuden Bojanilta. Bojan on edelleen siinä luulossa, että he tapaavat vasta huomenna Tapiolan supersunnuntain yhteydessä.
Jere livahtaa lavan rakenteisiin, kun bändi viilettää kohti backstagea. Hän odottaa hetken ja seuraa sitten perässä. Bojanista oikein hehkuu onnellisuus ja rakkaus lajiin. Jere kävelee lähemmäs hiljaisin askelin ja huomaa, kuinka Kris ja Jan virnuilevat. Hän koskettaa Bojanin olkaa sormuksin koristellulla kädellä.
Bojan kääntyy ja on yhtäkkiä kietonut itsensä Jeren ympärille. Lämpö leviää koko kehoon, ja sormet takertuvat Bojanin vaatteisiin. Voisiko hän pitää tämän tässä tällä tavalla aina? Jere nauraa, kun Bojan ei voi uskoa, että hän on siinä.
“Tulin kattoo sun keikkaa”, Jere hihittää ja haluaa ainoastaan katsella Bojania. “Ja vedit ihan helvetin hyvin!”
Jere on näkevinään, kuinka Bojanin kasvoilla välähtää monen tunteen kirjo. Sitten sieltä pulppuavat sanat, jotka Jere on halunnut kuulla jo pitkään. Jotka hän on halunnut sanoa.
“Jere, mä rakastan sua.”
Jerestä tulee ihan painoton, ja hän on varma, että lähtee lentoon, jos Bojan päästää hänestä irti. Karkaa kuin foliopallo vappuna. Jos aiemmin on tuntunut siltä, että keho on täynnä staattista sähköä, nyt sen sisällä salamoi niin lujaa, että kaikki virtapiirit poksahtavat.
“Säkin oot tosi rakas, bro”, Jere kiusaa. Bojanin kasvoilla häivähtää hämmennys, joka kuitenkin vaihtuu päättäväisyyteen. Jere melkein katuu pientä vilppiään, mutta kun Bojan hokee moneen kertaan, että rakastaa Jereä, ihan oikeasti rakastaa rakastaa, ei Jere muuttaisi mitään.
“Voitko vielä toistaa?”
Sitten Bojan onkin jo huulilla, ja kaikki muu maailmasta katoaa. Jeren aivot menevät aivan tilttiin ja yrittävät käynnistyä uudelleen kuin vanha tietokone. Kun boottaus on viimeinkin tapahtunut, Jere painaa otsansa Bojanin omaan ja hymyilee tämän huulia vasten.
“Mäki rakastan sua.”
Ja sit ne tosiaan pylsi.