Chapter Text
Jere puhalsi palloa purkastaan, yrittäen kaikkensa keskittyäkseen äidinkielen tuntiin, mutta purkkapallo vei enemmän hänen huomiotaan. Pian kuitenkin hänen vieressään istuva Laura poksautti pallon kynällään.
“Hei!” Jere sihahti, kääntyen Lauraa kohden. “Keskity”, Laura nyökkäsi kohti liitutaulua ja Jere vain pyöräytti silmiään, siirtäen katseensa luokan etuosaan. Opettaja oli kirjoittanut kaikki sijamuodot taululle niin kursiivilla käsialalla, ettei siitä meinannut saada selvää.
Jere inhosi kyseistä opettajaa. Rouva Nieminen oli äidinkielenopettajan lisäksi heidän luokkansa vastuuopettaja ja hän on aina ollut valmis antamaan Jerelle jälki-istuntoa. Lukiossa ei edes pitäisi enää olla jälki-istuntoa!
Jeren katse harhaili ikkunaan, jonka pielistä maali oli rapistunut. Luokkahuoneeseen paistoi aurinko ja kevät oli jo pitkällä. Jere pystyi miltei tuntemaan, kuinka auringonsäteet lämmittävät kasvoja ja piirtävät pisamia poskipäille. “Pöyhönen, katse tauluun!” Rouva Nieminen ärähti ja Jeren haavelinnat kaatuivat samantien.
Lopputunnin Jere pyrki väkisin pitämään katseensa kohti liitutaulua ja yritti ymmärtää koukeroista käsialaa. Seinäkellon viisari tikitti aivan liian hitaasti kohti kolmea. Tämä olisi Jeren viimeinen tunti tälle päivälle ja koulun jälkeen koittaisi odotettu vapaus.
“Kiitän teitä tästä viikosta, mutta ennen kuin päästän teidät viikonloppuvapaille, niin haluan esitellä teidän luokallanne aloittaneen uuden opiskelijan. Bojan, tulisitko luokan eteen ja kertoisit jotain itsestäsi?” Rouva Nieminen sanoi, ja Jeren katse harhaili ympäri luokkahuonetta.
Hieman vastahakoisesti takarivistä nousi ylös poika, jolla oli pitkähköt ruskeat hiukset, vaaleat farkut ja raidallinen T-paita. Farkkutakki oli kietaistu rennosti lanteille ja aurinkolasit olivat nostettuna päälaelle. Bojan naksautti niskaansa hieman, nojaten kädellään rennosti opettajan pöytään.
“Herra on hyvä ja seisoo kahdella jalalla”, Nieminen töksäytti ja Bojan nosti kätensä anteeksipyytävästi, pyöräyttäen kuitenkin silmiään, niin ettei rouva Nieminen nähnyt. “Joo tosiaan, mä olen Bojan ja oon kotoisin Jugoslaviasta, mutta asunu siis 10-vuotiaasta asti Suomessa. Asuttiin Tampereella ennen ja nyt muutettiin Helsinkiin”,
“Cvjetićanin tosiaan aloittaa kunnolla kanssanne vasta syksyllä, mutta tutustuu kouluun ja tapahtumiin tässä viimeisten viikkojen aikana. Pitäkää seuraa uudelle luokkaystävälle ja jaksakaa keskittyä vielä nämä viimeiset viikot”, jostain syystä viimeisen asian sanoessaan Rouva Nieminen katsoi suoraan kohti Jereä.
Kello pirahti vihdoin ja vapaus koitti. Kaikki pakkasivat ahneesti tavaroitaan kasaan ja kovaääninen hälinä täytti luokkahuoneen. “Tuutko tänään Eliteen? Ollaan menossa Janin, Oulan ja Minnan kanssa”, Laura sanoi, siirtäen hiussuortuvan korvansa taakse. “Toki”, Jere totesi, heittäen reppunsa selkään. “Pitäiskö pyytää sitä uutta opiskelijaa mukaan? Se oli aika söpö”, Laura sitten kihersi ja Jere vain pyöräytti silmiään, napaten nahkatakkinsa mukaan tuolin selkämykseltä.
