Work Text:
Atsushi ei ollut aivan varma, miten oli joutunut tähän tilanteeseen.
Tämä tilanne oli siis se, että hän istui Jyväskylän Kirkkopuiston vasta versoavalla ruoholla viltin päällä, mukanaan kokonainen liuta ihmisiä, joita hän osittain tunsi, ja osittain ei tuntenut.
Vastapäätä häntä istui Akutagawa ja Akutagawan vieressä joku Akutagawan pimeä Hese-työkaveri, jonka kirkkaanoranssi tukka muistutti Atsushia epämukavan paljon Ed Sheeranista. Atsushin vierellä istui Dazai, ja jossain Dazain selän takana oli Atsushille vielä hieman tuntematon mies nimeltä Ranpo, joka oli myös töissä Pitsa Buffassa, ja Ranpon vierellä jo puolihumalassa tanssi polkkatulkainen nainen, Akiko Yosano, jos Atsushi muisti oikein.
Muitakin oli paikalla, ja kärsimyksekseen Atsushi näki Kunikidan huutavan jollekkin vaaleanpunatukkaiselle naiselle, joka oli jostain syystä pukeutunut perinteiseen japanilaiseen kimonoon.
Atsushi keräsi ajatuksensa ja kohdisti katseensa Akutagawaan. Atsushi oli tullut paikalle tänne laittomiin ryyppyjuhliin (?) vain koska Dazai oli häntä niin manannut ja rukoillut, vaikkakin hän itse tunsi olonsa hyvin epämukavaksi alkoholin ympärillä. Ei mistään traumareaktiosta, toisin kuin melkein kaikki muut tapahtumat hänen elämässään, vaan siksi, että jos poliisi nyt tulisi häneltä henkkareita kysymään, Atsushi olisi pahemmassa, kuin kusessa.
Hän olisi jo tippunut pajamajaan ja huutelisi sen syömenistä kaikille mahdollisille pelastajille.
Atsushi antoi katseensa liukua Akutagawan hiuksista (varmaankin aidolta väriltään mustat, mutta Akutagawa oli värjännyt hiuksiensa päät valkoisiksi) Akutagawan silmiin (häiritsevän musta-aukko maiset) ja vielä Akutagawan silmistä hänen vaatteisiinsa. Ne olivat kokonaan mustat, ja jotenkin hieman liian koristeelliset. Atsushi mietiskeli vastausta kysymykseen, jota hän oli jo pitkään sielussaan pohtinut.
Oliko Akutagawa gootti?
Mutta vieläkään Atsushi ei saanut vastausta, sillä Akutagawa käänsi päänsä poispäin samalla, kun tuhahti jo hiemankin liian loukkaantuneesti.
Atsushi palasi takaisin tapahtumien keskelle juuri oikealla hetkellä todistaakseen Dazain härnäämästä Akutagawan epäilyttävän lyhyttä työkaveria. Atsushi oli kuulevinaan Dazain oudosti nousevan ja laskevan äänen kutsuvan miestä ”Chuuyaksi”.
Atsushin eteen työnnettiin tölkki Hartwallin vadelmalonkeroa, ja Atsushi otti sen Yosanon kädestä kiitollisesti nyökäten. Hän katseli sitä hieman pitkään, ja sitten vihdoinkin nosti sormensa avatakseen juoman.
Hän epäonnistui.
Atsushi yritti uudelleen.
Hän epäonnistui taas kerran.
Moittiva ja ylimielinen ääni rikkoi Atsushin kärsimyksen.
”Oletko noin kärsimätön ja taitojasi hiomaton, että lonkerotölkin avaaminen on sinulle liikaa? Näen silmistäsi pettymyksesi ja sisäisen kamppailusi, jota käyt läpi, mutta en kykene vastaamaan ahdinkoosi omalla tunteellani. Koska epäonnistumisten näkeminen tuottaa minulle vihaisuuden tunnetta, ja koska olet edessäni sitä minulle auliisti tuottamassa, lahjoitan sinulle taitoni tölkkien avaamisessa, jotta kärsimyksesi ja ahdinkosi näky värähtelee pois kasvojeni edestä.”
Atsushi räpäytti silmiään tasan kerran, nosti katseensa, ja näki Akutagawan istuvan nyt häntä huomattavasti lähempänä. Atsushi yritti puhua, mutta tajusi, että hänen aivonsa löivät hyvin tyhjää tämän mahtavan runollisuuden edessä. Atsushi ojensi lonkerotölkin mykästi Akutagawalle, ja yritti hymyillä kiitollisesti, vaikka tiesikin epäonnistuvansa.
Akutagawa vastaanotti tölkin naamallaan apaattinen ja tylsistynyt ilme, joka sai Atsushin jo hieman hämilleen, olihan hänen auttamisensa ollut Akutagawan itsensä idea.
Akutagawa nosti siron etusormensa ja rikkoi lonkerotölkin auki, ojentaen sen heti takaisin Atsushille.
”Koeta kyetä parempaan ensi kerralla, sillä jaksamiseni ei ole loputonta, ja armeliaisuudellani on rajansa.”
Atsushi vastaanotti lonkeron ja nyökäytti päätään, kuin ällikällä lyötynä. Tilanteessa oli jotakin ironista, jota hän ei kyennyt tällä hetkellä löytämään, eikä ymmärtämään. Hän yskäisi epämukavasti juuri laskeutuneeseen hiljaisuuteen, ja yritti pitää keskustelun hengissä, sillä muuten Atsushi olisi ehkä sulanut hiekkaan ja kuollut.