“Meniköhän se jo?” Laura pälyili luokasta ulos survoutuvaa opiskelijajoukkoa. “Ehkä. Mennään virran mukana ja kattellaan. Ei se varmaan kauas oo kerennyt”, Jere naurahti. “Meinaatko sä oikeesti pokata sen?” hän sitten lisäsi, nostaen kulmakarvojaan kysyvästi. “Ehkä ei sitä tiedä, mihin perjantai-ilta vie!” Lauran suu venyi virneeseen. Jere vain pudisti päätään, kuitenkin hymyillen. "Onks sulla vielä purkkaa?"
Bojanin cd-soittimesta pauhasi korvalappuihin Dingon Autiotalo hänen poltellessa tupakkaa ja nojaillen vasten lukiorakennuksen tiiliseinää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja viikonloppu oli vielä lähtötelineissä.
Koulu oli vaikuttanut ihan hyvältä, vaikka luokassa tuntuikin olevan jo aika vahvat ystäväporukat. Ehkä Bojan saisi hivuttauduttua johonkin porukkaan edes näennäisesti. Ei hän välttämättä mitään ylimpiä ystäviä kaivannutkaan.
Yhtäkkiä Bojan säpsähti, kun hänen toinen kuulokkeensa vedettiin korvasta ulos. “Moi! Mä etin sua, mutta kerkesit aika nopeesti ulos tuolta luokasta.” Tytöllä oli vaaleat kiharat, jotka oli tupeerattu isoksi pilveksi pään ympärille. Hän jauhoi purkkaa, joka oli hieman takertunut etuhampaisiin tämän hymyillessä leveästi.
“Okei, ihan etsit mua”, Bojan totesi, imaisten viimeiset savut tupakastaan, ennen kuin tumppasi sen asvalttiin. “Joo, mä halusin kutsua sut meidän porukan illanviettoon. Mennään tänään Eliteen, se on semmonen yökerho-ravintola”, tyttö visersi, selvästi halukkaana viettämään iltaa Bojanin kanssa.
Bojan pysäytti musiikin ja tunki cd-soittimen koululaukkuunsa. “Etkö meinaa esitellä itseäsi?” Bojan kohotti kulmakarvojaan ja kallisti päätään kohti tyttöä. “Aivan, totta kai!” Hän heilautti hiuksiaan ja ojensi kätensä Bojanille. “Mä oon Laura ja sä oot musta tosi mukavan oloinen.”
“Laura, mennäänkö?” Nyt vasta Bojan tajusi sivummalla olevan pojan, jolla oli tummanruskea nahkatakki olallaan, ja hän pyöri tylsistyneen näköisenä tupakkapaikan vierustalla. Pojalla oli mustaksi värjätty pottatukka ja selvästi kajaalia silmissä. Laura huokaisi pudistaen päätään: “Sorry, Bojan, mutta lupasin heittää Jeren kotiin. Sillä ei oo vielä ajokorttia, kun sen synttärit on vasta lokakuussa. Voidaan heittää sutkin? Jos siis haluat. Mulla on tosi söpö auto!”
Bojan sulloutui sinisen Ford Escortin takapenkille ja näki, kuinka Laura sujautti autoradioon Katri Helenan Minä soitan sulle illalla -kasetin. Pian Tule hiljaa -kappale alkoi soimaan autossa ja Laura alkoi laulaa sen mukana. Jere nojautui paremmin vasten istuinta.
“Eikö voida kuunnella mitään muuta? Mulla ois Dingon kasetti”, Jere yritti ehdottaa, mutta Laura näpäytti hänen kättään, kun tämä yritti painaa nappia, josta kasetti tulisi ulos. “Älä koske! Mun auto, mun musat. Hanki oma auto, niin voit kuunnella Dingoa”, Laura sanoi käynnistäen autonsa ja peruuttaen pois parkkiruudusta.
“Kumpaa Bojan haluaa kuunnella?” Jere kääntyi penkissään katsomaan kohti Bojania. Juuri ennen Lauran kohtaamista hän oli kuunnellut Dingoa ja bändistä oli tullut hänelle tärkeä Suomessa asumisensa aikana. “Mulle käy kaikki”, hän kuitenkin päätyi sanomaan. Jere huokaisi teatraalisesti, palaten nojaamaan penkkiinsä.
Bojan pisti merkille, että jos joskus etsisi seuraa Dingon keikalle, Jere olisi vahva kandidaatti. “Mun pitäis hakee äidille voita kaupasta, tuutteko mukaan?” Laura kysyi kääntyessään pienen K-kaupan pihaan. “Tuo mulle purkkaa. En jaksa tulla mukaan”, Jere sanoi nostaen jalkansa kojelaudalle. “Just. Haluaako Bojan jotain?” Laura kysyi, mutta Bojan vain pudisti päätään sanoen: “Ei kiitos.”
Laura nousi autosta ja jalkautui kohti kauppaa. “Ootko sä Helsingistä kotoisin?” Bojan uskaltautui aloittamaan keskustelun. “Vantaalta alun perin, mutta lukioon muutin tänne”, Jere vastasi kohauttaen olkiaan. Hän nyppi kynsinauhojaan ja tiputteli nypittyjä paloja auton lattialle.
“Okei, asutko sä siis yksin?” “Joo”, Jere vastasi lyhyesti ja Bojan alkoi haistelemaan, ettei Jereä kiinnostanut tutustua häneen. Hiljaisuus laskeutui autoon ja Bojan katsoi ikkunasta kaupan pihalle, jossa hän näki, kuinka äiti ja pieni poika astuivat kauppaan sisälle.
“Kuunteletko sä oikeesti mieluummin Katri Helenaa kuin Dingoa?” Jere rikkoi hiljaisuuden. “En. Halusin olla kohtelias. Yritän edes jotenkin saada kavereita täältä… edes tuttuja”, Bojan niiskautti, ja nyt Jere lopetti kynsinauhojen nyppimisen ja kääntyi penkissään katsomaan kohti Bojania.
“Yritätkö sä pokata Lauraa?” Jere sitten kysyi kurtistaen hieman kulmakarvojaan. “En! En missään nimessä ja en varsinkaan jos teillä on jotain juttua”, Bojan puolusteli itseään. Jere repesi makeaan nauruun. “Joo ei todellakaan oo mitään juttua. Laura ei oo ihan mun tyyppiä”.
“Okei, no mutta mä haluaisin ihan oikeasti vaan uusia kavereita. Mun kaikki kaverit on joko Tampereella tai Sloveniassa”, Bojan totesi kulmiaan kohottaen. “Okei, okei, ymmärrän. No, mutta tuut illalla meidän kanssa sinne Eliteen, esitellään sut sit kunnolla meidän porukalle!” Jere sanoi ja Laura palasi autoon, heittäen Jenkki-pussin Jerelle.
Jere repäisi purkkapussin heti auki ja nappasi purkan suuhunsa. “Otatko?” Hän tarjosi Bojanille, joka nyökäytti ja otti itselleen purkan. Jere tarjosi myös Lauralle, joka kieltäytyi. “Noni mennääs sitten. Missäs päin sä Bojan asut?”
“Moi Bojan! Miten koulussa meni?” Hänen äitinsä huikkasi keittiöstä, heti kun Bojan astui eteiseen ja sai potkittua kengät pois jaloistaan. “Ihan hyvin”, Bojan heitti repun sohvalle ja astui kaksion keittiöön, jonka kaapit olivat keltaiset. “Hyvä hyvä. Mä koitan nopeasti laittaa ruokaa, kun tuli vähän yllättäen kutsu iltavuoroon ja nyt kun ollaan kaksin niin pitää ottaa kaikki ylimääräiset vuorot”, hänen äitinsä hössötti, lisäten paprikamaustetta jauhelihan joukkoon.
“Äiti, mä oon 18. Osaisin kyllä itsekin laittaa ruokaa ja mä voisin myös koittaa saada jotain töitä”, Bojan hyppäsi istumaan saarekkeen päälle, katsellen äitinsä säntäilyä ympäri keittiötä. “Tiedän kyllä, mutta en haluais sua pakottaa noin nuorena töihin. Voisit sä toki kesäksi koittaa saada jotain töitä, jos tuntuu, että tarvitset tekemistä”, hän sanoi.