”Nonniin…missäs sää siis opiskelet?”
Akutagawa tuijotti Atsushia pikimustilla silmillään, ja Atsushin teki mieli itkeä. Ilosta vai kärsimysestä, siitä hän ei kuitenkaan ollut varma.
Akutagawa vastasi kylmällä, hieman kaikuvalla äänellään.
”Oppilaitokseni on Jyväskylän Lyseon lukio, ja sen makaaberi tunnelma kutsui minua jo nuorena sen oppipojaksi. En kuitenkaan usko sinun ymmärtävän näin vaikeaa konseptia, sillä tähän maailmaan syntyy eriarvoisia ihmisiä, joista viisaimmat kokevat elon päivät eri tavalla, kuin alhaiset muurahaiset, jotka rypevät mudassa ja pelossa vasten tahtoaan, koska eivät paremmastakaan tiedä. Silti, vaikkakin uskon sinun olevan heikkomielinen ja menestyksetön olento, haluan sinulle antaa erään vinkin, jolla tulisit paremmin menestymään tässä julmassa maailmassa. Vinkkini on, että annat asioiden olla, ja et kysele liikoja muilta, sillä kyselemällä, tuot luoksesi vain lisää ongelmia.”
Atsushi nyökkäsi, ja mietti jo syvään, miten Akutagawaa ei kiusattu, sillä olihan hänen puheensa jo liiankin teatterimaista, ja oli Jeesuksen Kristuksen nimeen ihme, ettei Akutagawa ollut teatterikurseilla.
Akutagawa hymähti ja kääntyi poispäin Atsushista. Akutagawa melkein tuntui leijuvan taaksepäin turvaan, jonne Atsushi ei päässyt. Jokin Atsushin sisällä sävähti, kun hän näki Akutagawan vaaleiden hiustenpäiden leijuvan ilmassa, mutta hän lopulta päätti sen olevan vain ennenaikainen sydänkohtaus, jonka hän oli saamasta tästä liiasta kuumuudesta.
Sillä vaikka olikin tosiaan vasta kevät, Atsushin mielestä oli jo aivan liian kuuma. Atsushi oli yksi niistä ihmisistä, jotka salaa (tai äänekkäästikin) toivoivat talvelle -30 pakkasia, ja valittelivat kesällä aivan kunnon meiningillä, että +20 oli helvetti maan päälle tulleena. Tämän takia Atsushin teki melkein mieli kävellä Kirkkopuistosta takaisin Seppälään, ja astella Pitsa Buffan kokovartalokylmiöön, jossa ainakin olisi kestettävän viileä. Tämän hän halusi tehdä, vaikka kävelymatkaa olisikin kertynyt mukava kolme kilometriä Google Mapsin mukaan. Ja Atsushi oli Google Maps miehiä, ei niitä Apple Maps pröystäilijöitä.
Atsushi yritti päästä yli tästä kirotusta lämmöstä, ja hyräili jotain laulua minkä oli kuullut soivan bussin radiossa samalla, kun vihdoinkin maistoi vadelmalonkeroaan. Sen hiilihappokuplat saivat Atsushin melkein itkemään kärsimyksestä, sillä eihän Atsushi tykännyt niistäkään, mutta hän yritti maistella lonkeron makua ajattelematta hiilihappokuplia, ja löysi hieman liian makean teennäisen vadelman maun, joka melkein sai hänet yskimään.
Atsushi otti toisen hiukan tölkistä, ja tuli samalla siihen tulokseen, että ei pitänyt lonkerosta sen makeuden ja hiilihappojen takia. Hänen olisi vain parempi jatkaa Koskenkorvan juomista, sillä ainakaan siinä ei ollut hiilihappoja.
Atsushi katsoi takaisin suuntaan, jossa Akutagawa oli aikaisemmin ollut, ja hämmentyi suuresti.
Dazai, ärsyttävän aksenttinsa kanssa, ja Akutagawan Hese-työkaveri Chuuya, olivat jotenkin päässet ylös puuhun.
Puuhun, jossa ei alhaalla ollut oksia.
Chuuya (?) huusi jotakin makrilleista ja kuolleista silmistä, kun taas Dazai nauroi kuin viimeistä päivää, ja yritti naurujensa välissä sanoa jotakin, vaikkakin siten vain nauroi enemmän, eikä kukaan muu, kuin Chuuya, saanut selvää hänen puheestaan.
Atsushi räpäytti silmiään, ja yritti etsiä katseellaan Akutagawaa. Häntä ei näkynyt missään, ja Atsushin katse osui vain huutavaan Kunikidaan, itkevään Yosanoon, ja mieheen, joka hiippaili heidän porukkansa reunoilla epäilyttävän näköisenä. Atsushin mieleen nousi vain kuva Raskolnikovista, joskin hän yritti heti pyyhkiä tuon vertauskuvan aivoistaan, olihan Rikoksen ja rangaistuksen lukeminen koulun takia tuottanut hänelle suurta kipua ja itkemistä 13.3.2025.
Lopulta, Atsushi tuli siihen tulokseen, että Akutagawa oli vampyyri, joka oli muuttunut lepakoksi ja lentänyt pois, sillä mikä tahansa muu vaihtoehto olisi tuhonnut hänen henkisen hyvinvointinsa kokonaan.
Atsushi huokaisi ja unelmoi jo sängystään paskassa opiskelijakämpässään Halssilassa.