“Niin, sä oot koko kesän töissä”, Bojan totesi ääneen ja hänen äitinsä pysähtyi hetkeksi puristaen Bojanin kättä. “Käydään Sloveniassa kesällä, pidän viikon lomaa”. Bojan nyökäytti päätään hyväksyvästi. “No, kerros jotain siitä koulusta?” Bojan kertoi koulun värikkäästä sisustuksesta, hyvästä ruoasta ja mukavan oloisista opettajista. Äiti vaikutti tyytyväiseltä Bojanin kertomuksiin.
“Ai niin ja pääsin kotiin yhden mun luokkalaisen kyydillä, Lauran. Se ja yks toinen tyyppi, Jere, kutsui mut illalla niiden mukaan istumaan iltaa yhteen kuppilaan”, Bojan kertoi ja nyt hänen äitinsä katse kirkastui entisestään. “Onpa ihanaa! Kai sä oot menossa?” Bojan vastasi myöntävästi. “Hyvä! Sitten vaan olet varovainen ja tulet yöksi kotiin. Ei ole väliä, mihin aikaan, kunhan tulet!”
Heidän kotipuhelimensa soi ja äiti katosi keittiöstä vastaamaan siihen. Bojan hypähti alas keittiötasolta ja sekoitti keittymässä olevia makaroneja. Makaronilaatikko oli tullut jäädäkseen heidän arkiruokakatalogiinsa. Aluksi makaronin ja ketsupin yhdistäminen oli tuntunut miltei rikolliselta, mutta nykyään Bojan ymmärsi, kuinka hyvin ketsuppi sopi makaronilaatikon päälle.
Äiti palasi keittiöön pudistellen päätään. “Merja yrittää niin kovasti saada mua tuntia aikaisemmin töihin. Sanoin, etten kerkeä millään”, hän päivitteli ja Bojan vain hymähti kepeästi. “Voit sä mennä, jos haluat”, Bojan virnisti ja hänen äitinsä vain muiskautti suukon poskelle. “Mä en halua, that’s the point, baby.”
Seuraavaksi Bojanin äiti napsautti keittiön hyllyllä olevan radion päälle ja kanavalla soi Popedan Pitkä Kuuma Kesä. Hänen äitinsä tanssahteli musiikin tahtiin, tietämättömänä siitä, että Bojan oli ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi kaksi lippua Popedan keikalle. “Mä niin rakastan tätä biisiä!” Hän hihkui ja Bojanin kasvoille nousi hymy. Hän kaatoi paistetut jauhelihat makaronien päälle vuokaan.
“Onko juustoraastetta?” Bojan kysyi ja suuntasi jääkaapille. “Pitäisi olla!” Bojan avasi jääkaapin ja siellä oli vielä jäljellä pussinpohjallinen juustoraastetta. Hän ripotteli sen makaronilaatikon päälle ennen kuin laittoi sen uuniin.
Bojan oli ahminut annoksen makaronilaatikkoa ennen kuin vetäisi farkkutakkinsa niskaan, aurinkolasit silmille ja tunki avaimet taskuunsa, kadoten sitten Helsingin aurinkoiseen iltaan. Pilvetön sää jatkui yhä tähän iltaan ja auringon laskuun olisi vielä useampi tunti aikaa. Kesä oli selvästi tulossa.
Elite oli vain muutaman korttelin päässä Bojanin kodista, joten matka sinne taittui nopeasti. Bojan ei ollut ennen käynyt Elitessä, joka ulkoapäin näytti hyvin tavalliselta ravintolalta. Sisään astuessa hänelle selvisi, että yökerho-osuus löytyi rakennuksen yläkerrasta. Sieltä kantautui bassonjytke, joka sai miltei ikkunatkin helisemään.
Järjestyksenvalvoja halusi ovella nähdä Bojanin henkilöllisyystodistuksen ja Bojan pääsi esittelemään henkilökorttinsa hänelle. Tämä vain nyökkäsi tyynesti avaten portaisiin vievän portin Bojanille. Hän kiitti järkkäriä ja lähti kiipeämään yläkertaan, kohti vilkkuvia värivaloja ja korvia huumaavaa musiikkia.
Astuessaan sisään huoneeseen, josta äänet kantautuivat, Bojan ravisti farkkutakkinsa pois harteiltaan ja sitoi sen vyötäisilleen. “Tervetuloa! Tästä leimaa käteen!” Baaritiskin päässä istuskeleva tyttö sanoi pirteästi, painaen leimaisinta vasten mustetyynyä. Bojan tervehti hymyillen pienesti ja ojensi kämmenselkänsä, johon tyttö painoi leiman.
“Sä et taida olla ennen käynyt”, hän sitten sanoi hieman siristellen silmiään. “Joo, en oo. Oon vasta muuttanut ja tulin tänne näkemään muutamaa koulukaveria”, Bojan sanoi ja tyttö nyökkäsi tietävästi. “Okei, sä oot siis Jeren porukkaa. Niiden vakioistumapaikat ovat tosta ovesta ihan perimmäisessä nurkassa. Siellä on semmonen sohvaryhmä”, hän sitten sanoi.
“Ahaa, mä oon noin läpinäkyvä, mutta kiitos”, Bojan naurahti. “Et nyt sentään, Jere vaan mainitsi, että niiden porukkaan on liittymässä vielä joku, kun vein niille ekoja juomia”, tyttö sanoi. “Otatko sä jotain? Ne ottaa kuitenkin kohta toisen kierroksen”, hän sanoi ja Bojan nyökkäsi. “Mä voisin ottaa ihan vaan limpparia, vaikka jaffaa”, Bojan tilasi. “Okei, tuon sen pöytään!”
Bojan löysi vihdoin ja viimein tiensä Jeren ja tämän ystävien pöytään. “Bojan! Sä tulit!” Laura nousi heti ylös penkistä ja puristi hyväntahtoisesti Bojania hartiasta. “Totta kai, mähän lupasin”, Bojan totesi hymyillen, ja sitten hänet esiteltiin Oulalle, Janille ja Minnalle. “Kiva tavata”, olivat sanat, jotka Bojan sai jännitykseltään pihaistua ulos. “Istu ihmeessä”, Laura hössötti siirtäen omaa laukkuaan lattialle, jotta Bojanille vapautui paikka sohvan päädystä. Jere istui toisella puolella pöytää olutlasi edessään ja selvästi katseli Bojania.
“Moi vaan”, Bojan nyökäytti, kun hänen ja Jeren katseet kohtasivat. “Moi”, Jere vastasi ja otti kulauksen lasistaan. Bojan katseli Jereä tarkemmin ja huomasi, että tämän silmät olivat niin kirkkaan siniset, että miltei häikäisi. “Sä olit jostain kaukaa kotoisin?” Laura keskeytti tuijotuksen.
“Jugoslaviasta”, Jere vastasi pöydän toiselta puolen. Bojanin katse siirtyi samantien takaisin häneen. Jere muisti. “Joo, Sloveniasta tarkemmin, mutta nyt siis kahdeksan vuotta asunut jo Suomessa”, Bojan sanoi. Laura kiersi kiharaa sormensa ympärille ja jatkuva basso alkoi jo tuntua Bojanin päässä.
“Sulla ei oo ollenkaan aksenttia”, Oula ihmetteli ja Bojan kohautti olkiaan. Bojanin ollessa 10-vuotias tuli äkisti muutto Helsinkiin. Entisen kotimaan, Jugoslavian, levottomuudet olivat ajaneet hänen perheensä uuteen maahan. Bojanin onneksi kielet ovat hänen erikoisosaamistaan ja lukioikään mennessä hän oli enää se poika, jolla on hassu ja vaikea nimi.
“Sano vielä sun nimi.” Laura oli nojautunut entistäkin lähemmäksi Bojania. “Bojan Cvjetićanin”, Bojan sanoi, ja Lauran silmät kiiluivat ihastuksesta. “Vau! Kuulostaa niin hienolta!” Hän hihkui. “Okei, Laura on tainnut juoda nyt ihan tarpeeksi monta siideriä. Mennäänkö tanssimaan?” Minna ehdotti hänen vieressään. Laura innostui ajatuksesta saman tien ja tytöt katosivat kohti hiljalleen täyttyvää tanssilattiaa.
Bojan oli poistunut takavasemmalle, päästäkseen edes hetkeksi pois basson jytkeestä ja neonvaloista. Nyt hän seisoi kattoterassilla poltellen tupakkaa. Maisema avautui Helsingin kattojen ylle kauniina. Auringonlasku maalasi maailman oranssiksi. Bojan puhalsi savun ulos keuhkoistaan.
“Moi taas”, Jere astui myös terassille ja nojautui vasten seinää Bojanin viereen. “Moi”, Bojan vastasi tarjoten tupakkaansa Jerelle, joka otti sen vastaan. Bojan katseli Jeren sivuprofiilia, kun tämä veti savua keuhkoihinsa. “Kauanko sä oot asunut Helsingissä?” Jere kysyi, katse liimautuneena horisonttiin.
“Vähän alle kuukausi, ehkä kolme viikkoa. Sen verran, että ollaan just ehditty purkaa kaikki tavarat paikalleen”, Bojan vastasi, ja Jere nyökäytti päätään, ojentaen tupakan takaisin Bojanille. Bojan imi savua keuhkoihinsa ja hetken päästä puhalsi ne rauhassa ulos.
“Asutko sä sun vanhempien kanssa?” Jere sitten kysyi, pieni uteliaisuus hiipineenä hänen ääneensä. Bojanin katse oli kiinnittynyt ohitse ajaviin autoihin. Rakennuksen edessä oli hidastetöyssy, johon kaikki vuorotellen hidastivat. “Äidin”, Bojan vastasi pikaisesti ja Jere tajusi olla kyselemättä enempää.
“Okei, te ootte varmaan aika läheisiä”, nyt Jeren ääntä viilsi suru. “Joo, kyllä me ollaan”, Bojan nyökkäsi, tumpaten tupakan tuhkakuppiin. “Sä et taida olla läheinen sun äidin kanssa”, Bojan arvasi ja nyt jopa uskaltautui katsomaan Jereä kohti. Tämän ilme värähti ja Bojan pystyi näkemään osuneensa kipeään aiheeseen. “Eihän se siis mulle kuulu”, Bojan sitten sanoi. “Ei niin”, Jere vastasi pikaisesti ja kääntyi palatakseen sisälle. Bojan ehti nähdä Jeren pyyhkivän silmäkulmaansa.
Basson jytke oli hieman laantunut, kun he palasivat sisälle ja takaisin sohville istumaan. Jere oli selvästi hiljaisempi kuin aikaisemmin ja myös hänen vieressään istuva Minna huomasi sen. “Jere, herätys! Vaivuitko sä johonkin koomaan tuolla ulkona käydessäs!” Minna naurahti tuupaten Jereä hellästi olkapäähän.
“En, alko vaan jotenkin ramaseen. Voisin lähteä kohta kotiinpäin”, Jere totesi, ja yhtäkkiä pöytäseurueessa alkoi keskustelu kotiin lähtemisestä. “Iltahan on vasta nuori!” Laura henkäisi ja nojautui kohti Bojania. “Vai mitä, Boitsu? Jatketaanhan vielä?” Hän hymyili leveästi. “Mä lupasin äidilleni olla hyvissä ajoin kotona”, Bojan nyökkäsi ja teki eleen noustakseen sohvalta. “Mikä mammanpoika se sinäkin olet! Te ootte kaikki ihan tylsiä”, Laura tuhahti, mutta nousi kuitenkin muiden perässä.
Rakennuksen ulkopuolella porukka alkoi hajaantua. Bojan sai Jeren kuitenkin viime hetkellä kiinni. “Jere, oota”, hän henkäisi ja sai tämän kääntymään. “Mä oon pahoillani, jos sanoin jotain väärin. Mä en halunnut loukata sua”, Bojan totesi pysähtyen Jeren eteen.
Ilta-aurinko paistoi suoraa Jereä silmiin ja hänen silmänsä kimaltelivat kuin timantit. “Ei se mitään. Mä en oo ihan käsitellyt asioitani”, Jere totesi kohauttaen olkiaan. “Okei, no mutta kunhan sä tiedät, että mä en tarkoittanut mitään pahaa”, Bojan toisti ja Jere nyökkäsi. “Et tietenkään”, Jere sanoi ja alkoi kävellä eteenpäin.
“Meillä on sama suunta. Saanko liittyä sun seuraan?” Bojan huikkasi ennen kuin Jere ehti liian kauas. “Sähän oot jo seurassa.” Jeren äänessä oli jo hieman huvittuneisuutta. “Tuu vaan!”